Tommy Huovinen: Pyhitys

Robin's Record / Viihdepalvelu Omissa käsissä

Tommy Huovinen on pitkän musiikillisen historian omaava artisti, jonka kahdeksannen albumin sinkkuketju käynnistyi reilu neljä vuotta sitten Satu keijuista -täysosumalla. Hieno rokkibiisi saa myös kunnian avata pitkäsoiton, jota onkin ehditty odottelemaan tovin. Tammikuun pakkasilla Aarne Tenkasen kanssa esitetty Korven kyynel toi lämpöä sisuksiin ja rauhallisempi Talviunia rokkasi räkäisesti rännät sivuun jo loppuvuodesta 2023, joten Huovinen on pitänyt nimensä onnistuneesti esillä tässä välissä.

Tarina ei kerro miksi pitkäsoiton työstö valmiiksi otti lopulta näinkin pitkään, mutta ainakaan aikaa ei ole haaskattu soundien puhki hinkkaamiseen tai paketin ylituottamiseen. Pyhitys on näet raikkaan rosoinen ja hengeltään jopa hivenen punk kitararockalbumi, joka ei välitä liiasta soundihygieniasta. Konkari osaa myös nojailla modernin iskelmärockin seinään siellä ja täällä, pysytellen kuitenkin oikealla puolella uksia.

Huovinen osaa säveltää napakoita ralleja, joista vain em. Talviunia ylittää neljän minuutin rajan. Pituuksiensa puolesta biisijoukko onkin yhtenäinen, mutta musiikillisten tyylien saralla tilanne on toinen. Ehkä kaikki käytetty aika on osasyynä siihen, että alkuun biisijoukko vaikutti hivenen turhankin hajanaiselta. Joukosta löytyy niin kantrihtava Pyhitys kuin rautalankaisempi Kaksi kulkijaa, jolla sielukasta kitaraa soittaa Esa Eloranta. Vielä kun Gramofoni blues sinistelee claptoniaanisesti ja lavean muhkeilla koskettimilla, niin siinähän sitä riittää rintamalinjaa katettavaksi.

Huovisesta on kertojana moneksi, joidenkin mielestä taatusti liiankin moneksi, vaan olisi perusteetonta teilata albumi silkan leveyden takia. Musiikki karkailee kyllä sinne ja tänne, mutta nimenomaan tekstit sitovat lopulta materiaalia yhteen. Lyriikoissa kuuluu mennyt aika, joka ei ainoastaan hio kulmia vaan myös paljastaa uusia pintoja hitaalla uurastuksellaan. Kertoja ymmärtää mielestäni usein varsin selkeästi missä on – ja mikä tärkeintä, kuka on. Rappiostakin löytyy toki romantiikkaa ja historiasta arvoa, Huovisen käsitellessä aikaa ja ajan vaikutuksia eri kulmin ja keinoin.

Kaupungin valot huutaa nostalgisesti menneisyyden yöhön, kuin kultakauden Popeda konsanaan. Variksenpoikia raakkuu myös aikojen taa, muistaen nuoruuden uhon, kiihkon ja voiman. Ehkä hiukan jopa hymyillen nuoremmalle itselleen. Kaiken sulkee ankkuriraita Kultaa ja hopeaa, joka on rockballadiksi naamioitu tunnustus maailman tärkeimmän voiman ylistämisestä. Aika kuluu ja kuluttaa, mutta maailmassa on paljon hyvääkin, kunhan on vain joku jota rakastaa. Simppeli asia, jonka ääneen sanominen on niin kovin vaikeaa monille.

Pyhitys on kymmenen raidan kiehtova joukko, joka ei oikein asetu albumiksi, mutta joka silti puhuttelee sanoillaan ja soundeillaan. Huovinen on jättänyt äänikentät rosoisiksi, toisinaan jopa ruosteisen tuntuisiksi, vaan ehkäpä sekin on osa isoa kuvaa. Osa albumin teemaa ja maailmaa. Niin tai näin, alkujaan vajaan kahden tähden kiekko on kehittynyt tässä vaiheessa jo noin kolmen ja puolen tähden teokseksi, joka saattaa hyvinkin kasvaa vielä ajan kuluessa.