Tams: Varjoleikki

Omakustanne

Melankolista ja kasarista synatanssipoppia luova Tams on julkaissut kolmannen pitkäsoittonsa, joka jatkaa tutun turvallisilla depispopin linjoilla. Puolitoista vuotta sitten ilmestynyt ykkössinkku Ei aikaa oli toki aiemmilta julkaisuilta tuttua kaihoilua, mutta muistan pohtineeni jo tuolloin jotain sen suuntaista, että kylläpä Tams kuulostaa Tamsilta. Reilun vuoden takainen Ne toiset -sinkku oli artistin mittapuulla todellinen menopala, joka nosti rohkeammin odotuksia tulevaa kohtaan. Avainkysymys kuuluukin: mihin kolmas kierros kuulijan vie?

Intro (Kaikki on aivan hyvin) ei ole introjen aatelia, mutta ajaa asiansa ja pohjustaa Mihin mä kelpaan -raidalle ensimmäisen lyöntipaikan. Tams osaa viedä kappalerakenteitaan johdonmukaisesti oikeisiin suuntiin ja tekstien aihepiirit käsittelevät jälleen maailman tyrskyissä yksinäiseksi jäävän ihmisen sisäisiä kipuja. Onko kyse piinaavasta kiusaamisesta, rakkauden salakavalista karikoista, maailman uhkaavuudesta, tai kenties sekä että plus hieman muuta? Niin tai näin, suru on alati läsnä, eikä sen alta pääse tällä albumilla mitenkään karkuun.

Menevämpää laukkakomppia suosiva Haluan unohtaa voisi toisessa maailmassa olla levyn huippuhetki ja kirkkaimmin loistava pinaakkeli. Kertosäkeen kohdalla siivet kantavatkin vahvoina, eikä kolmen minuutin tienoilla löytyvä valeloppu voisi juuri paremmin pelata, etenkin viimeisen loppukirin taustahuutoinen kaikkineen. Debyyttilevyllä kipale olisi huippuluokkaa, mutta jääkö Tams kolmannella pitkäsoitollaan jo soundinsa sekä sapluunansa vangiksi? Eikö tämä kappale ole jo kuultu aiemminkin?

Tuo sama halju tunne seuraa halki Varjoleikki-levyn. Toinen selvä ongelma on sävyjen kapeus, joka saa kaiken tuntumaan ja soundaamaan hivenen liikaa samalta. Massiivista synataustaa ja nopeaa rytmipuolta kuullaan monesti, eteerisempää äänikenttää ei niinkään taajaan. Vokaalit ovat vähäeleistä lausuntaa, mutta tuollakin saralla vaihtelun puute vaivaa, etenkin kun teksteistä ei löydy Tams-albumin veroisia osumia. Tanssia saadaan taas kyyneleet silmissä, mutta toinen silmä taitaa jo salakavalasti etsiä seiniltä kelloa.

Tams loi soundin, jossa New Orderin tummuus ja suomalainen uuden aallon iskelmäisin laita jostain Göstan kohdilta kohtasivat. Soundi toimi esikoisella ja jalostui entisestään toisella kierroksella. Saattaa olla että nämä kaksi viimeistä levyä ilmestyivät liian lähetysten, sillä Varjoleikki jää oikeastaan kaikilla oleellisilla sektoreilla edeltäjänsä taa. Levyn pisin ja mielenkiintoisin numero Se seuraa mua kasvaa lopussaan yllättäen uudelle tasolle, kuin vinkaten lisää olevan tulossa. Toivotaan ja uskotaan, että tuon myötä uusi valo kajastaa jo horisontissa.