• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Weezer: Make Believe

Geffen

Make Believen myötä Weezer hiipii yhä lähemmäs sitä kypsän rock-bändin statusta, josta saimme viitteitä jo vuoden 2002 epätasaisella Maladroitilla. Takavuosien särökitaravalleja ja killeri-melodioita yhdistelevään aikakauteen ei selvästikään ole paluuta, sen varmasti osasivat aavistaa intomielisimmätkin fanit. Kahden ensilevyn aikana yhtyeeseen rakastuneiden on asia vain sulatettava – yksittäisiä täysosumia voi tulla jatkossakin, mutta viiden tähden täyspitkään eivät Rivers Cuomon paukut enää riitä.

Se ei silti estä nauttimasta Weezerin tuoreemmasta linjasta. Bändin musiikkiin on aina ollut helppo uppoutua, eikä tämä tilanne ole Make Believen myötä muuttunut mihinkään. Välittömyys, hyvä fiilis ja omistautuminen ovat aina olleet iso osa Weezerin musiikkiin liittyvää kiehtovuutta ja näistä hyveistä se ammentaa yhä, vaikka kappalemateriaali onkin vuosien varrella heikontunut. Samalla näennäisen yksinkertaisuuden takaa on paljastunut joitain huomattavasti suurempia ja merkityksellisempiä arvoja – Weezerin myötä rockbändi on ensi kertaa saanut luvan olla samanaikaisesti hauska ja älykäs.

Make Believe on saanut äärimmäisen ristiriitaisen vastaanoton. Weezerin fani-armeija tyrmäsi ensimmäisenä sinkkuna julkaistun Beverly Hillsin, joka heidän mielestään oli ”teennäinen, muovinen ja typerä ralli”. Olen asiasta täysin eri mieltä. Beverly Hills on hieno ja tarttuva kappale, joka oikeamielisessä maailmassa olisi iso, vähintään Buddy Hollyn tasoinen, hitti. Näin ei kuitenkaan ole – kiitos lyhytnäköisten soittolistojen, jotka vajaassa kymmenessä vuodessa ovat ehtineet tuhota monipuolisen musiikillisen kasvualustan. Nyt nuorisolle mieluummin tarjotaan muottiin valuttettua kiimaa ja kimallusta, kunnes he omasta aktiivisuudestaan riippuen löytävät tiensä toisenlaisille lähteille.

Levyltä löytyy myös kaksi muuta helmeä. Perfect Situation kuulosti alkuun vain arkkityyppiseltä Weezer-veisulta, mutta perin kerran jälkeen kappaleen todellinen viehätys paljastuu. Kolmas, ja ainoa ”vanhan ajan vallaton rykäisy”, on nimeään myöten ironinen We Are All On Drugs, jota hyräillessään Riversin huulilla on varmasti karehtinut vähintäänkin pieni hymynhäivä. Näiden kolmen täysosuman rinnalle bändi on loihtinut yhdeksän keskivertoa ja keskitempoista biisiä, joiden tehtävä on vain lätkätermejä käyttäen ”pelata nollanollaa”. Omiin ei saa mennä, mutta eipä vastustajankaan päässä juuri soi. Olisi kyllä saanut.

Kommenttien keskiarvo:

mpkoskin kommentoi 27.05.2005:

Pisteet:

Uusin Weezer pääsi kuta kuinkin yllättämään, vaikka viime aikoina Rivers Cuomon ja kumppaneiden levytystahti onkin ollut varsin reipas. Pitkän sapattivapaan rikkonut Green Album jääkin edelleen bändin uuden tulemisen kohokohdaksi, sillä valitettavasti kahdella viimeisimmällä laatu on ollut vaihtelevaa. Siinä missä Vihreä lätty suorastaan herui hyräilemään pakottavia melodioita ja sai heti ensikuuntelulla pogoamaan pitkin kaksiota, Make believe onnistuu tässä vain osaksi.

Levyn avaava Beverly Hills on taputuksineen lupaava, juuri sopivan tyhjäpäinen kesäbiisi. Perfect situationin kaltainen ralli tuntuisi syntyvän Cuomolta jo lähes itsestään. Kieli poskessa kasaridiskoava This is Such a Pity on joidenkin mieleen, mutta itse koin sen lähinnä sietämättömäksi. Sitten seuraakin liuta kelvollisia, mutta vähemmän säihkyviä rokkauksia. Pirteämpään meininkiin johdattaa taas My Best Friend, jonka uruilla kuorrutettu kitaravalli herättää levyn taas eloon.

Mielenkiintoista, että näin kesän korvilla Weezer julkaisee muutenkin kuin kantensa puolesta Black albumiksi soveltuvan levyn. Levyn sanoituspuoli on aikamoista ruikutusta, joka ilman Cuomon avoimuutta ja naiiviutta kävisi helposti sietämättömäksi. Onneksi kaiken keskellä bändi ei unohda huumoria ja pientä ilkikurisuutta, vaan on melankolisenakin enimmäkseen hauska.

kipinahepo kommentoi 29.05.2005:

Pisteet:

Arvostelija Jokirinne sanoi erittäin hyvin sanoessaan, että meidän täytyy nyt vaan sulattaa se tosiasia että uutta pinkertonia ei vaan enää tule. Minulle tuo weezerin pinkerton albumi on edelleen ehkä se maailman paras levy, johon ei varmaan koskaan tule täysin kyllästymään. Green oli ihan hyvä esitys kesäisiä ralleja, maladroit taas melkoinen pettymys. Tosin tätä uutta kuunnellessa on tullut mieleen että eihän ne maladroitin biisit nyt niin huonoja olekaan, ainakaan verrattuna tähän uutukaiseen...

Eli itse levyyn. Beverly Hills kuullostaa edelleen typerältä, vaikka sen kuuntelisi kuinka monta kertaa. Biisi on vieläkin typerämpi kuin maladroitin eka sinkku dope nose. This is such a pity ja freak me out edustavat hieman kokeellisempaa weezeriä, ja onnistuvatkin ihan hyvin. Loput onkin aikalailla samaa harmaata massaa joista edukseen erottuu Hold Me, Peace, My Best Friend ja The Other Way. Levyn kauhein biisi on ehdottomasti We are all on drugs. Vaikka biisi olisi kuinka tehty pilke silmäkulmassa, niin siinä on silti riversin ehkä noloimmat ja typerimmät sanoitukset eikä itse biisikään ole mistään kotoisin.

Veikkaisin että jos en olisi niin kova weezer-fani kuin olen, niin tämä levy ei saisi kuin korkeintaan kaksi tähteä. Pelkkä riversin ääni ansaitsee tähden jos toisenkin extraa. Loppujen lopuksi tulee muistaa että rivers & kumppanit ovat jo aikasta vanhoja miehiä laulamaan rohkaisu lauluja high school-nörteille. Enkä muutenkaa tiedämontaakaan bändiä joka vielä reilun kymmenen vuoden päästä debyytistään tekisi klassikko albumeja. Niin se vaan menee.
Ei sillä ettenkö edelleen mieleni salaisimmissa kätköissä uskoisi riversin tekevän seuraavaksi sen albumin jonka rinnalla pinkerton ja blue ovat heppoista kamaa...No, edellä mainittujen levyjen sinkkujen b-puolien (ja parin muun biisin esim. velouria & christmas song) kokoelmalla oltaisiin aika lähellä pinkertonin tappajaa...