Eels: End Times

Vagrant

Kun menneisyydestä löytyy äärimmäisen painava ja useaan kertaan tunnustettu katalogi, niin miten ylittää tai edes päästä sen kanssa samalle tasolle. Tähän dilemmaan on Mark ”E” Everett pakotettu jokaisen uuden levyn tehdessään syventymään ja se myös asettaa omat paineensa Eelsin levyjen sisällölle. Everett on kiistatta yksi viimeisen parin vuosikymmenen parhaista laulunkirjoittajista, eikä tämä seikka jää piiloon End Timesilla. Toki Everett toistaa monilta osin itseään ja aiemmin kirjoittamiaan lauluja, mutta kukapa ei? Kun käytännössä koko populaarimusiikki perustuu nokkelaan kierrätykseen, niin miksipä se ei olisi myös Eelsille sallittua – oleellisempaa lienee se mitä näillä palikoilla tekee.

End Times on pieteetillä ja askeettisella otteella toteutettu folk-levy. Usein Everettin säestäjänä toimii ainoastaan vahvistimen kautta puhtaasti ajettu sähkökitara, joskus akustinen ja vielä harvemmin piano. Lisämausteina on muutaman kerran käytetty urkuja ja perinteisempää bändisointia (rumpu plus basso). Koko levyn ilmapiiri on rujo ja pelkistetty, mutta samalla helposti lähestyttävä. Parasta antia End Timesilla ovat Everettin hämmästyttävän tarkkanäköiset tekstit, jotka osuvat kerta toisensa jälkeen maaliinsa, unohtamatta niihin sisällytettyä sarkastista huumoria. Oivallinen esimerkki tästä on itsemurhapommittajan sielunmaisemaa luotaava Paradise Blues, joka esitetään asiaankuuluvalla ronskilla tyylillä.

Kuten kaikki Eelsin levyt (ehkä debyyttiä ja Souljackeria lukuun ottamatta) End Times vaatii aikaa avautuakseen. Muutaman ensimmäisen kuuntelukerran perusteella olin jo valmis tuomitsemaan levyn eräänlaiseksi väliteokseksi, mutta parin viikon päivittäisen perehtymisen jälkeen tulin toisiin ajatuksiin. End Times sisältää kokemuksen mukanaan tuomaa viisautta, joka ei avaudu hätäiselle ja moderniin elämänsykkeeseen tottuneelle sielulle. Jotkut levyt vaativat sen että niitä pysähdytään kuuntelemaan ja että niihin paneudutaan kokonaisuutena. End Times on juuri tällainen levy.