Kari Harakka: Lapsuuteni Kekkoslovakia

Olipa kerran tasavalta, jonka nimi saattoi olla Kekkoslovakia. Sinne syntyi 60-luvun lopulla poika nimeltään Antero-Pantero, joka ihmetteli maailmaa, itseään ja aikaansa. Kirjailija Kari Harakka saattaa muistella menneitä, mutta hän tekee sen fiktiivisesti, faktoja unohtamatta ja niille liikoja kumartamatta. Kekkoslovakia saattoi olla enemmänkin mielentila, värikartta vailla sen ihmeellisempiä värejä. Kun toiset katsoivat metsää, niin Antero-Pantero katsoo puita ja ruohonkorsia, joiden seasta etsii metsämansikoita.

Planeetta 9

Urho Kaleva Kekkonen oli Suomen tasavallan 8. presidentti, joka hallitsi maata hieman itsevaltaisinkin ottein vuoden 1956 maaliskuun alusta aina vuoden 1982 alkuun saakka. Nykyaikaisin silmin nähtynä noin pitkä valtakausi ei voi lopulta olla hyväksi kenenkään kannalta, eikä Kekkonenkaan ole jäänyt jälkipolvien kritiikin ulottumattomiin.

Kari Harakka ei väitä uuden kirjansa olevan puhtaasti omaelämäkerrallinen, eikä se kerro suoraan kenenkään muunkaan elämästä. Kaikki on siis sattumaa ja yhteneväisyydet ns. tosielämän tapausten kanssa ovat sattumanvaraisia. Haisee ihan ’vapaudut vankilasta’ -kortilta, sillä vain tuon ajan elänyt voi kertoa noin tarkoin kuvitteellisista tapahtumista – vai voiko?

Kirjan alaotsikkona seisoo: Muistikuvia eräästä Analogisesta Tasavallasta 1968 – 1986. Eli nämä ovat muistikuvia, mutta kenen, miksi, miten ja millä tarkoituksella?

Lopetetaan hiusten halkominen, ennen kuin päälaki muistuttaa Kekkosen vastaavaa ja keskitytään itse asiaan. Lapsuuteni Kekkoslovakia on erään hahmon näkökulmasta tapahtuva päiväkirjamainen tarina, jossa sen tarkempien päivämäärien sijaan listataan vuodenaikoja. Ensin pieni kertojamme on niin pieni, että kielikin on hiukan mitä sattuu. Ensimmäisten vuosien tapahtumat kerrotaan lähinnä muualta kuultuina tarinoina, muistelmina, huomioina ja ajatuksina. Hippejä oli, rakkauttakin kai, mutta ei kertojan kotona.

Lapsekkaasta kerronnasta tulee mieleen John Lennonin hilpeät kirjalliset viritelmät, joita hän jatkoi sittemmin jossain määrin musiikkinsakin puolella. Nokkeluus, terävyys ja huvittava perspektiivien kiepauttelu saa lukijankin pohtimaan ja ehdollistamaan asioita, harmi että kertojamme vanhenee nopeasti ja teksti hiljalleen tylsistyy – tai muuttuu ainakin tavallisemmaksi.

Pian koittavat jo esiteinien tuskailut, kun lasten leikit vaihtuvat ensin isompien lasten leikkeihin ja tuskailuihin. Sotaleikit muuttuvat pian jo mopon propailuun, sekä kaikkeen muuhun ’rankempaan’, kuten kai kuuluukin. Kekkoslovakiassa aikuiset olivat vakavia, eivät mitään lastensa kavereita, eikä valtiovallan asemaa ehdollisteta, vaikka Purkka-Lännen vapauden aallot hiljalleen ehtivät peräpohjolaankin asti.

Keskushenkilö pysyy samana, vaikka käy läpi isoja muutoksia. Ehkäpä nämä ovat kollaasi useamman henkilön kokemuksista, kavereilta kuulluista jutuista ja hiukan rikastetuista tarinoista. Niin tai näin, samalla syntyy kuva tasavallasta, joka etsi paikkaansa idän ja lännen välillä, mutta halusi kuulua silti länteen.

Harakka luo tarkkaa kuvasarjaa menneistä ajoista, tosin magiikkaa rikotaan jo tarpeettoman varhaisessa vaiheessa tapahtuvilla viittauksilla tulevaisuuteen. Nythän ollaan Kekkoslovakiassa, ihan turhaa on höpötellä mistään tulevista, paitsi visionäärisen Hikari-Karin suulla, joka on kirjan hahmojoukosta se pakollinen neropatti ja luokan priimus. Heppu jonka väitteisiin kuuluu mm. se, että jossain kaukaisessa tulevaisuudessa ihmiset pitäisivät kuvallista päiväkirjaa internetissä ja muut vieläpä haluaisivat seurata sellaista.jhfyö



Kekkoslovakia päättyi joidenkin mielestä UKK:n kuolemaan, toisten mielestä tuokin ihme murtui vasta hiukan Berliinin muurin jälkeen. Tiedä häntä, mutta ainakin merkkarit olivat silloin parempia, musiikki pauhasi toisenlaisella palolla ja elämä oli muutenkin helpompaa – ja vaikeampaa. Kekkostalgiaa kai tämäkin.

Mika Roth