Icons of Elegance: Bang! Bang! Bang!

Emsalö Music

Onko siitä jo päälle viisi vuotta, kun veljesten Anssi ja Henri Växbyn muodostaman Icons of Elegancen edellinen albumi Please Tell Him I Said Hello ilmestyi? Ajan rattaat ovat toisinaan yllättävän jouhevia, mutta niiden ei tarvitse antaa syödä liikaa sydäntä tai sielua. Positiivisella vaihteella mennään, kun askarruttavasti otsikoitu Bang! Bang! Bang! -albumi nostattaa tuntoja.

Olen nyt kuunnellut Bang! Bang! Bang! -kiekkoa jo jonkin aikaa melkoisella tehotoistolla. Joku totesi jokin aika sitten, että taasko kuuntelen ”niitä simppelin helppoja pop-hittejä”. Kaiketi puolitosissaan heitetty toteamus sai minut pohtimaan kuulemaani eri kulmista. Eihän pop-hittien kirjoittaminen ole ensinnäkään helppoa, eivätkä Växbyn veljesten kirjoittamat kappaleet ole aurinkoisten pintojensa alla suinkaan turhan simppeleitä. Ellei sitten pidä vaikkapa Brian Wilsonin taitoja yksinkertaisina ja myöhemmän kauden The Beatlesiä helppona tapauksena. Helppoja pop-hittejä ei ole olemassakaan, ei ainakaan ymmärtääkseni niiden tekijöille.

Bang! Bang! Bang! on kymmenen tarttuvan ja toimivan pop-kappaleen joukko, jossa kurvit pidetään usein suorina ja rakenteet selkeinä. Vain kaihoisan herkkä ankkuri Silence ylittää neljän minuutin rajan, sekin vain muutamalla sekunnilla, eikä todellakaan turhaan. Melankoliasta taittuu myös avauksena soiva Simple As That, jolla kertoja avaa sydämensä rakkauden edessä ja melodiakulku nostaa panoksia kertosäkeessä roppakaupalla.

Menevämmät vedot löytävät kuitenkin enemmän vastakaikua ja niistä ehdotonta ykkösluokkaa edustavat loppuvuodesta 2024 julkaistun October EP:n (Welcome To) Our Corner of The World ja Celebrate. Ensinnä mainittu saa jopa sha-la-laat pelaamaan, kun taas jälkimmäisessä on myöhäistä fab four -vibaa keveänä osana. Svengaavat pohjat ja kauniit harmoniat ovat samaan aikaan tätä päivää ja vuosikymmenten pop-kehityksen tulosta. Kyllähän se saattaa simppeliltäkin kuulostaa monen korvaan, kun kaikki palaset vain osuvat kohdilleen ja kaikki pelaa kuten pitää.

Draamaa rakennettaan myös taiten, eikä tilaa edes tarvita paljoa. Nimikappale Bang! Bang! Bang! on syvimpiä kahteen ja puoleen minuuttiin mahtuvia raitoja, joita olen vähän aikaan kuullut. Piano, rytmiryhmä ja vokaalit eivät paljoa apuja tarvitse, jokaisen bangahduksen tuntuessa. Osillaan eri suuntiin vetävä Bruce Wayne Saves The Day oli myös niitä levyn haastavampia numeroita, josta on sittemmin kasvanut olennainen osa kokonaisuutta. Brianwilsonmaisesti palaset on pinottu hiukan oudosti, mutta lopputulemahan vasta kaiken kertoo.

Popissakaan ei voi vaellella osumatta toisinaan jo aiemmin käytettyihin polkuihin. Silloin sattuma pitää vain hyväksyä ja katsoa, josko uusi näkemys antaa jotain enemmän. Fridayn kohdalla kirjasin jo ensi kuuntelulla ylös The Housemartins -nimen, mutta harmia tilanteesta ei mielestäni ole. Joku voi aistia October Reappearsin melodiassa kaikuja jostain tutusta, vaan suoraan duoa ei pääse syyttämään mistään. Paitsi tietysti supertarttuvien kitarapoppisten luonnista.