Naked Run, Valerian
22.08.2006
On The Rocks/Helsinki
Eihän se tiistai mikään mahdoton rock´n´rollin juhlapäivä ole, mutta siitä huolimatta On The Rocksin alakertaan oli pakkautunut taas mukavasti porukkaa. Kerrassaan upea terassisää ja kummankin bändin vahva kotikenttäetu toimivat myös varmasti ryhmien eduksi, sillä väki jaksoi viipyä Rocksissa yllättävän sitkeästi aivan loppuun asti. Illan päätähti oli eittämättä taannoin Puistobluesissa esiintynyt Naked Run, joka juhlisti Rocksin keikalla Better Times debyyttilevynsä julkaisua.
Elävän musiikin juhlat avasi kuitenkin Valerian, joka otti ja polkaisi keikkansa käyntiin jo kymmentä vaille yksitoista, mitä voi pitää melkeinpä aikaisena ajankohtana. Tämä helsinkiläisyhtye tunnetaan varmasti parhaiten viimevuotisesta Guns´N`Roses tribuuttilevystä, jolla se esiintyi mm. sellaisten orkestereiden kuin Mötley Crüe, Rainbow ja Ratt seurassa. Tällä kertaa Valerian ei tarjonnut kuitenkaan kuultavaksi omaa näkemystään Mr. Brownstone kipaleeesta, vaan luotti enemmän omaan tuotantoonsa.
Heti ensi tahdeista lähtien voimakkaasti musiikkinsa mukana elänyt viisikko ei tahtonut alkuun saada yleisöstään oikein minkäänlaista otetta. Tinkimätön räime kantoi kuitenkin hitaasti hedelmää ja setin loppupuolella väkeä alkoikin jo ilmaantua lauteiden eteen, vaikka suurin osa paikallaolijoista tyytyikin tyypilliseen tiistain tapaan taputtelemaan konservatiivisesti pöytiensä äärestä. Komean rock-äänen omaava vokalisti Olli Koskela jaksoi viihdyttää yleisöön halki keikan oudohkoilla ”välikävelyillä”, aina kun lyriikoissa ilmaantui vain riittävän pitkä tauko. Basisti Janne Jääskeläinen heilutti alusta asti päätään villisti ja herra hyppi ilmaan vielä keikan loppupuolellakin. Kitaristit Ritonen & Toivonen tyytyivät astetta hillitympään lavapresenssiin eikä kannuja takonut Tipi Anderssonkaan intoutunut mihinkään Twist Twist Erkinharjuiluihin.
Soittopuoli oli Valerianilla hyvin hallussa ja kappaleet puskivat junan lailla eteenpäin, ihan niin kuin tällaisessa anteeksiantamattomassa asennerockissa pitääkin. Toivosen harvat stemmat ja kahden kitaran värikäs käyttö loivat biiseihin vielä lisää imua, vaikka ne selvimmät ässät jäivätkin pienistä lupailuista huolimatta lopulta puuttumaan. 40 minuutin tiiviin rätkeen jälkeen Valerianin osuus oli siinä, eivätkä herrat enää palanneet valokeiloihin, vaikka muutama yleisön jäsen jaksoikin pitää yllä metakkaa.
Reilun parinkymmenen minuutin mittaisen roudaustauon päätteeksi illan pääohjelma saattoi viimein alkaa, kun Naked Run kapusi verkalleen lauteille. Herrojen alkuunpääsy oli melko hitaanlainen, mutta kun ensimmäinen kipale kajahti ämyreistä ulos, olivat soundit heti kerrasta kohdillaan.
Katsojajoukko oli selvästi kasvanut settien välissä, eikä aikaakaan kun estradin edessä ensimmäiset uskaliaat ottivat jo vapaita tanssiaskeleita. Keikan alkupuoli kulkikin mukavan nousujohteisesti, vauhdikkaiden numeroiden seuratessa toinen toistaan. Laulaja Tommi Mäkeläinen vahvisti muutamassa biisissä jo ennestään vankkaa kitara-arsenaalia ja vaikka kuusikielisiä oli siis hetkittäin äänessä kolminkin kappalein, erottuivat kaikki soittimet ja yksityiskohdat terävästi. Soolokitarasta vastaava Jari Leinonen sai puristettua soittimestaan irti nipun ykkösluokan sooloja, joissa riitti yllin kyllin tunnetta ja vääntöä. Mikä parasta, taitavampia ja teknisempiä kitaristeja usein vaivaava sieluton tiluttelu sekä suorittaminen loistivat myös poissaolollaan.
Bändin hyväksi yltynyt alkuvauhti hyytyi kuitenkin harmillisesti setin puolenvälin paikkeilla, kun Naked Run juuttui aivan liian pitkäksi aikaa hitaampien siivujen pariin. Mäkeläisen englanti alkoi nyt selvästi kangistua ja rytmiryhmälläkin tuntui olevan vakavia ongelmia kappaleiden eteenpäin viennissä. Sävellysten yleinen taso sukelsi myös selvästi alemmas ja tämä kaikki heijastui väistämättä yleisön fiiliksiin.
Vasta siinä vaiheessa kun lämppäribändin vokalisti Olli Koskela spiikattiin lavalle laulamaan vanhaa Rolling Stones hittiä Honky Tonk Women yhdessä Mäkeläisen kanssa, homma lähti taas toden teolla kulkemaan. Bändiesittelyyn päättynyt klassikko herätti niin yhtyeen kuin yleisönkin ja Naked Run saattoi tämän jälkeen päättää virallisen settinsä rivakkaan loppukiriin, jonka aikana slovareita ei enää (onneksi) kuultu.
Kuten arvata saattaa, väki ei ollut saanut tässä vaiheessa vielä tarpeeksi korvakarkkia ja sitkeän taputuksen päätteeksi Naked Run suorittikin kappaleen mittaisen paluun lauteille. Encoreksi oltiin valittu takavuosien suuri R.E.M. hitti The One I Love, jota oltiin tosin uudelleensovitettu oikein urakalla. Valinta oli kuitenkin toimiva, sillä tuota paremmin settiä ei olisi juuri voinut enää lopettaakaan.
Näissä lämpimissä keikan jälkeisissä tunnelmissa olikin mukava napata takki narikasta ja kadota kesäisen Helsingin hämärään yöhön. Illan saldo: kaksi mukiinmenevää keikkaa sekä runsaasti hyvää mieltä, joten eihän tuo ollut lainkaan hullumpi tiistai-ilta.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
