Nick Cave, Sean O’Hagan: Usko, toivo ja kuolema

Nick Cave on ansainnut muusikkolegendan maineensa pitkän kaavan kautta. 70-luvun alkupuolelta asti musiikkia eri yhtyeiden ja yhteyksien kautta julkaissut Nicholas Edward Cave onkin kiistatta yksi aikamme valovoimaisimmista rock-tähdistä, jonka jokainen julkaisu on aina tapahtuma. Pandemian suljettua maailman Cave suostui ystävänsä haastateltavaksi ja näin sai alkunsa hieman toisenlainen kirja.

Like

O’Hagan on luetun perusteella tuntenut, tai oikeammin tiennyt Caven jo vuosikymmeniä. Satunnaisten tapaamisten luonne muuntui kuitenkin vuosien saatossa, ja herrojen ystävyys on kehittynyt vasta myöhempinä aikoina nykyiselle tasolleen. Pisteeseen jossa voidaan puhua henkilökohtaisista asioista luonnollisesti, eikä koviakaan mielipiteitä tarvitse varoa.

Haastattelut on tehty pitkänä sarjana, jolloin niin haastattelija kuin haastateltavakin ovat ehtineet puntaroida jo puhuttua. Aiheisiin palaillaan, niitä viistetään eri kulmista ja O’Hagan kohtelee haastateltavaansa kunnioittaen ja hienovaraisesti, kuten ystävää tuleekin. Toisinaan keskustelu kuumenee ja Cave antaa temperamenttinsa läiskyä. Cave on kuitenkin Cave vielä nytkin, etenkin nytkin.

Kirjan materiaali on toimitettu taatusti isosta lähdemateriaalista, mutta sen virtaus on onnistuttu pitämään loistavana ja suunta selkeänä. Alussa ei ole mitään johdantoja, pohjustuksia tai biografioita, vaan lukija tipautetaan heti keskustelun tiimellykseen. Ensinnä tehdään selväksi se, että Cave ei perusta lainkaan haastatteluista. Niillä vain yritetään myydä uusinta teosta, eikä se ole kenenkään eduksi pitkässä juoksussa, vähiten artistin. Ja tämä on vasta kirjan alku, joka johtaa lukijan moneen kummaan paikkaan.

Otsikko on ’Usko, toivo ja kuolema’, joista etenkin ensimmäistä ja viimeistä sanaa lähestytään monista eri kulmista. Cave paljastuu tavallaan uskovaksi olennoksi, joka on löytänyt paikkansa tässä maailmassa. O’Hagan pyrkii myös purkamaan Caven pojan, Arthurin, vuonna 2015 tapahtunutta tapaturmaista kuolemaa, jonka tuottama trauma on syvä. Yhdenkään vanhemman ei kuuluisi haudata lastaan, ja tuo musertava totuus myös käy näistä sivuista ilmi. Suru on ollut suurta, osapuilleen valtaisaa, mutta Cave haluaa avata sydäntään, etsiä keskustelun kautta vastauksia ja ehkäpä samalla tarjota apuaan monille muille saman kokeneille.

Kuolema saa keskusteluissa myös muiden kasvoja, sillä Cave menetti isänsä jo nuorena ja O’Hagan suree edelleen veljensä kuolemaa. Caven äiti eli puolestaan poikkeuksellisen pitkään ja näki poikansa vanhenevan, kunnes viimein poistui tästä maailmasta valmiina seuraavaan. Ystävien lähtö on myös väistämätöntä, kun ikää karttuu, ja kirjan kokoamisen aikaan kuollut Anita Lane on selvästi ollut yksi kivuliaimmista menetyksistä. Cave näkee maailman, todellisuuden ja kaikkeuden kuitenkin tavallaan, kuoleman ollessa osa sitä, joten kaikessa on myös lohtua.

Vuonna 2016 julkaistu Skeleton Tree nähdään usein Caven surulevynä, mutta kirjan perusteella suurin osa lyriikoista oli jo kirjoitettu ennen Arthurin kuolemaa. Ihmisellä on taipumus nähdä kaavoja kaikessa, tarkoituksia sumeissa usvissa ja albumin tekstit voi myös tulkita osin tulevaa ennakoiviksi. Cave näkeekin musiikin voiman maailmoiden rajoja rikkovana, siltana tämän ja tuonpuoleisen välillä, jonka täyden potentiaalin ymmärrämme vain väläyksenomaisina hetkinä.

Uusien levyjen elektronisia ja armotta runkoonsa karsittuja muotoja hän perustelee hivenen samanlaisin sanakääntein. Artistin tulee kulkea eteenpäin, eikä minkään toisto loputtomiin palvele ketään – edes fanaattisimpia kuulijoita. Samalla Cave on muuntanut biisintekoprosessiaan järisyttävästi, antaen sattumalle (jos moiseen uskoo) huomattavasti enemmän valtaa.

Vuoden 2019 Ghosteen-albumin kiertueen piti puolestaan olla se hetki, jolloin Cave olisi tavallaan avannut itsensä yleisölle. Pandemian laitettua kaiken jäihin Cave omien sanojensa mukaan musertui, koska kaikki oli jo suunniteltu valmiiksi, mutta samalla kohtalo antoi hänelle mahdollisuuden lähteä uusiin suuntiin. Hän mm. löysi itsestään veistostaiteilijan, pystyi raivaamaan aikaa uuteen kirjaprojektiin O’Haganin kanssa. Eikä vuoden 2021 Carnage-albumikaan olisi mahdollisesti syntynyt Warren Ellisin kanssa, jos maailma ei olisi järkkynyt.



Usein ystävyyteen kuuluu olennaisena osana leikkimielinen vinoilu, toisinaan jopa suoranainen töksäyttely. Tämä herkkä taiteenlaji määrittelee kokemusteni perusteella kunkin ystävyyssuhteen ainutlaatuisesti, eivätkä Cave & O’Hagan muodosta poikkeusta universaaliin sääntöön. Tuo kotoisa tunne toisaalta häivyttää tehokkaasti tietokirjamaisen fiiliksen, muistuttaen ns. arkisen elämän toisenlaisista mutkista.

O’Hagan ei ole lähtenyt tekemään kohukirjaa ja kun hän kyselee huumeiden osasta Caven elämässä käy nopeasti ilmi, ettei Cave ole kiinnostunut mistään ’elämänkertamaisesta roskasta’. Moinen jääköön elämäkertoja rustaaville tahoille, sillä tämä kertoo jostain aivan muusta. Uskosta ja kuolemasta, sekä niihin nivoutuvasta toivosta.

Mika Roth