Pienet

Pienet - Syyskuu 2014

22.09.2014

Antabus: Antabus for All – Demo 2014

”So far, so good… so Antabus!”
Saatekirjeen viimeinen rivi antaa jo vihjettä siitä, mikä saa imatralaisen Antabusin tossut naputtamaan tahtia treeniksen lattiasta. Sehän on tietysti perinteinen Megadeth/Metallica/Anthrax -thrash, jossa siiderinkuivat soundit ja polveilevat kappalerakenteet ilman mitään örinöitä tai blastbeat-ryskytystä.

Neljän biisin mittainen Antabus for All onkin ehtaa kasari-thrashia juuri niillä pakollisilla kuvioilla ryyditettynä. Eli mikäli tunnet kolmen edellä mainitun orkesterin 80-luvun tuotannon, tiedät Antabusista aika pitkälti kaiken oleellisen. Toinen asia onkin sitten se, kuinka mielekästä on tehdä musiikkia, joka pyrkii vain imitoimaan esikuviaan. Homma toimii, sitä en kiistä, mutta kun ryhmältä ei varsinaisesti irtoa Peace Sells / Harvester of Sorrow -luokan vetäisyä olisi omaa tyyliä joko kehitettävä tai sävellys- ja sovitus-kyniä teroitettava. Hauskaa kuunneltavaa silti, ja keikalla hilluisin luultavasti tuoppi kourassa eturivissä.

Mika Roth

Blind Architect: Vuono

Mainion debyyttialbuminsa vajaa puolitoista vuotta sitten julkaissut Blind Architect on tätä nykyä levy-yhtiötön, kun Lionheart Records kippasi esikoisen ilmestymisen aikoihin nurin. Uuden isännän luulisi kuitenkin löytyvän ennemmin tai myöhemmin, sillä yhtyeen jo keväällä julkaisema kolmen biisin EP on typerryttävän vahva annos melodista, avaraa ja voimallisesti soivaa post-rockia ja shoegazea.

Avausraita Morgan on massaltaan ja pituudeltaan nipun mittavin, mutta biisin seitsemässä ja puolessa minuutissa ei ole tippaakaan ylimääräistä rasvaa. Hiljalleen rakentuva ja muotoaan muuttava pienoisteos pitää sisällään kaiken oleellisen, ja vaikka Blind Architect ei varsinaisesti kaada raja-aitoja, se osoittaa hallitsevansa tonttinsa suvereenisti. Rockimpi, tiivistetympi ja enemmän brittiläiseen perintöön nojaava Waves on kuin ekstra-surinoilla ryyditetty 90-luvun muisto jostain kesäiseltä päivältä, ja vaikka äänivallit eivät nouse kovinkaan korkealle on niissä voimaa. Kansas City Decapitation on vastaavasti hieman edellisten liitolta kuulostava raita, jonka vaikutus kasvaa vasta useamman kuuntelukerran myötä lopullisiin mittoihinsa.

Blind Architect on löytänyt itselleen ilmavan paikan post-rockin runsailta mailta, josta avautuu suotuisat näkymät moniin muihinkin suuntiin. Yhtye kulkee toki tuttuja uria myötäillen, mutta Vuonon kolme kappaletta osoittavat, että bändi osaa varioida, yhdistää ja jalostaa musiikkiaan tavalla, joka tekee perinteisistä raja-aidoista turhia.

Mika Roth

Boreal Grin: III

Boreal Grin täräytti ensimmäisen demonsa maisemaan vajaa vuosi sitten ja nyt on koittanut jo kolmannen pikkukiekon aika. Kiirusta on siis pitänyt herrain tuvassa, eivätkä ne biisitkään mitään tuutulauluja ole.

Ytimekkäästi nimetty III on neljän raidan ja reilun vartin mittainen kuutio tiukaksi puristettua metallia, jota sitoo yhteen punkahtava asenne ja perinteisen thrashin suunnalta perityt kappalerakenteet. Mäiskeessä onkin paljon samaa kuin Metallican ensimmäisellä pitkäsoitolla, aivan kuin huuruisin Venom olisi päässyt sorvaamaan Bay Arean heppujen biisejä. Tämäkään määritelmä ei silti sulje sisäänsä kaikkea olennaista Boreal Grinistä, sillä mukana on myös määrittelemätön annos 90-luvun raskainta runttausta. Tuota tuoreempia jälkiä kiekolta ei juuri pullahtele esiin, mutta miksipä toisaalta pitäisi, kun homma toimii näin vaivattomasti. III on soundeiltaan raskas, mutta fiilikseltään kepeä pamaus suoraan päin lättyä. Pitkäsoiton tekoa pohtivalle orkesterille tekisi tosin hyvää laventaa hiukan otantaansa, mistä viimeisenä kuultava Smells Like Bakery antaakin jo lupaavasti osviittaa.

Mika Roth

Church of the Dead: VOL. 4: Meet Me in the Tomb

Helsinkiläinen Church of the Dead on saapunut kuuden EP:n hauskasti konseptoidulla kalmanhajuisella kokonaisuudellaan neljänteen rajapyykkiinsä. Yhtyeen innoittajakseen mainitsemat, aiemmissakin arvosteluissa esiin tuodut vaikutteet vanhan liiton death-, thrash- ja punk-maisemista ovat edelleen vahvasti läsnä. Yhtye tuntee historiansa ja sekoittelee aineksiaan varsin saumattomasti. Paikoin mieleni kauhuelokuvateatterin valkokankaalle piirtyikin kieroutuneita kuvia esimerkiksi kotimaisesta kulttiyhtye Abbhorrencesta.

Soundit ovat nekin uskollisia traditionaaliselle koulukunnalle. Näin on jopa siinä määrin, että pieni terävöittäminen olisi saattanut tehdä terää. Ilmaisuun tarvittava uhkaava aggressiivisuus tuskin kärsisi, vaikka moninaisesti kutovat kitarakuviot lunastaisivat vähän selkeämmin paikkaansa äänikuvallisessa kokonaisuudessa. Huutolaulun ja mörinän vuoropuhelu toimii luontevasti ja avausraidan puheosuuskin on varsin uskottava. Säröjen paikoittainen poisheittäminen ja occult rockilta lainaavat maisemat toimivat hyvänä kontrastina, jota yhtye voisi kenties käyttää varioivamminkin. Samoin pienet soolonpätkät tai omituiset likit sinne tänne saattaisivat elävöittää tuuttausta entisestään. Paketti, kun on muutoin uskottavasti läjässä.

Rami Turtiainen

City in Pain: Peace, Love and Destroy

Jos ajatellaan että jokainen rock-bändi on auto, niin City in Pain on ehdottomasti amerikkalaisvalmisteinen, ja todella rähjäisen sekä ilkeän näköinen sellainen. Ryhmän tuore viiden biisin EP rämisee garagen voimalla, tankkaa blues-rockin ikuisista lähteistä ja viskaa kojelaudalle puolihuolimattomasti proto-punkin murusia. Trion soitto on kulmikasta ja raitojen miksaus vain vahvistaa tätä vaikutelmaa, sillä rosoa ja säröä on jätetty lopputulokseen runsain mitoin. Kaikki tämä karheus kääntyy itse asiassa joissain kohdin jo miltei bändiä itseään vastaan, etenkin kun siivujen mitat ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta alle kolmen ja puolen minuutin mittaisia. Biiseistä on vaikea saada kunnon otetta nopeassa virrassa ja ryhmän mainio ote tahtoo hiukan lipsua, kun menu on kasattu yhteen kaavaan nojaten. Lupaavaa tämä on, mutta painopisteitä ja soundipolitiikkaa kannattaa vielä pohtia ennen sen luvatun pitkäsoiton pyöräyttämistä.

Mika Roth

Crippler: To Crawl Among the Gods

Raakaa deathia teknisellä mutta orgaanisella otteella. Siinä kiteytettynä Cripplerin ydin, joka tuntuu sykkivän uudemman Pohjois-Amerikan dööttiksen tahtiin. Bändin vuosi sitten julkaisema Threshing Sledge osoitti että ensiluokkaista Florida-deathia voi syntyä myös näillä leveysasteilla ja kolmen raidan mittainen To Crawl Among the Gods jatkaa vahvasti esikoisen viitoittamalla tiellä.

Teknisesti kaikki on kokeneilla soittajilla ja tuoreella vokalistilla jo sen verran hyvin hallussa, että turhaan pätemiseen ei sorruta. Soitto on teknistä, mutta kikkailua biiseistä löytyy vain niiden itsensä tarvitseman määrän. Mikä tärkeintä, raidat huokuvat uhkaavuutta ja voimaa, mikä on tässä genressä suoranainen elinehto. Ei tässä kirvestä uudelleen keksitä, mutta sitä osataan käyttää – genrelooshin huomioon ottaen – omaperäisesti. Demo-tasolla bändi on jo hiljalleen saavuttanut kaiken mahdollisen, joten eiköhän seuraavaksi kannattaisi kiskaista ihan pitkäsoitto maisemaan, vai kuinka?

Mika Roth

Grateful Däd: Lelukaupan häätö

”Tää on taas jotai sun härötaidetta” totesi eräs kaveri, joka sattui kuuloetäisyydelle, kun tutustuin Grateful Dädin C-kasettiin. Lelukaupan häätö on kieltämättä pyörinyt jo jonkin aikaa toimituspöydälläni, mutta kollaasimaiseen äänitaiteeseen tarttuminen ei ole aina (tai oikeastaan koskaan) helppoa.

Niin, taidettahan tämä kaiketi on, koska sitä ei voi täysin käsittää, ei kuvata prikulleen oikein sanoin, eikä ainakaan kategorisoida tyhjentävästi. Kappaleet eivät ole musiikkia siinä perinteisessä ”säkeistö, kertosäe, säkeistö” -mielessä, vaan äänitaideteokset ovat palasten muodostamia tuokiokuvia jostain Eraserheadin maailmasta. Aalto kirskuu kuin jonkin unohdetun terästehtaan saliin käyntiin unohtunut suunnaton laite. Linnut ja kärpäset on ottanut innoituksensa sentään nimensä aiheesta, mutta esimerkiksi äänimassa Keskustelun ympärillä ei oikein aukene. Mielenkiintoista, vaikeaa, haastavaa – tätä täytyy saada lisää.

Mika Roth

Guggenheim-projektz: Ksenia pietarilainen

Guggenheim-projektz jatkaa musiikkinsa verkkaista sähköistämistä. Uudella c-kasetilla hauraan folkin ympärille kudotaan syntetisaattoreiden ja sähkökitaran avulla usvainen tunnelma, joka on suoraa jatketta vajaan puolentoista vuoden takaiselle Kazimir Malevitš -kasetille.

Kappaleet rakentuvat viehättävällä tavalla pienten ideoiden ympärille, syntikan ja satunnaisten kielisoittimien kehystäessä Helgen ja Wermeerin laulua/lausuntaa. Tekstit kompastelevat kuin soitto, mutta tässä amatöörimäisyyttä alleviivaavassa tyylissä on omaa romuluista viehätystään. Guggenheimit ovat vahvoilla etenkin instrumentaalien parissa ja silloin, kun pientä ideaa ei ajeta loppuun saakka. Tästä ei ole tosin kovinkaan usein pelkoa, sillä yksikään raita ei ylitä kolmen minuutin rajaa ja iso osa siivuista jää jopa alle kahden minuutin.

Lo-fi rock siivut Juo minun käteni lämpö ja Paholaisenkivityslaulu ovat kuin sekaan eksyneitä Stereo Total -ralleja, jotka hämmentävät ja sotkevat kuvioita, mutta samalla täydentävät Ksenian ristiriitaista henkilökuvaa. Eipä tästä oikein tiedä, mitä mieltä pitäisi olla, mikä saattaa hyvinkin olla yksi kaksikon päätarkoituksista. Viehättävää, outoa, matalateknologista ja paikoin hyvinkin kuusumunprofeettamaista kieroilua suoraan hajottamon takapihalta, eli jotain tyystin muuta.

Mika Roth

Murhe: Myrskyn silmässä

Bändille kuin bändille on etua siitä, että se osaa valita itselleen sopivan nimen. Onhan juuri nimellä hyvä kertoa ne tärkeimmät linjat itse musiikista, jolloin potentiaaliset kuulijat löytävät yhtyeen helpommin. Murhe on kiistatta valinnut itselleen kuvaavan nimen, sillä murheellisiahan nämä tarinat ovat, mitä ryhmä neljännellä julkaisullaan tiskiin lyö.

Suksi ei luista ja molli on elinehto, mutta Murheen raskaan rockin suonissa kulkee myös sen verran pop-partikkeleita, että kappaleet tarttuvat nopeasti korvaan. Etenkin videobiisiksi nostettu Takaan ja alleviivaan osuu suoraan sinne Viikate - Tytär -akselin popimmalle puolelle, eikä tämä ole suinkaan ainoa radiosoittopotentiaalia omaava ralli. Nelikon biisikynistä tuntuukin löytyvän tarttuvaa mustetta, mutta se aineisten sovittaminen ja maustaminen jättävät ainakin allekirjoittaneen hieman kylmäksi. Yhtye osaa välttää liiallisen melankolian suot, mutta uskaltaisin väittää, että se ei saa kappaleitaan syttymään todellisiksi merkkituliksi pitäytymällä ainoastaan mukavuusalueellaan.

Mika Roth

Ofghost: Eeva

Ofghost jatkaa ihailtavan jääräpäisesti valitsemallaan linjalla. Jyväskylän suunnalla operoivan yhden miehen yhtyeen death/black/dark –metal on kiivasta, kuten kahden ja puolen vuoden takaisella Veins-demolla.

Mukaan on hiipinyt uusiakin palasia, joista esimerkiksi For the Fire hyötyy selvästi. Nuo melodisen norski-metallin, kotoisen folk-rytinän ja elektro-metallin osat saattavatkin olla seuraavan loogisen askeleen airuita, mutta Ofghost ei pääse helmasynnistään eroon niin millään. Viittaan tällä läppäri-tason soundeihin, jotka – jälleen kerran – tekevät hallaa kokonaisuudelle. Joillain raidoilla mestari-Sami tuntuu jopa pistävän kieltä tahallaan poskeen ja käyttävän halpis-soundeja hyväkseen, mutta ainakin allekirjoittaneelle hiki nousee juustoisimmista kohdin yhä nopeasti otsalle, joten ehkä se kieli pitäisi pitää vain keskelle suuta. Ehkä bändin rakentaminen ympärille toisi vastauksen, kuka tietää? Niin tai näin, lahjoja on taas, mutta ei niitä kunnon resursseja.

Mika Roth

Psalms for the Dead Sun: Psalm Zero

Sanotaan että mitä useampi osa bändin nimessä on, sitä varmemmin se kirjoitetaan ja/tai ymmärretään väärin. Psalms for the Dead Sun ei ole tältä pohjalta tarkasteltuna valinnut itselleen helppoa tietä, mutta kukapa sitä pelkkää alamäkeä haluaisikaan lasketella?

Psalm Zero on viiden tunnelmallista metallia edustavan raidan paketti, joka herättää jonkin verran mielikuvia 90-luvun lopun The Gatheringin suuntaan. Merkittävin palanen bändin kuvassa on vokalisti Jenny Malmberg, jonka syvässä, lämpöä huokuvassa äänessä on samantapaista karismaa kuin Anneke van Giersbergenillä aikoinaan. Malmberg pystyy nostamaan jopa hieman heikommankin kappalemateriaalin aivan omalle tasolleen, minkä ansiosta esimerkiksi ylipitkä Psalm Zero ei uuvu kesken matkan. Musiikkinsa puolesta yhtye on muutenkin hieman ongelmissa, sillä bändin progehtava tunnelmametalli ei varsinaisesti erotu lukuisista kilpailijoista. Käännökset, kaarrokset ja koukut ovat kovin tutun tuntuisia, minkä johdosta kokonaisuus ei nouse lähellekään palastensa summaa.

Mika Roth

Sydäntalvi: Hiljaisuus
V.R. Label

Laitilasta taipaleensa aloittanut Sydäntalvi taiteilee vakuuttavasti tunnelmallisen rockin ja metallin rajamaastossa neljän kappaleen pikkukiekollaan. Nuoren yhtyeen ilmaisu on rosoista, melodista ja tummaa, mutta vaikka teemat ovat synkkiä, ei epätoivo saa missään vaiheessa totaalista yliotetta. Vahvojen tunteiden rajoilla tasapainoilu onkin vaikeaa, sillä horjahdus patetian puolelle käy niin kovin helposti, etenkin kun esiintymiskieleksi on valittu suomi.

Progehtavat kappaleet kestävät yhtä poikkeusta lukuun ottamatta yli viisi ja puoli minuuttia, joten aikaa rakenteluille ja nostatuksille jää yllin kyllin. Yhtye käyttää myös mahdollisuutensa kovalla prosentilla hyödyksi ja vain avausraidaksi sijoitettu Itsetunnon portailla tuntuu kärsivän turhasta puristuksesta. Metalliseksi taottu kipale ei sinällään ole heikko, mutta en ole täysin vakuuttunut sovituksessa haetusta mokomalaisuudesta. Muuta rutinan aihetta kiekolta ei sitten löydykään, sillä bändin yhteensoitto pelaa, vokalistin äänessä riittää skaalaa ja kaiken kukkuraksi lyriikat todella puhuttelevat. Paketin kruunaavat tuhdit mutta selkeät soundit, joten pistetään bändin nimi mieleen ja jäädään odottamaan sen seuraavia askeleita.

Mika Roth

Zoomonk: Black Lake / Apathy
Cursed Tapes

”Kokeellista post punkia” lukee Zoomonkin tuoreen kasetin saatteessa, mutta väittäisin että kuusi vuotta sitten haastateltu duo ja nykyinen yhden miehen elektro-painajais-projekti ovat erittäin kaukana toisistaan. Siinä missä post punk oli aiemmin ohjenuora edustaa uusi kasetti enemmänkin äänitaidetta. Black Lake / Apathy onkin henkisesti sukua esimerkiksi berliiniläiselle Einstürzende Neubautenille, mutta mitään suoria linjoja on vaikea piirtää mihinkään tiettyyn aikaan tai levyyn. Neljä albumimittaista levyä, ja hieman muutakin, julkaissut Zoomonk kun on niin kaukana omalla ulapallaan.

Sample-vetoisen A-puolen tunnelma on tumma, hetkittäin lähes ahdistava, mutta ei suinkaan lohduton. Toisella puoliskolla fiilikset ovat huomattavasti avarammat ja Trust Yourself muistuttaa jopa tavallista kappaletta, kun taas Poison kurvaa lähelle 70-luvun alun Kraftwerkia. Myöhemmin koetaan lisäksi lyhyt seikkailu Skinny Puppyn naapurissa, mutta kappeleista on vaikea ottaa eroa, kun kasetilta ei raitoja valita ja biisien vaihtumista on vaikea erottaa. Teemat kun vaihtuvat huomattavasti useammin kuin itse biisit, luulisin.

Zoomonk ei anna kuulijoilleen turhan paljon vihjeitä, mutta sen verran mystisyyden verhoja nostellaan, että kasetti pitää otteessaan. Kokeellisen musiikin kokeellisemmasta päädystä löytyvä yhden miehen projekti haastaa myös pohtimaan musiikin, taiteen ja äänten rajoja – jos moisia on ensinnäkään olemassa.

Mika Roth

Lukukertoja: 6026