Ratas, Replika, Luomakunta

Säröisiä talttariffejä, suomenkielistä kaihoisaa mollia ja hivenen duuriakin, siinä oli tiivistettynä keskiviikkoillan kolmen yhtyeen kokonaisuus Tampereen Klubilla. Minun korvaani erinomaisilla soundeilla ja toimivalla valaistuksella soitetut aktit kärsivät oikeastaan vain siitä Tampereen ei niin mukavasta piirteestä eli yleisön puutteesta. Lähinnä bändien lähipiiristä koostunut 30-40 -hengen yleisö ei juuri lavan reunalla hihkunut muutamia piristäviä poikkeuksia lukuunottamatta. Tulikin keskusteluissa keikkojen välillä todettua jo aiemminkin tunnustettu ikävä tosiasia: Tampere on paska keikkapaikka. Johtuuko sitten liikatarjonnasta vai mistä, mutta näin se vain on. Yleisö loistaa poissaolollaan ja paikalle saapunut porukka yleensä tyytyy siihen kärvistelyyn tuopin ääressä. Onneksi sentään musiikille jaksetaan taputtaa.

Heinolalaisen jo kymmenenvuotiaan Luomakunnan keikalle olen ollut menossa pitkään ja hartaasti, jotenkin vain on aina ollut jotain muka tärkeää. No, nyt otettiin vahinko takaisin ja ei kyllä kaduta. Niko Naukkarisen karismaattisella mikkiin nojailulla kuorrutettu suomirock –poppoo esiintyi kuuden miehen kokoonpanolla, joista etenkin Nikon ja kitaristi Sami n poseeraava esiintyminen vakuuttaa. Jalka romuna soitelleelle rumpali Nipalle pitää myös nostaa hattua. Antin koskettimilla maustettu kitararock vaihteli vuoden 2002 Alta -levyn upeasta Tyynyyn -slovarista raskaisiin talttaralleihin syyskuussa 2003 julkaistun Liitos -levyn Arvet- ja Vala -raitojen tapaan. Ahkerasti aiemminkin kotimaisia keikkalavoja kiertänyt yhtye aikoo nähtävästi tänä vuonna tehdä keikkaa entistäkin enemmän, suosittelenkin Luomakunnan kaihon tarkastamista. Varsinkin jos yhtye on samalla keikalla kuin seuraavana soittanut Sysmä –lähtöinen Ratas. Paljon yhteistyötä viime vuosina tehneet yhtyeet nimittäin täydentävät mainiosti toisiaan.

Musiikillisesti aika lailla Luomakunnan kanssa samoja maailmoja tallaava Ratas vähensi lavavahvuuden puoleen. Kompakti kitara-basso-rummut –orkesteri esiintyi tyylikkäästi klassisissa puvuissa, laulaja-kitaristi Markku Kirveksen liivi oli erityisen hieno. Vaikka Markku itse keikan jälkeen kertoi olevansa tyytymätön illan vetoon, ei minulla ole juuri motkottamista. Etenkin kolme vikaa biisiä, joiden joukossa oli ainakin Askelmilla tuoreelta Pisaroina ilmassa -debyytiltä, kuulostivat erityisen hyviltä. Tomi Malinin basso ja Jakke Saarisen lyömät pitivät mukavan murean tahdin ja vaikka syytinkin bändiä levyarviossa hivenen kliinisen kuuloiseksi, onnistuu bändi livenä koskettamaan. Yleisön innokkuus oli se mikä kokonaisuudesta puuttui, vaikka Markku saikin vesipyssystä. Viimeistään illan esitysten perusteella sijoitan sekä Luomakunnan että Rataksen suomirockin kovempaan keskikastiin. Huipulle pääsemiseen tarvitaan enemmän Tyynyyn –kappaleen saavuttaman sukseen kaltaisia hittihypetyksiä, näinhän se vain menee.

Pari astetta voimapopahtavaan suuntaan duurisoinnuillaan siirtyvä Tampere-Nokialainen Replika on nähty muutamaan otteeseen ja edelleen bändi kaipaisi hivenen lisää persoonaa. Edellisen esiintyjäkaksikon kaihomollin ja vaikkapa Aknestikin ja Egotripin puolivälissä operoiva viisikko kärsi viimeisessä vetovuorossaan entistäkin pahemmasta yleisökadosta eikä bändin sinänsä moitteeton voimapoppi oikein jaksanut sen suurempia lämmittää. Toki valoisia pilkkeitäkin löytyi; Pako autiosaarelle jäi erityisesti mieleen ja mahtipontiseen loppuun nouseva slovari Hiljaa oli mainio päätösbiisi keikalle. Tamburiinia helisyttäneen laulaja Tommin esiintymisestä nousi elävästi mieleen Egotripin Mikki, kaiken kaikkiaan Replikan setti on hyvin kasassa. Silti jotain vielä jäin kaipaamaan...

Erityismainintana pitää vielä toistaa iso kiitos ääni- ja valomiehille. Vaikka esimerkiksi Luomakunta soittikin suhteellisen lujaa, ei eareita tarvinnut alkaa tunkemaan korviin, laulu erottui hyvin ja soundissa oli asiat kohdallaan. Samoin valaistus toi mukavasti näyttävyyttä esityksiin, ei liian valoisaa eikä pimeää. Vielä se sata tai pari lisänaamoja yleisöön...

Ilkka Valpasvuo