Zoomonk: Death Bells

Possessed Pop Tapes

Pieneksi hämmästykseni muistin vielä Zoomonkin, vaikka edellisestä kosketuksesta outoon musiikkiprojektiin on kulunut jo yksitoista ja puoli pitkää vuotta. Joskus muinoin bändin musiikkia kutsuttiin kokeelliseksi postpunkiksi, kun Black Lake / Apathy ilmestyi. Sittemmin yhtye vaikuttaa menneen joksikin aikaa telakalle, tai ainakaan mitään julkaisuja ei pistetty pitkään aikaan pihalle. Pari vuotta sitten ilmestyi yksi raita ja nyt on viiden numeron mittaisen Death Bellsin vuoro.

Kokeellinen äänitaide, tummuutta suosivat mielikuvitukselliset äänikentät ja kiireetön vaellus halki erittäin karsittujen maisemien. Siinä muutamia viittoja sekä koordinaatteja Zoomonkin maailmaan armon vuonna 2026. Ilmaisu ei ole ainakaan selkeytynyt, eikä varsinaisista perinteisesti ymmärretyistä kappaleista voi enää juuri puhua. Ei säveliä, kertosäkeitä, säkeistöjä tai mitään muutakaan moista. Death Bells kumisee äänitaidetta ja ehtymätöntä kokeellisuutta, joka tuntuu ajaneen tekijät aivan omille ulapoilleen.

M Katariina vastaa rummuista ja P Johannes muista äänistä, eikä tuo ’muut’ ole mikään pieni kori. Elektronisuus on ilmeistä, se särisee ja humisee kuin David Lynchin vaikeaselkoisimmissa töissä, joissa yön mestari haastoi ansiokkaasti itseään. Zoomonkin tapauksessa äänten karu ehdottomuus ei anna juuri mitään vihjeitä teemoista tai muista mahdollisista juonellisista kuvioista, joten kuulija jätetään vaeltelemaan äänten keskelle kuten hän parhaaksi näkee.

Äänet luovat ainakin allekirjoittaneen tapauksessa aina jonkinlaisia kuvia mieleen, etenkin kun on kyse instrumentaalisesta musiikista. Tai ihan vain äänistä, kuten Zoomonkin tapauksessa. Kuvia ja kuvasarjoja syntyy, ehkä ne hiukan linkittyvätkin, tai viittaavat ainakin hetkittäin toisiinsa. Vuorokaudenaika on ainakin oman pääni sisäisessä elokuvateatterissa alati yö, jonka arvaamattomuus henkii Last Days Before Next Lifen läpitunkemattomuus.

Death Bells on pitkä kuuntelukokemus, mikä on mielestäni ymmärrettävää ja tarpeellista näin syvään päähän sukeltavassa teoksessa. Kovasta yrityksestä huolimatta se ei kuitenkaan laita kellojani soimaan oikeastaan millään tavoin, mikä on hivenen hämmentävääkin. Yli vartin mittainen nimiraita näyttäytyy lähinnä mielenkiintoisena äänikokeiluna, joka ei kuitenkaan etene oikein mihinkään. Onhan tämä tummaa, öistä ja kai osin uhkaavaakin hihittelyineen, hälinöineen ja rahinoineen kaikkineen, mutta huomio tahtoo kuunnellessa lipsua toistuvasti muualle. Peace Is Far Away rakentaa hiukan jännempää äänikenttää aikansa, mutta albumin toisiksi lyhin hetki livahtaa kovin nopeasti ohitse.

Mikä on Death Bellsin tarkoitus, mitä se heijastelee ja mihin äänet voisivat minut viedä? En osaa vastata kysymyksiin, sillä yhteys jää syntymättä, raja äänten ja minun välilläni ylittymättä. Ehkä en vain oivaltanut jotain oleellista tällä erää.