• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Tool: 10,000 Days

Tool Dissectional/Volcano Entertainment

10,000 Days ilmestyi tietoverkkoihin reilu viikko ennen virallista julkaisua. Fanien reaktiot olivat mielenkiintoista seurattavaa: enemmistö piti sitä surkeana, ja näistä moni oli varma, että kyse ei ole aidosta levystä - Tool kun tunnetaan käytännön piloistaan, ja Lateraluksestakin oli aikanaan laitettu liikkeelle valeversioita. Mitä ilmeisimmin nyt kuitenkin lopulliset miksaukset olivat päässeet vuotamaan.

Kielteinen reaktio on helppo ymmärtää. Ensimmäisellä muutamalla kuuntelulla levy kuulostaa todellakin huolimattomasti miksatulta proge-ylilyönniltä. Aiemmin niin nerokas dynamiikka on nyt The Mars Voltan viimeisimmältä kuulostavaa pointitonta äänikollaasia jonka sekaan huitaistaan välillä pari kömpelöä voimasointua. Kymmenen kuuntelukertaa lisää, ja levy alkaa aueta.

Singlebiisi Vicarious on selvimmin vanhaa metallijyrä-Toolia, ja sen rytmi tuokin mieleen Lateraluksen avausraidan The Grudge. Jambi ammentaa myös menneestä Aeneman paikkeilta, ja junttaa hauskan töksähtelevästi. Molemmat kappaleet ovat erinomaisia, mutta tässä vaiheessa bändi ei vaikuta vielä ottaneen viiden vuoden levytystauon oikeuttavaa hyppyä eteenpäin. Kolmanteen ja neljänteen kappaleeseen Wings for Marie (Pt 1) ja 10,000 Days (Wings Pt 2) tultaessa levy muuttaa kuitenkin suuntaa: vähemmän kitaraa, enemmän tilaan ja ääneen uppoamista. Maynard James Keenanin laulu on kakkososassa kauneimmillaan. Loppua kohden kappale muuttuu jylhäksi pauhuksi, ja levy on saavuttanut ensimmäisen kohokohtansa.

The Pot alkaa naukuvalla laulumelodialla, ja on tämän levyn mittapuulla tavanomaisempi rock-vetäisy - tekisi mieleni sanoa A Perfect Circlen vaikutuksen kuuluvan. Välisoittojen Lipan Conjuring ja Lost Keys jälkeen 11-minuuttinen Rosetta Stoned lähtee liikkeelle hitaasti, niitä jatkaen, mutta siitä muotoutuu levyn vaikeimmin kuvailtava kappale, todellinen tanssi arkkitehtuurille: kitara narisee ja tahti kulkee sen kanssa ihmeellisesti (epä)synkassa, Maynardin laulu (abduktiokokemuksesta pilvessä?) on alkuun käsittämättömäksi miksattua rytmistä papatusta, hyvin hienovaraisella kokonaisintensiteetin kasvulla. Varsin toolmainen biisi siis kuitenkin, ja levyn selkeä huippu. Intension (Disposition kierrätettynä) suo pidemmänpuoleisen hengähdystauon ennen loppunostatusta Right in Two, josta jää päähän ainakin Maynardin pehmeästi laulama säe monkey killing monkey killing monkey.... Lopussa bändi päästää itsensä vielä hetkeksi irti, ennen kuin levy päättyy hieman tarpeettomaan hälypalaan Viginti Tres (Faap de Oiad uudestaan).

Levy on siis siirtynyt pykälän verran post-rockin suuntaan: enemmistössä kappaleista Maynardin laulu on miksattu osaksi musiikkia ja kitaramättöä on vähemmän - tosin silloin kun on, se on varsin rouheaa. En silti ymmärrä bändin kommentteja, että kiertuekumppanit Meshuggah ja Fantômas olisivat toimineet innoittajina. Ja kokonaissoundi on tuttua Toolia, kun sekä Adam Jones (kitara) että Danny Carey (rummut) pudottelevat sekaan aiemmilta levyiltä tuttuja koukkuja. Yllättäen sanoitukset ovat muuttuneet aiempaa selkeämmiksi, ja joidenkin "pata kattilaa soimaa" -osoittelevuus on jopa hieman kiusaannuttavaa. Pidän enemmän niistä kappaleista, joiden sanomaa en aivan ymmärrä.

Vielä puoliksi grungessa seisovasta Aenimasta oli iso loikka Lateraluksen uudenlaiseen metalliprogeen. Jälkimmäisen sykkivä rytmiikka ja vellova dynamiikka eivät vieläkään lakkaa vangitsemasta minua ääreensä, ja minulle se onkin 2000-luvun toistaiseksi upein tuotos, joka seisoo häpeämättä musiikkihistorian hienoimpien levyjen rinnalla. Tällä kertaa samaa ei tapahdu, ihme on jo nähty ja 10,000 Daysin uudet konstit eivät ole niin uusia ja ihmeellisiä. Tämä kritiikki pätee kuitenkin lähinnä bändin omassa Tool-ulottuvuudessa. Normaaliasteikolla tänä vuonna tuskin ilmestyy toista tämän ylittävää levyä.

PS. Levyn ensipainoksen pakkaus on krumeluurisuudessaan omaa luokkaansa: pahvikoteloon on upotettu stereoskooppiset linssit, joiden läpi kansivihon kuvia voi katsella kolmiulotteisina. Ihan hienoa, mutta olisi kiva jos sen itse cd:n saisi vähän helpommin ulos kuorestaan...

Kommenttien keskiarvo:

ChristLiar kommentoi 05.05.2006:

Pisteet:

Jottei puhtaaksi vittuiluksi jää meikän ulosanti herra Heimolalle, niin mainittakoon, että tässä on loistokas levy saanut arvoisensa arvostelun.

Leijailu toimii ainakin tänne kuin junan vessa. Pidin jo aeniman aikaisesta third eyestä, jolla jo lähenneltiin sitä, mitä tällä levyllä saavutettiin.

Post-rockista puhuttaessa meikä oli pariin otteeseen kuulevinaan jotain mogwaita läpi tästä, mutta saattaa olla omaa hulluutta.

Kuitenkin hieno levy, ei voi muuta sanoa.

ansaari kommentoi 26.02.2007:

Pisteet:

Minulle tämä levy oli melkoinen pettymys Lateraluksen jälkeen. Jotenkin tämä uudenlainen ilmaisu tuntuu pitkäveteiseltä ja päämäärättömältä. Kappaleet tuntuvat olevan yhä enemmän kuin puolitäysiä jauhosäkkejä, joista ilma on jäänyt puristamatta pois. Vicarious, Jambi ja The Pot kyllä jaksavat miellyttää, mutta ehkä tämä onkin Toolille niin pitkä hyppy eteenpäin etteivät kaikki halua niin kauas mennä. Varsinkin kun Lateralus on niin erinomainen albumi.