Ajankohtaista

Katsauksia musiikkivuoteen 2010

12.01.2011

Vuoden lopussa musiikki- ja muullakin medialla on tapana listata menneen vuoden albumit, biisit ja keikat paremmuusjärjestykseen. Ainakin Suomessa tapaan liittyy useita, näkökulmasta riippuen surku- tai vain hupaisia piirteitä, joita on saanut päivitellä tänäkin vuonna.

Kanye Päällimmäisenä on tietysti listojen pakkosijoittaminen vuoden loppuun. On eittämättä mukavaa voida paketoida mennyt vuosi ennen seuraavan alkamista, mutta kannattaako se, jos mukaan ei ehdi kaikki yhtenä vuonna ilmestyneet levyt? Yleensä loppuvuodesta ei ilmesty merkittäviä albumeja, mutta joskus niinkin käy. Kuten vuonna 2010, jolloin Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasy saavutti ansaittua kiitosta läpi musiikkimediakentän. Maailmalla niinkin erilaiset mediat kuin Pitchfork ja Rolling Stone kehuivat Westin albumia kilpaa, mutta Suomessa levy ei nähty yhdelläkään listalla aikataulullisista syistä. Miksi toimituskuntien listoja ei voi siirtää alkuvuoteen, jolloin yleensä julkaistaan lukijoiden vuosiäänestysten tulokset? Vai tarvitsevatko lukijat toimitusten mielipiteitä muodostaakseen omansa?

Nopea vilkaisu esimerkiksi Rumban, Soundin ja Suen toimituskuntien valintoihin perustuviin listoihin paljastaa, kuinka samanlaisia hieman eri tavoilla painottuneiden lehtien tekijöiden mielipiteet ovat. Se voi kertoa kärkipäähän sijoittuvien albumien laadukkuudesta, tai siitä, että hyviä levyjä on harvassa. Molempien väitteiden ollessa vähintään kyseenalaisia, voi myös ajatella sen kertovan pienistä toimituskunnista, tai siitä, että hyvä sijoitus on enemmän laajan hyväksynnän kuin puhtaan paremmuuden aikaansaannosta.

Suoranaisimmin listoihin itseensä liittyvä ongelma on se, että niissä pitäisi laittaa asioita järjestykseen. Hyvinä vuosina viiden tai kymmenen parhaan erottaminen joukosta voi tuntua mahdottomalta. Jos tässä onnistuu, täytyisi ne vielä laittaa paremmuusjärjestykseen. Yleensä se tarkoittaisi huonoja ja epäoikeudenmukaisia kompromisseja. Voisin tehdä kymmenittäin listoja vuoden 2010 parhaista levyistä, erilaisin painotuksin, erilaisin lopputuloksin. Jokainen olisi yhtä irrelevantti kuin seuraava, eivätkä ne kertoisi kuin kirjoitushetkensä tilanteesta.

Desibeli.net ei ainakaan tässä yhteydessä halua tarjota lukijoilleen helppoa ja lyhytnäköistä sisältöä. Vaikka listat voivat olla informatiivisia ja hauskoja, on niiden arvo – ainakin ilman perusteluja – yleensä melko vähäinen. Siksi keräsimme listojen sijasta toimituskuntamme jäsenten vapaamuotoisia katsauksia musiikkivuoteen 2010.

Jani Ekblom

E & Me – ystävyydestä vuonna 2010

Kulunut vuosi opetti minulle mitä artistin ja kuulijan välinen ystävyys tarkoittaa. Fanitus, diggailu ja intohimoinen palvonta eivät ole sen ensisijaisia määreitä. Jumaloin lukuisia musiikintekijöitä ja vielä useampiin suhtaudun välinpitämättömän myönteisesti, mutta vain Eelsiin minulla on ystävyyssuhde. Useimmilla meistä on tai ainakin on ollut elämässään ystäviä, joten piirteet lienee helppo tunnistaa: luottamusta, ymmärrystä, ylipäätään vaivatonta olemista. Erityiseen arvoon ystävä nousee kun toinen käy läpi vaikeita aikoja. Mark Oliver Everett on taiteellaan ja pelkällä olemassaolollaan auttanut minua hetkinä, jolloin muiden puhe, teksti tai laulu on tuntunut mykältä. Enkä ilmeisesti välitä vaikka hän tekisi kelvotontakin musiikkia.

Arvostamistani artisteista esimerkiksi Rufus Wainwright ja The Magnetic Fields ovat kuluneen vuoden aikana julkaisseet tasoonsa nähden kehnot uutuudet (All Days Are Nights: Songs For Lulu ja Realism), enkä tunne tarvetta ymmärtää heidän ratkaisujaan. Eelsin suhteen on toisin. Elokuussa kauppoihin tullut Tomorrow Morning ei hyvällä tahdollakaan yllä E:n urotekojen tasolle. Oikeastaan se kilpailee vuoden 2003 Shootenanny!:n kanssa uran pohjanoteerauksen tittelistä. Tiedostan tämän ja teen Tomorrow Morningin kuuntelusta jonkinlaisen olalle taputtelun riitin. Optimismia huokuva albumi kun saa kaikessa valjuudessaankin minut onnelliseksi E:n puolesta. Hänellä vaikuttaa menevän hyvin, vaikka sitten musiikin kustannuksella.

Niin, ei ystävyyttä ilman pääsyä osalliseksi toisen henkilökohtaisistakin seikoista. Tässä auttaa E:n raaka tapa laulaa itsestään, missä toki on kyse taiteen keinoin luodusta avoimuuden illuusiosta, mutta väliäkö hällä. Alkuvuodesta 2010 E vuodatti erotuskaansa karulla End Timesilla, joka Tomorrow Morningista poiketen kipuaa hienon katalogin kirkkaimpaan kärkeen. Eels-napakymppienkin äärellä toimin toisin kuin muiden artistien timanttisimpien levytysten kanssa. End Times herättää minussa ylpeyttä, onnellista nyökkäilyä. Tiesinhän että E osaa. My man.

Antti Hurskainen, kuva: eelstheband.com

Vuosi 2010 – Jenni Vartiainen ja Seili-albumi

Jenni Vartiaisen menneisyys hetken kimaltavana tv-tähtösenä lienee kaikille tuttu, joten tässä ei siihen ole tarkoitus puuttua. Sen sijaan ajattelin ottaa Vartiaisen tarkastelun alle yleisenä popmusiikillisena ilmiönä, jonka konkreettisena ilmentymänä voidaan pitää keväällä markkinoille tullutta Seili-levyä. Pitkäsoittoa, jota muutamista heppoisista raidoistaankin huolimatta pitää sisällään palasen vuoden kestävintä kotimaista popmusiikkia.

Jenni Vartiaisen julkinen persoona on hivenen ristiriitainen – haastetteluissa Vartiainen antaa itsestään varautuneen ja jopa ujon vaikutelman, mutta toisaalta hänen esiintymisesssään on paljon latautunutta seksuualisuutta ja välitöntä kontaktia yleisöön. Sama kiinnostava ristiriita löytyy Seili-levystä. Toiselta kantilta katsottuna kyseessä on levy, jota myytiin taannoin niinkin suorasukaisen kaupallisella tavalla kuin iltapäivälehden kylkiäisenä, kun taas toisesta vinkkelistä tarkasteltuna kyse on kunnianhimoista ja käsityöläisen taidokkuudella tehdystä musiikista. Musiikista, jolla on pesunkestävästä kaupallisuudesta huolimatta aito sielu.

Mikään puun takaa tullut täysosuma Seili ei kuitenkaan ole. Nettiin on mielestäni yhä varsin järkyttävä tekele (damn you Teemu Brunila) ja Mä en haluu kuolla tänä yönä kuulostaa lähinnä Vartiaisen puolivillaiselle yritykselle nostaa hattua Madonnalle. Muilta osin valittamista ei juuri olekaan. Hurja radiosoitto on vienyt parhaimman terän Missä muruseni on-kappaleesta, mutta en liene väärässä jos julistan kappaleen jo nyt tulevaisuuden klassikoksi, 2000-luvun vastineeksi Myrskyluodon Maijalle. Eeppinen surumielisyys ja kauniit pianomelodiat uppoavat syvälle pohjoiseen kansaan, se on jo monta kertaa todistettu. Upea instrumentaali Koti puolestaan kumartaa onnistuneesti Kate Bushin ja Yann Tiersenin suuntaan ja tämän jatkeena toimiva nimikappale tiivistää parhaiten sen mistä levyssä on oikeasti kyse. Oivaltavasta, puhtaasta ja ajan hammasta kestävästä popmusiikista.

Jari Jokirinne

Vuoden live: Arcade Fire Senaatintorilla 28.6.2010

Kuluneen vuoden keikkakalenteri suorastaan pullisteli toinen toistaan mehukkaampia esityksiä. Suomen kansa pääsi pällistelemään muun muassa Lady Gagan shokkisirkusta sekä sai äimistelläkseen Olympiastadionin täyteen vetäneen U2:n 360°-megaspektaakkelin. Silti ”vuoden live” -pysti kuuluu kiistatta kanadalaiselle indie-suuruudelle, Arcaden Firelle. Senaatintorin keikka oli itselleni totaalinen fanityttökokemus. Kriitikon kyyninen katse sai väistyä lapsenomaisen haltioitumisen tieltä seisoessani Win Butlerin ja Helsingin tuomiokirkon välissä.

Bändin viimeisin, elokuussa julkaistu The Suburbs, saatteli yhtyeen ansaitsemaansa huomion pariin. Tämä siitä huolimatta, että levy ei tavoita sitä hehkuvan innokasta puolta, joka Arcade Firestä livenä ensimmäiseksi välittyy. Onneksi siitä sai nauttia neljätuhatpäinen Senaatintori, joka sai kokea riipaisevan puolitoistatuntisen ilmavaa vyörytystä. Ja olihan se upea tapa jättää Suomi-neitsyys taakse.

Homma lähti käyntiin ykköslevyn Wake Up -tajunnanräjäyttäjällä. Valinta oli osuva, sillä ihmismassa vasta virkosi juhannuspöhnästään ja käsittämättömän luokattoman Micachu-lämppärin aiheuttamasta hämmennyksestä. Vanha matsku iski kuin vihainen terroristi, mutta myös uudet, silloin vielä julkaisemattomat kappaleet, kuten Rococo ja Modern Man, toivat mahtipontisuuden oheen kaivattua lämpöä ja sympaattista herkkyyttä.

Ennalta hieman epäilyksiä herättänyt uniikki keikkapaikkakin yllätti positiivisesti, ainakin näin pakahduttavan rock-konsertin kontekstissa. Tunnelmassa sekoittuivat intiimi klubimaisuus ja stadionkonsertin ylevyys. Tämä jako pätee Arcade Fireen ylipäätään. Voin vain kuvitella, kuinka iholle heidän livesoundinsa sisätiloissa tulee. Toisaalta myös suuremmat yleisöt näyttävät bändiltä hoituvan, mitä fanit ympäri pallon saivatkin todistaa, kun Madison Square Gardenin elokuinen keikka striimattiin Youtubeen suorana.

Teksti: Jussi Saarinen, kuva: www.arcadefire.com

Parasta vuodessa 2010: Rock-Suomi

Yksi vuoden 2010 kulttuuriteoista oli YLE Teemalla nähty kymmenosainen dokumenttisarja Rock-Suomi. Antti Leinon ohjaama ja Harri Hakasen sekä Pekka Laineen käsikirjoittama, kiireetön ja asiaan syvästi paneutunut ote viehätti katsojia kaikkien kymmenen jakson ajan. Peruskronologisen kerronnan sijaan Rock-Suomen viehätys pohjautui eri teemoja käsitteleviin kokonaisuuksiin, joissa myös kotimaisen rockin visuaalinen olemus esitettiin tuoreella tavalla. Laajan haastattelu- ja arkistokuvaston kautta Rock-Suomi tutki suomalaisen rockin alkukasvillisuutta kuin nykypäivän idoleitakin ja etsiytyi niin suomalaisen heavyn kuin hiphopinkin juurille.

Sarjan komeimmat jaksot, sopivasti itsenäisyyspäivän iltana nähty Sanojen takana ja suomalaista progen suuntaviivoja esimerkillisesti esitellyt Edistykselliset voisi liittää pakolliseksi oppimääräksi peruskoulun äidinkielen ja musiikinopetusta. Samaan aikaan, kun koko media-alan tulevaisuusnäkymät näyttävät synkeiltä Yleisradion epäselvän tilanteen takia, kykenee laatukriteerein mitattuna maamme ylivoimaisin televisiokanava tuottamaan suomalaisen populaarimusiikin historiaa kartoittavan sarjan, joka etsii vertaistaan. Toivoa sopii, että Rock-Suomi ei jää Teeman viimeiseksi voimanponnistukseksi.

Teksti: Otto Suuronen, kuva: YLE

Vuoteni päätoimittajana

Meikäläisestä tuli desibeli.netin päätoimittaja vuoden 2009 syksyllä kun vuodesta 2001 eli perustamisesta lähtien lehteä päätoimittanut Jari Jokirinne halusi pienentää rooliaan yhteisen harrasteemme parissa. Olin siinä vaiheessa toiminut lehden toimitussihteerinä eli ns. ”kakkosmiehenä” ja moottorina jo ainakin kuutisen vuotta, joten siirtymä oli tavallaan helppo ja luonnollinen. Mitä sitten muuttui? Ja mitä se päätoimittaminen ylipäätään tarkoittaa?

Naamat

Nyt kun olen yhden kalenterivuoden ja risat pallilla istunut niin ei se käytännössä tarkoita sen kummempaa kuin että toimenkuvaan on tullut ennestään tuttujen kirjoittamisen, kuvaamisen, taittamisen ja julkaisemisen ohella joitain uusia juttuja, kuten yhteydenpito levy-yhtiöihin ja jakelijoihin ja jonkinlaisen puolidemokraattisen ”viimeisen sanan” hallussapito toimitustyössä. Eli johtaminen, joka tässä tapauksessa ei suuria vaadi. Periaatteessa päätoimittaja on kuitenkin vastuussa kaikesta lehdessä julkaistusta materiaalista, mikä saattaisi jossain tapauksessa kaivertaa vatsahaavaa. Koska desibeli.net on kuitenkin hyvän porukan ylläpitämä lehti, ei varsinaisia vastuuseen vetämisiä esimerkiksi suivaantuneiden palautteiden muodossa ole hirveästi tullut. Tekijäporukalla on terve järki, netiketti ja peruskäytöstavat hallussa – toisin kuin vaikkapa monilla keskustelufoorumeilla. Ja onhan desibeli.netissäkin sellainen, tosin aika pystyyn kuollut malli. Katsotaan miten jatkossa, kun kehitteillä on lukijoiden osallistumiselle avoimempi malli.

Tästä päästäänkiin luontevasti olennaiseen osaan päätoimittajan palettia eli kehitystyö ja visiointi. Desibeli.netin kehitystyöstä ja tekniikasta on alusta alkaen vastannut käytännössä sama porukka, vaikka tittelit ja aktiivisuus on vaihdellut. Netti antaa mahdollisuuksia monenlaisiin toteutuksiin ja sosiaalisen median viime vuosien räjähdysmäinen kasvu ja kehitys on saanut ideamyllyn pyörimään myös meillä. Samoin musiikkiteollisuuden muutokset. Toki järki on edelleen päässä – eiköhän desibeli.net tule jatkossakin olemaan tietyn porukan yhteinen rakas harrastus vaikka muodot kehittyisivätkin. Haaste on lähinnä löytää harrasteelle yhteistä aikaa jotta kehitystyötä voidaan konkreettisesti viedä eteenpäin. Joten lukijat – kärsivällisyyttä. Ensimmäisen vuosikymmenen aikana yli 5000 levyarviota ja yli 2000 muuta artikkelia, joissa monen muun tekstin ohella yli 1000 demoarviota, on hatunnoston arvoinen suoritus täysin talkoovoimaiselta porukalta. Tästä on hyvä jatkaa.

Teksti ja kuva: Ilkka Valpasvuo

2010: Rakkaudesta partarockiin

Tänä vuonna rakastuin toden teolla parrakkaisiin rockareihin. Ei, en kokenut ZZ Top -herätystä, vaan etelän boogien sijaan Band of Horsesin ja Midlaken lauluharmonioissa uivat kappaleet muodostuivat musiikkivuoden kohokohdiksi. Lopulta suurimman vaikutuksen tehnyt partasuu tuli kuitenkin takavasemmalta: John Grantin debyyttialbumi Queen of Denmark vahvistaa joka kuuntelukerralla asemaansa vuoden 2010 koskettavimpana levynä.

Vaikka silloin tällöin kuulee valituksia siitä, että artistien elämäntarinoita korostetaan liikaa, ja että musiikin pitäisi puhua puolestaan, ei John Grantin tapauksessa näitä kahta voi erottaa toisistaan. Keskilännen raamattuvyöhykkeellä varttunut Grant joutui häpeämään homoseksuaalisuuttaan koko nuoruuden, ja jatkuva henkinen ja fyysinen väkivalta johtivat lopulta päihdekierteeseen. Kuusi vuotta sitten hajonnut The Czars -yhtye antoi Grantille pienen henkireiän, mutta pienimuotoiseksi jäänyt menestys ei onnistunut paikkaamaan nuoruusvuosien aiheuttamia traumoja. Pari vuotta sitten kaikki tuntui kuitenkin muuttuvan, kun Midlake-yhtyeen jäsenet lähestyivät Grantia ja ehdottivat levyttämistä. Tuloksena oli Queen of Denmark, äärimmäisen melodinen tribuutti 1970-lukulaiselle pehmorockille.

Vaikka Queen of Denmark on musiikillisesti kauniin harmoninen, löytyy lyriikoista syy siihen, miksi albumi on niin loistava, mutta myös siihen, miksi 42-vuotias John Grant vielä albumin nauhoitusten päätyttyä hakeutui sairaalaan itsetuhoisten ajatusten vallassa. Grant kuvaa päihteitä, epäonnista rakkautta ja hävettyä homoseksuaalisuutta raa'asti ja mustalla huumorilla höystettynä, eikä levyä kuunnellessa aina osaa päättää tekisikö mieli itkeä vai nauraa. Vai mitä sanotte nimikappaleen aloitussäkeistä: ”I wanted to change the world / But I could not even change my underwear / And when the shit got really really out of hand / I had it all the way up to my hairline / Which keeps receding like my self-confidence / As if I ever had any of that stuff anyway”.

Unohtaa ei myöskään sovi John Grantin loistavia sävellyksiä (Marz, Where Dreams Go To Die, TC and Honeybear vain muutaman mainitakseni) eikä huikeaa lauluääntä, josta parhaan näytteen sai miehen esiintyessä Tavastialla Midlaken lämmittelijänä. Keikan jälkeen kävin jututtamassa yleisössä pyörinyttä Grantia. Edessäni seisoi äärimmäisen sydämellinen ja kohtelias mies, joka tuntui olevan aidon hämmästynyt ylistävistä sanoistani. Vaikka Queen of Denmarkin suosio on varmasti nostanut Grantin itseluottamusta, kuvaili hän ajatusta seuraavan albumin tekemisestä pelottavaksi ja musertavaksi. Eikä ihme: vaikka Queen of Denmark on mestariteos juuri Grantin kipeiden kokemusten vuoksi, toivon, ettei mies joudu käymään läpi samanlaista helvettiä uuden albumin synnyttämiseksi.

Tommi Saarikoski, kuva: Bella Union

Mykkäpuhelu, Bono ja kuollut lahna

- Pyysivät kirjoittamaan menneestä vuodesta. Mutta mitä? Oli vähän tasapaksu vuosi.
- Miten niin? Tulihan sulle häirikkösoitto eduskunnasta asti ja joku tilas sun laskuun naistenlehdenkin.
- No joo, mut toi nyt on ihan normaalia schaissee toimittajan hommissa, vaikka musajutuista ei aiemmin ookaan menny kuppi noin pahasti nurin. Tietysti pistää miettiin, että mitä siellä Arkadianmäellä touhataan, kun on aikaa soitella mykkäpuheluja keskellä päivää. Olis edes huohottanu.
- Oliks hyvä lehti?
- Juu, kyllä mä ne pari numeroa luin, jotka ehti tulla ennen kuin mun peruutus tuli voimaan. Kiitos vaan tilaajalle.
- Mikähän siinä on, että jos miestoimittajan kirjotukset jurnuttaa, niin antipatioiden kohde on automaattisesti ämmä?
- Kui? Etkö itse tilaisi vittumaiselle naisjournalistille Vene-lehteä tai Metsästys & Kalastuksen vuosikertaa? Ja mitä sä tasapaksusta vuodesta höpiset? Etkös sä antanu viime vuonna sun ekan viiden tähden arvion Desibelille?
Ville Leinonen

- Juu ja kaks muutakin. Vuokko Hovatta, Tuomari Nurmio ja Dave Lindhom tekivät kyllä hienot levyt. Saakohan Metsästys & Kalastuksen tilaajalahjana hirvikiväärin ja valmiiksi tapetun lahnan?
- Just joo. Vanhoja pieruja ja yks kuolaunien maalitaulu. Niin tyypillistä sulle. Ihan eri levyjä on musalehtien paremmuuslistoilla. Montako sulle uuden artistin levyä tuli kuultua tänä vuonna?
- Kyllä niitä tuli aika paljonkin. Mut se on sama ilmiö joka vuosi noiden listojen kohdalla. Esim. Arcade Fire, Yona ja Them Bird Things keikkui joillakin listoilla kärkipäässä. Ihan ok levyjä, mutta jos noi on vuoden kärkeä, niin eipä ollu mun mielestä kaksinen ajanjakso levykokonaisuuksien osalta. Mut paljon jäi kuulemattakin, niinku myös jokaiselta joka noihin listauksiin on lutikkansa työntäny.
- Entäs keikkarintamalla?
- Top 3 on harvinaisen helppo: Ville Leinonen ja Majakan soittokunta, Ville Leinonen ja Ville Leinonen ja Majakan soittokunta.
- Niin, koska Brucea et nähny viime vuonna.
- No joo, olihan siellä muutakin. Nits heitti hienon keikan, samoin Ukulele Orchestra of Great Britain ja The Bad Ass Brass Band. On Volcano päihitti klubikeikalla pääesiintyjä Ultramariinin, vaikka jälkimmäisellä onkin vahvemmat biisit. Hienosti saundas jylhä kitarapop. Ja olihan se U2 stadikalla kummiski aika jees. Ihan briljanttia dramaturgian tajua marssittaa ne Amnestyn tyypit lavalle Walk on -biisin aikana. Kyllä se jostain otti.
- Ai Bono? Taskumatista? Mikäs tossa Leinosessa, kun soolokeikallakin tuonne listalle eksyi?
- Joo, se oli hämmentävä tapaus. Tampereella oli museoiden yö ja se soitti museon kliinisessä kahvilassa alkuillasta, mutta väänsikin dada-vaihteen täysille. Artistin aivot lähti raiteilta oikeestaan jo ekassa biisissä, joka oli semmosta onomatopoeettista mölinää, ähkintää, huutoa ja kuiskausta – bluesina. Mun nähdäkseni yleisössä oli taiteilijan veli, joka vuosikaudet seisoi sen vieressä lavalla samassa bändissä, mut sekin vaikutti aidosti yllättyneeltä näistä kaikista käänteistä. Tää on just tätä, mistä mä Brucessakin tykkään. Sillä ei mee yhtä hulinaksi, mutta se saa homman näyttämään spontaanilta. Sun pitäs joskus mennä kattoon Leinosta ja Springsteeniä.
- Niin aina. No mitäs muuta nostaisit esiin kuin noi sun kolme viiden tähden levyä?
- Leinosen Majakanvartijan uni tietty. Ja kyl se J. Karjalaisen Polkabilly Rebels potkii aika nasevasti. Niin ja Pate Mustajärven Johnny Cash –coverlevy pääsi yllättään! Mut kyl vuoden jykevin julkaisu on kuitenkin Springsteenin ja E-kadun poikien kolmen cd:n ja kolmen dvd:n Darkness-boksi. Vuoden ’78 keikkaa kun katsoo, niin taju meinaa lähteä. Ei rock’n’roll, vaan ennemmin punk’n’soul!
- Huoh. Siis lisää vanhoja pieruja. Mie en jaksa enää. Mie lähen viemään roskapussia.

Teksti: Heikki Väliniemi, kuva: Ilkka Valpasvuo

Tapahtui vuonna 2010: yhtye tekee oharin – fani kusee hunajaa

Jokainen vuosi, jolloin The Fall julkaisee uuden albumin, on hyvä Fall-vuosi. Viime vuosi oli tuplasti hyvä, sillä yhtyeen kahdeskymmeneskahdeksas pitkäsoitto Your Future Our Clutter on erinomainen. Lisäksi voidaan puhua vahvasta kokonaisuudesta, jota määrettä ei manchesterilaisyhtyeen levyihin useimmiten tavata liittää. Fall-albumien "charmi" kun yleensä on se, että ne huononevat tasaisesti mutta varmasti loppua kohden.

YFOC tuntuu myös erityisen hienolta siksi, että The Fall elää juuri nyt yhtä elinvoimaisinta kauttaan. Tietäen Mark E. Smithin elintavat ja luonteen, on jo ihme, että mies ylipäätään on hengissä. Toisaalta, yhtyettään diktaattorin elkein jo viidellä vuosikymmenellä johtanut mies kaihtaa sovinnaisuuksia ja valmiiksi tallattuja polkuja, joten pitkän iän saavuttaminen ketjussa poltetun tupakan ja kaksin käsin kiskotun vahvan lagerin avulla sopinee Smithin pirtaan oikein hyvin.

The Fallin oli viime syksynä määrä esiintyä ensi kertaa Suomessa. Lokakuun alkuun kaavaillut Tampereen ja Helsingin keikat kuitenkin peruttiin, lipunmyyjäyhtiön ilmoituksen mukaan "perhesyiden" vuoksi. Muut kiertueen esiintymiset yhtye sai hoidettua, eikä Suomen perumisia ole sen kummemmin selitetty missään (eikä perhesyitä toki tarvitsekaan selitellä). Ensimmäinen reaktioni uutiseen oli pessimistisesti tyytyväisesti hymähdetty "Minähän sanoin!".

Havahduttuani sapekkaan mutta oudon kutkuttavasta päänsisäisesta kihelmöinnistä koin asian suhteen perverssiä tyydytystä, jonka vain toinen Fall-fani voi ymmärtää. Oli syy tulematta jättämiseen mikä tahansa, otan peruutuksen henkilökohtaisesti ja alistun kohtaloon tyytyväisesti hyristen. Smithin kuvitteellinen "Fock off-a!" on minulle musiikkivuoden 2010 merkittävin tapaus.

Teksti: Tuomas Tiainen, kuva: Giles Pierce

Hajanaisia ajatuksia vuodesta 2010

Kun katson taaksepäin vuotta 2010, ensimmäisenä käyvät mieltä nuijimaan henkilökohtaiset haaksirikot sekä alati rumeneva maailmantila... mutta oli vuodessa antoisatkin puolensa. Ensimmäinen desibeli.netin riveissä viettämäni vuosi oli innokkaalle märkäkorvalle opettavainen ja toki myös tarpeeksi haastava. Talkoovoimin toimiva julkaisu on kirjoittajiensa kokoinen ja näköinen ja kas, ne olivatkin juuri koko ja näkö, jotka kiinnostivat. Niinpä levyistä notkuva pöytä kävi välillä kieltämättä liiankin tutuksi näyksi, varsinkin kun sitä pällistellessä päässä tykyttivät muun muassa keskeneräiset tulevien suuruuksien haastattelut sekä luvatut hehkutusklassikot omista lempilevyistä – samalla meneillään oli vilkkain festivaalikesä koskaan! Niin tai näin, mielekkäintä olkoon jatkossakin se työ, missä mammona ei ole käypä määritelmä mielekkyydelle.

Mitä alati harvenevien lehdenomaisten nettimedioiden (RIP Rokkizine) tulevaisuuteen tulee, uskoisin – menneen vuoden herättämien ajatusten valaisemana – desibeli.netin pysyvän tulevinakin aikoina omaleimaisena ja kiinnostavana tekijänä tällä saralla. Meneillään olevan aikakauden internet-keskeinen, helppokäyttöisyyden sanelemaan kuluttajaystävällisyyteen rakentuva musiikin levitys sekä kuuntelu asettavat toki harrastaja/rakastaja-hörhöjen kirjoitustyölle omat haasteensa ja rajoitteensa, mutta niin kauan kuin uutta ja kiinnostavaa musiikkia kantautuu kuuloetäisyydelle, on hörhöillä myös mielipiteitä... ja ennen kaikkea perusteltu tarve esitellä niitä julkisesti kaikkien muiden iloksi! Joten laitoitpa menneenä vuonna innoittavaa musiikkia soimaan cd-levyn, kasetin, vinyylin, tiedoston tai minkä-ikinä-hässäkän muodossa, ja teitpä sen hörhöjen innoittamana tai et, tärkeintä on, että teet sen myös tänä vuonna, sillä on edelleenkin mahdollista, että löydät kuulemastasi sellaista merkityksellisyyttä mitä ei muualta voi tavoittaa.

Teksti: Aleksi Leskinen, kuva: Teemu Nordlund

2010: Poikkeuksellisen antoisa

Musiikkivuosi 2010 oli minulle erittäin antelias. Suuruuksista keskinkertaisuuteen vajonnut Trent Reznor palasi takaisin ensin How To Destroy Angels yhtyeen riveissä, ja hiukan myöhemmin The Social Network elokuvan soundtrackin siivin. Kummassakin projektissa Reznorin aisaparina työskenteli Atticus Ross, ja tulosten perusteella industrial rockin suuri mies on löytänyt taas punaisen lankansa pään. Oli kyllä jo aikakin.

Vuosi oli tietysti väärällään paluita, joista suurin osa antoi yhtä paljon kuin tunti Big Brotherin seurassa, mutta oli joukossa joitain valopilkkujakin. Yksi kirkkaimmista oli ehdottomasti Killing Joke, joka palasi alkuperäiseen kokoonpanoonsa. Legendaarisilla voimilla syntynyt pitkäsoitto Absolute Dissent tuleekin toimimaan vuosia virstanpylväänä, kun teollisuusmetallin tulevia suurkiekkoja sijoitetaan suurempaan historialliseen perspektiiviin. Sen verran järisyttävän levyn Jaz Coleman ja kumppanit pyöräyttivät.

Kotimaisella rintamalla Kumikameli jakoi (jälleen) mielipiteitä, Delay Trees veti täydet pinnat kotiin esikoisellaan, ja Tuvalu optimoi taiderockin kaavan. Kaiken kaikkiaan vuosi oli siis mainio, sanoisinko jopa poikkeuksellisen antoisa.

Mika Roth

Suomalaisesta marginaalimusiikista vuonna 2010

Syksyllä 2010 tamperelaisyhteisö Rabbit Ilsn julkaisi 100 kappaleen painoksen käsintehtyihin kansiin pakatusta ja 20 artistin aiemmin julkaisemattomilla biiseillä varustetusta kokoelmasta. Rabbit Ilsn Record Collection Vol 1. vaikutti esiintyjälistansa perusteella mielenkiintoiselta kattaukselta kotimaisia pientekijöitä. Kokoelmalla oli myös asemoituneempia yhtyeitä Rabbit Ilsnin lähipiiristä, eli tarjolla oli liki 80 minuuttia ennenkuulematonta musiikkia yhdellä julkaisulla ympäristöstä, joka todistettavasti on luonut hienoa musiikkia. Ei hassumpaa?

Kyllä ja ei. Kokoelman speksit ovat kyllä mielenkiintoa herättävät (20 + 20 = mm. Baxter Stockman, Frivolvol, Finland, Oranssi Pazuzu, The Munchies, Candy Cane, 1234567890, My First Period, Neue Haas Grotesk, Tuomas Skopa, Lighthouse Project, Walkabeat jne.), mutta ikävä kyllä joukkoon on eksynyt turhan paljon tyypillistä kokoelmakamaa: jostakin jääneitä biisejä, jotka eivät ehkä ole mahtuneet albumeille tai muille julkaisuille. Mutta vaikka Vol 1. ei aina tarjoa mukana olevien artistien parhaita hetkiä, sisältää se kuitenkin pääosin laadukasta ja ennen kaikkea mielenkiintoista materiaalia. Kokonaisuutta kelpaisi esitellä ulkomaitakin pitkin, yhtenä kuvana suomalaisen marginaalimusiikin tilasta vuonna 2010.

Mutta se ei ole kokoelman tarkoitus. Pieni painos (sekä formaattivalintaan nähden erikoinen hinta) pitävät huolen siitä, että Rabbit Ilsn Record Collection Vol 1. löytyy lähinnä vain sellaisista kodeista, joihin se hankittiin sisällöstä riippumatta, jo valmiiksi yksittäisestä tai useammasta artistista kiinnostuneille. Sen sijaan, että kokoelman avulla voisi helposti tutustua yhden kollektiivin ympärille kerääntyneisiin artisteihin, jää se pienen piirin iloksi. Elitismissä ja pienissä painoksissa ei tietenkään ole mitään uutta ja vain musiikin tallentaminenkin tällaisten kokoelmien avulla on tärkeää, melkein jopa laadusta riippumatta. Samalla koosteet olisivat toisaalta oivallinen keino musiikin levittämiseen muillekin kuin vieressä istuvalle.

On pakko ajatella, että ainakin osa suomalaisesta marginaalimusiikkikentästä elää ja voi varsin hyvin. Sillä on varaa olla käyttämättä esiintuomiseensa hyvää ja laajaa kokoelmaa, joka on syntynyt levy-yhtiön ympärille kerääntyneen yhteisön luovasta panoksesta. Niinkin saa toki olla, jos niin haluaa asian olevan. Musiikin ystävänä mahdolliselle Vol 2:lle soisi kuitenkin laajempaa leviämistä (ja hitusen tiukempaa sisältöä) – ehkä vastaantulevat keskustelut sellaisesta julkaisusta pyörivät muunkin kuin formaatin ja hinnan ympärillä.

Teksti: Jani Ekblom, kuva: Rabbit ILSN Records

Lukukertoja: 5718