Pienet

Pienet – Heinäkuu 2008

08.07.2008

Hang Up Caroline: Hang Up
Pääkaupunkiseudulta ponnistava Caroline pistelee rouheaa katurockia. Esikuviksi mainitut Black Crowes ja Quireboys kertovat itse asiassa aika hyvin meiningistä. Solisti Tommyn todella karhea lauluääni sopii touhuun oikein hyvin. Eli aika perinteisillä eväillä mennään. Kynnyskysymys onkin kuinka hyvää biisimateriaalia Caroline on saanut aikaan?

Hyvää perusrokkia on tämän demon perusteella parasta mitä Carolinesta voi sanoa – mitään varsinaisesti omasta rouheasta sarjastaan erottuvaa bändi ei ole saanut aikaan. Nimibiisi Hang Up on kyllä kohtuullisen koukukas, muttei silti nouse ihan ok:n yläpuolelle. Ja kyllä muissakin ihan hyvää rokkikierrettä on, kertosäekeskeisesti mennään. Veikkaan että Caroline pistelee livenä ihan tanakasti ja viihdyttävästi, mutta tällaisen rockin laajasta tarjonnasta löytyy ainakin vielä tässä vaiheessa monta viihdyttävämpääkin aktia. Demosarjoihin toki ihan kelvollista jälkeä. Ja tekemisen meiningissä on mukavan iloinen ilme.

Ilkka Valpasvuo

Feral Burn: Backstage
Voisin lyödä vaikka oikeasta kädestäni vetoa, että koko Feral Burn -kolmikon suurimpiin vaikuttajiin kuuluu KISS. Helsinkiläisbändi kun veivaa hardrockiaan häpeilemättömästi 70- ja 80-lukujen hengessä, mitä nyt astetta hitaammat rallit ovat totuttua suuremmassa osassa. Bändin viisibiisisen esikoisdemon paras veto on valkattu oikeaoppisesti avausbiisiksi. Jopa turhankin paljon kasarikaavojen mukaan kulkeva Backstage Pass on oppikirjamaisesta olemuksestaan huolimatta menevä ja tarttuva kipale vahvan kertosäkeensä johdolla.

Valitettavasti tasokkuus jää tällä demolla avauksen varaan, sillä muut rallit eivät onnistu vakuuttamaan, kun materiaali on parista napakasta koukusta huolimatta melko keskinkertaista. Päätösherkistely In Every Moment on tosin poikkeuksellisen hyvä yritys, kun yleensä demotason rokkarit saisivat jättää balladit muiden tehtäviksi. Lauluun kiinnittäisin seuraavalla lätyllä enemmän huomiota, sillä omaperäisyydestä ja perusasioiden hallitsemisesta huolimatta toiminta mikin takana on varsin epävarmaa ja hiomatonta. Sen sijaan toimivista ja hyvin sovitetuista sooloista täytyy antaa oikein erityismaininta. Joka tapauksessa treenaamista täytyy jatkaa nöyränä.

Jarmo Panula

Gosh! Mr. Medor: Demo II
Oululainen punk-poppoo Gosh! Mr. Medor pistelee kipakasti aika vihaisen oloista, riehakkaan punkrockin ja kevyemmän hardcoren välimaastosta kaartavaa meuhkaa. Viisikon hardcoren ohella skedepunkista ja metallista ammentava sarka yhdistelee kaartavan kirkkaita kitaramaalailuja tiukkaan punk-säröön ja Timo Puotiniemen melko ärhäkkään lauluhuutoon. Suurin kompastuskivi onkin ehkä vielä tässä vaiheessa laulu – siihen pitäisi jollain konstilla saada lisää voima ja kantavuutta. Nyt äänenkäyttö jää välillä ärsyttävästi kelvollisen yrityksen tasolle. Järeät taustalaulut paikkaavat kyllä hiukan. Neljän biisin demo todistaa yhtyeen soittavan hyvin yhteen ja omien sävyjen alkavan löytyä. Toki hiukan biisien mukaan eri suunnista ammentava materiaali on vielä hiukan tasapaksua ja yllätyksetöntä, vaikka meininki kieltämättä on kohdallaan ja menevä kipakkuus ansaitsee kiitosta. Viisikko ymmärtää tiukkuuden ohella myös melodisuuden päälle ja neljän biisin näytettä kuunteleekin siksi ihan mielellään useamman kerran putkeen.

Ilkka Valpasvuo

HeviKorolla: Parola
Hämeenlinnassa kaasutteleva HeviKorolla on helppo lokeroida. Oli genrenimike sitten räkäpunk, kråklundpunk tai vain simppeli suomipunk, tuonne Klamydia - Tuiran miliisi -osastollehan tässä mennään että heilahtaa. Joka tapauksessa tämä vähemmän tiukasti soittimiaan puristava ryhmittymä pääsee yllättämään. Kuusibiisinen tarjoaa pari napakasti takaraivoon tarttuvaa kertosäettä, toimivia melodioita ja kokonaisuudesta muodostuu sopivan vaihteleva, mutta silti jämäkkä ja ennen kaikkea laadukas paketti. Yksinkertaisilla linjoilla kulkeva soitto on tiukkaa ja äänityksen laatu hyvä. Päävokalistin lauluääni ei ole mikään maailman paras, mutta ehkä sen ei tämänkaltaisessa musiikissa tarvitsekaan olla, ja tukeakin vokalisointi saa kun mullikuorot mylvivät useammassakin kertsissä. HeviKorolla tarjoaa tarttuvaa, hauskaa ja helposti lähestyttävää punkittelua sijoittuen omassa sarjassaan ihan terävimmän kärjen tuntumaan. Parhaimpina esityksinä mainittakoon biisit Kai sä vedät onhan tiistai ja Muuta takas mutsin luo.

Jarmo Panula

Hittegods: Flower Power
Sankarillisesti kaartavaa kasari-rokkia tahkoava Hittegods yhdistelee kevyempiä jylhyyksiä raskaaseen riffiin ja kipakkaan poljentoon. Nimibiisillä lähdetään fiilistelemään vuosikymmen pari aiempaa kukkaisliikettä, biisin sävyjen ollessa edelleen jotain raskaan sankarihevin ja toteavan rock-laukan keitosta. Laulaja-kitaristi Mikko Lähdeojan töksäyttelevä mahtipontinen englanti on toisaalta ihan persoonallista kuorrutetta, toisaalta taas töks on aina töks. Parasta Hittegodsin tuoreella demolla on kevyemmän laidan sulava risteäminen raskaamman kaahauksen kanssa. Rokkihaaraisessa karheilussa on kohtuullisen hyvin ideaa ja mukavan jämäkkä poljento.

Ilkka Valpasvuo

Kaino: Kaino
Pohjois-Suomesta kotoisin oleva Kaino on viisihenkinen yhtye, joka on nyt kutonut suomenkielisiä rock-biisejään ensimmäiselle demolleen. Typerä lapsi avaa hiukan hitaasti, mutta sisältää pari kivaa koukkua. Singlenäkin julkaistu Pane mua on sisällöltään nimensä veroista kamaa ja muodoltaan melankolinen perusbiisi. Ei innosta hekumoimaan, pikemminkin puuduttaa. Kolmas kappale Ihmiskunta on demon paras biisi kenties siksi, että sillä Kaino on rennoimmillaan. Kappale on valopilkku tummemman materiaalin keskellä. Viimeinen biisi Mies on miehelle susi on kiipparisti Jaakko Syynimaan säveltämä ja kokonaan laulama. Demon tummasävyisin kappale toimii raivossaan ihan hyvin.

Kainon soittajat -- Susanna Silvenius (laulu, kitara), Jaakko Syynimaa (laulu, koskettimet), Riku Kovalainen (rummut), Paula Präktig (koskettimet) ja Mikko Raappana (basso) -- kertovat haluavansa tehdä musiikkia, jolla on ”sielu, sisältö ja melodia.” Kaikesta taidostaan huolimatta Kaino jättää kylmäksi. Yhtye korostaa, että muusikkokoulutuksestaan huolimatta sen jäsenet eivät ole opistopoppareita. Kyvyistä huolimatta sen tekemisestä uupuu se lämpö, joka nostaisi musiikin seuraavalle tasolle.

Tuomas Tiainen

Pearly Gates: The Bridges
Joensuulaisen Pearly Gatesin kitararockissa yhdistyy bändin demon saatteen mukaan elementtejä niinkin erilaisista artisteista kuin Hellacopters, Pink Floyd ja CMX. Ja kieltämättä kaikkia noita on löydettävissä, vaikka etenkin CMX ei ehkä ensinnä tulisi mieleen. Pikemminkin Copterien kaltainen kipakka katurock kohtaa PG:llä Pink Floydin maalailun. Eniten soitto on silti sitä tiluttelevaa toimintarokkia reippaalla potkulla ja hikisellä meiningillä. Kolmen kappaleen perusteella nelikolla on juttunsa ihan hyvässä paketissa, vaikkei mitään hyvää perusrokitusta ihmeellisempää esitelläkään. 70-lukuisen progemausteisen rockin kiireetön ilmavuus on toimivasti hitsattu kiinni kunnon rokkihaaraan. Jatkossa kun vielä tiivistävät hyvästä kaavasta koukukkaampia yksilöitä niin hyvä tulee.

Ilkka Valpasvuo

SemiOK
SemiOK on nuori turkulainen punk-trio. Siis hyvin nuori, kolmikko Jonathan Jones (basso, laulu), Antti Huovila (kitara) ja Kalle Korhonen (rummut) perusti bändin tammikuussa 2008 (kavereilla on tosin soittokokemusta jo ennestäänkin) ja jo nyt tarjotaan ensimmäistä demoa. Tee-se-itse-tyyliin ja nopsaan on tehty kolmen biisin näyte suoraviivaista punkkia. Livenä soitettuja kappaleita kuunnellessa tulee mieleen, että hauskuuden lisäksi SemiOK on nimenä myös varsin osuva. Yhtye on vielä nuori, ja se kuuluu. Biisikolmikosta järjestyksessä toinen eli Twisted Happiness toimii parhaiten. Tässähän kuulee ehkä hieman Use Your Nose -ajan Millencolinin kömpelyyttä. Kiva biisi. Sitä edeltävä Downfall kaahaa kohtuu ripeään, mutta horjuu vokalisoinnin vuoksi. Viimeinen kappale Things I Am nuorisotaloilee kivasti. SemiOK tarvitsee vielä rutkasti kiteytystä biisintekoon. Soittokoneen ruuveja on kiristetävä tiukemmalle, nyt masiina uhkaa käydä tyhjää. Jonesin laulu kaipaa joko lisää räkäisyyttä ja röyhkeyttä tai sitten silkkaa sävelkorvaa ja treeniä. Desibeli myöntää erityisplussan Korhosen örisemille stemmoille!

Tuomas Tiainen

Snow White´s Poison Bite
Joensuulainen Snow White´s Poison Bite yhdistelee ihan toimivasti ameriikan isosaundista ja tunteella kaartavaa emootio-melodiaa core-elementteihin, joista kipakat riffit, tahdinvaihtelu ja karhea huuto kuuluvat vahviten. Jo nimellään yhtye viittaa omaperäisimpään juttuunsa – kolmen biisin sisältö nimittäin sukeltaa teksteissään klassisiin satuihin Tuhkimosta Lumikkiin. Musiikillisella puolella viisikolla onkin sitten vielä enemmän hakemista oman ilmeen saavuttamiseen. Ainakaan tässä vaiheessa coreilun ja emoilun yhdistelmä ei nimittäin sulaudu kauhean luontevasti yhteen, vaan yhtye kuulostaa hiukan liian hajanaiselta. Ikään kuin kaksi eri poskea, jotka eivät vielä istu ihan luontevasti yhtyeen kasvoihin. Mikäli bändin onnistuu tiivistää keitostaan hieman sulavammaksi, voi SWPB:lle luvata hyvää. Perusteet ovat nimittäin kohtuullisen hyvin hallussa ja kokonaisuudessa on paljon hyvää. Ja keikoilla luulisi toimivan, kun on pomputusta, mutta myös sytkäriä.

Ilkka Valpasvuo

Stealing: Into the Woods
Grunge-pohjaista rockia repivä Stealing aloittaa neliraitaisen demonsa hyvin rullaavalla The Warmthilla, joka kiinnittää huomion yksinkertaisella, mutta tehokkaalla riffillä. Valitettavasti laulun hypätessä mukaan viehätys katoaa. Laulu menee nimittäin paikoin niin pahasti ylävireessä soittoon nähden, että vakuuttava instrumentaaliraita menee hukkaan. Jatkossa onnistutaan vokaalien suhteen hieman paremmin, mitä nyt Mysteries of Naturen kehno Kurt Cobain –apinointi ja pakotetun kuuloinen raspi ärsyttävät. On parempi olla oma itsensä kuin halpakopio Mark Laneganista. Soitto sen sijaan Stealingilla kulkee todella hyvin ja mutaisissa stoner-soundeissakaan ei ole moitteen sijaa. Pienet sovitusjipot ja kelpo sävellykset nostavat yhtyeen reilusti keskivertodemoilijan yläpuolelle, mutta seuraavalle tasolle loikatakseen Stealingin täytyy panostaa lauluun rutkasti enemmän.

Tommi Saarikoski

This Fall Of Mine: Rewind To Repeat
Jyväskyläläinen kuusikko This Fall Of Mine pistelee kolmen biisin demollaan tummasti juoksevaa vaihtoehtometallia, jossa kaikaavat progressiiviset maisemamaalaukset, komeat melodiakaaret ja kipakan jykevä riffijuoksutus. Kappaleiden kerroksellisesta massiivisuudesta huolimatta homma etenee hyvin eikä mahtiponsi käänny läpäisemättömäksi muuriksi. Keveämpää näppäilyäkin hallitaan, Mikko Timosen toteavan oloinen laulu sopii hyvin vakavailmeiseen tummuuteen. Kaiken kaikkiaan TFOM:in paketti on kohtuullisen hyvin kasassa ja kappaleiden monisäikeisyys antaa niille mukavasti kuunteluikää. Kohtuullisen kiinnostava paketti siis.

Ilkka Valpasvuo

Umbra: Kun mä herään

Helsinkiläinen Umbra lähestyy kahden biisin demolla. Umbra soittaa suomenkielistä rockia, ja panostaa sanoituksiinsa tavallista enemmän (ainakin yhtye kuvailee musiikkiaan lyyriseksi). Umbra voitti valtakunnallisen Rocklyriikka-kilpailun syksyllä 2007, joten ihan tuulesta temmattu väite ei ole. Ja ne sanoitukset kieltämättä toimivat tavallista fiksummin. Yhtyeen voimahahmo Hanna Mansnerus (laulu, sävellykset, sanoitukset) leikkii hienosti erilaisilla tunnelmilla ja kielikuvilla. Entä musiikki? Kepeää rockia, jota höystetään välillä haitarilla. Umbra on kevyttä, muttei höttöä, ja varsin pätevää myös musiikillisesti. Demon ensimmäinen veto Ariel on biisikaksikosta leikkisämpi ja jopa kujeileva. Kun mä herään on hitaampi esitys ja varsin tunnelmallinen kappale. Mansneruksen suoritus on hyvä, eikä haitarin (Olli Kari), kitaran Ilkka Kari), basson (Juhani Kivimäki) tai rumpujen (Petri Sämpi) soitannassa ole myöskään mitään vikaa. Toivottavasti Umbrasta kuullaan vielä.

Tuomas Tiainen

Zoomonk: Weekend Cocktail
Etelä-Savosta ponnistava Zoomonk kuvailee sivuillaan musiikkiaan kohtuullisen osuvasti. Likainen halpis-elekro kohtaa raa´an altsu-kitaran ja syvältä kairaavan bassobiitin, noin epäsuorana suomennoksena. Jumitus on todella raskaasti laahaavaa, jopa ahdistavaa. Teollinen kaiku ja tylysti särisevä kitara nousee myös vauhdikkaaseen jytkeeseen, jonka päällä laulu surffaa tasaisesti ympärillä vellovasta myräkästä huolimatta. Kaikesta efektisyydestään ja elektronisesta ilmeestään huolimatta Zoomonk maistuu eniten juuri joltain äärimmäisen tylyltä alternativelta, tai vielä tarkemmin sanottuna sellaisen ja jonkinlaisen noisen ja coren risteytykseltä. Vertaukset Suicideen tai Primal Screamiin ovat ainakin minun korvissani ihan ymmärrettäviä. Vaikka Zoomonkin soundipoliitiikan omaleimaisuudelle täytyy toisaalta nostaa hattua, ei kaksikko vielä saa kaavastaan vuoltua hyviä aihioita parempia. Silti – erittäin mielenkiintoinen yhtye ja potentiaalia piisaa.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 7599