Nazca: Nazca

Geoglyph

Jo viisitoista vuotta omaa tummasyistä uraansa vaihtoehtorockin maailmoissa aurannut norjalais-suomalainen Nazca tarjoilee neljännen albuminsa valkoisella vinyylillä, myöhemmin myös latauksena. Synkästi junnaavaa omaa linjaansa seuraava viisikko sukeltaa pimeyden syövereihin avausraidallaan Krisis hiukan samalla tavalla kuin kotimaan lyhytikäinen musiikillinen sukulainen Sergio, mutta viimeistään tylyhkön laulun lähtiessä liikkeelle bändin soundi eriytyy Nazcaksi. Tummissa maisemissa tapahtuva hallittu syöksyileminen on yhtyeen vahvuus, mutta samalla sen ongelmaksi nousee hiukan juonenkulun jämähtäminen sinne samojen pyörteiden äärelle. Eli vaikka maisemaa maalataan komeasti ja energianpurkaukset ovat hallittuine syöksyineen mukavan vireitä, ei matka oikein tahdo edetä. Hiljaisemmin vaaniskellen starttaava Unnu Vanfnu onnistuu asteittain kasvavine kuvineen paremmin rakentamaan kokonaisuutta. Rautalankainen ja melankolinen mutta tunnekylmä surf-sävy nousee yhdeksi Nazcan avainpiirteistä.

Seesteisesti sykkivä Kor Kapital nousee komeasti kerrossaan, mutta laulun tylyys nakertaa - ehkä tarkoituksellisesti - biisin ulottuvuutta. Silti yhtye saattaisi "junnausromantiikan" saralla saavuttaa isompia tunteita ellei olisi niin tönkön tyly ja kolea. Soundillinen synkkyys korostuu entisestään Lamp Polsin särössä, mutta itse biisin säkeet kulkevat pehmeämmällä sykkeellä. Hiukan vinossa askeltava surf-rautalanka tuo aavemaista tunnelmaa. Mielenkiintoista ja kelvosti toimivaa ristiriitaa rikkaan perkussion ja tumman maiseman kesken. Maladyä vaivaa myös hieman paikalleen jumahtavuus, vaikka lopun kiihdyttely vihellykseltä kuulostavine ulinoineen onkin komea. Hiljaisimmillaan laulu kuulostaa hyvällä tavalla jylhältä eikä lainkaan tylyltä.

Huohottaen hölkkäävä Daemonz on levyn kertosäkeeltään koukukkainta laitaa, mutta paikoittain kuulostaa jopa turhankin hötkyilevältä. Toki tavoitteena on lienee saada lisää eloa ja väriä laulutulkintaan, mikä on oikea suunta, mutta lopputulos ei toimi ihan viimeisen päälle. Myös väliosan äänikikkailut ja haetun tuntuiset kokeelliset häröilyt kuulostavat lähinnä sekavilta ja erikoisuuden tavoittelulta. Kylmästi ja pelkistetysti polveileva Kasimir Efekt lähtee hyvin öisellä sykkeellään, tunnelatauksen osalta Nazcan viipyilevyys toteutuu tässä parhaiten koko levyn mitassa. Häröilyväliosatkin pidetään mukavan kompakteina. Hyvin vaivihkaisesti ja verkkaisesti käynnistelevä Skrtzrkrd todistaa akustisemman laidan palvelevan erinomaisesti Nazcan maalauksellisuutta. Kun turhan raskauden ja ylimääräisen kikkailun riisuu pois, on alla hienoa tunnelmanluomista ja edelleen mielenkiintoisen omaperäistä äänimaailmaa. Laulukin pääsee oikeuksiinsa. Meikäläisen korvaan helposti levyn paras kappale. Siihen perään levyn kepein kappale, lähes hilpeästi surf-hölkkäävä Sopriti on jotenkin juuri oikeanlainen loppukevennys muuten melko vakavanaamaiselle albumille.