Moonspell (PT), Before The Dawn, Embraze
27.09.2006
Nosturi/Helsinki
Nosturi näyttää esimerkkiä muille paikoille aikataulupolitiikallaan. Nytkin bändien soittoajat olivat julkista tietoa hyvissä ajoin, ensimmäisen aloittaessa jo kahdeksalta, ja ennenkaikkea tässä aikataulussa pysyttiin. Uskonpuute tämän toteutumiseen johti kuitenkin siihen, että missasin puolet Embrazen puolituntisesta setistä. Pari viimeistä biisiä kuulostivat kyllä ihan miellyttäviltä: keskitempoista ja vahvasti kosketinvetoista tunnelmametallia, joka oli varmasti hyvää lämmittelyä yhdelle tämän genren uranuurtajista.
Toinen lämppäri Before The Dawn yllätti kuitenkin vielä positiivisemmin. Death-vokaalien yhdistäminen melodisiin hevikitaroihin on toki kovin göteborgilaista, mutta bändi kuulosti silti riittävästi omalta itseltään vedotakseen. Heidän melodiatajunsa miellytti korvaa kovastikin, ja vaikka projektin primus motor Tuomas Saukkonen hallitsikin lavaa möreällä ulosannillaan, oli puhtaasti laulavan Lars Eikindin kanssa vedetty duetto yksi setin piristävimmistä vedoista. Juho Räihälle voi tiukan kitaroinnin lisäksi antaa propsit komeasti pyörineestä letistä. Tämä bändi menee seurantaan.
Uusimmalla Memorial -albumillaan gootti-ikoni Moonspell on raskaampi kuin koskaan aiemmin: lähes jokainen biisi on tuplabasareita ja örinää. Keikalla kontrasti vanhan ja uuden tuotannon välillä olikin voimakas. On nimittäin turha väittää uuden levyn olevan erityinen paluu juurille, sillä Wolfheartin ja Irreligiousin aikaan Moonspell oli ennenkaikkea idioottimaisen tarttuva ja melodinen bändi. Keikkasetti koostuikin lähes kokonaan näiden kolmen levyn biiseistä. Uusimmalta kuultiin mm. Finisterra, Blood Tells, Upon the Blood of Men ja Sanguine, mutta näiden väliin oli ripoteltu klassikkobiisit Opium, Wolfshade, Vampiria, Full Moon Madness ja tietenkin Alma Mater. Ennen keikkaa tämä sanapari oli toistunut yleisön huulilla moneen kertaan, ja sen aikana herännyt nyrkkimeri olikin vaikuttava. Pienen yllätyksen tarjosi encore, jossa kolmen The Antidotelta olevan biisin lisäksi kuultiin Under the Moonspellin aikainen jyräys Tenebrarum Oratorium I.
Moonspellillä on selvästi hyvä vaihde päällä nyt, sillä koko bändi soitti innolla. Erityisesti vuorenpeikon ja meksikolaisen sutenöörin hybridiltä näyttänyt rumpali Miguel Gaspar oli villillä päällä, ja takoi ylimääräisiä fillejä niin biiseihin kuin niiden väleihin. Vanhat laulut hieman kärsivätkin tästä yli-innokkuudesta ja raskauskertoimen lisäämisestä: Fernando Ribeiro sortui örisemään niissäkin tarpeettoman usein, eikä oikein hallinnut dramaattisia taukojaan, joiden venyminen alkoi latistaa musiikin tehoa. Myös miksaajalla oli hankaluuksia löytää tasapainoa Opiumin ja Wolfshaden aikana.
Keikan musiikillinen anti oli kuitenkin vähintäänkin tyydyttävä, ja kokonaisvaltaiseksi live-elämykseksi sen muutti Ribeiron hämmentävä käytös. Kornissa teatraalisuudessa ei sinänsä ollut mitään yllättävää: saapuessaan lavalle oranssissa aamutakissa ja paksuissa kajaleissa hän näytti b-luokan vampyyrileffan elähtäneeltä Draculalta, jonka hiukset on värjätty liian monta kertaa. Ylitsevuotavassa joviaaliudessa sen sijaan oli, pitkin keikkaa hän yritti puhua suomea, kehui kuinka hieno paikka Helsinki on, ja kuinka monia ystäviä hänellä täällä on. Hyvän maun raja ylittyi viimeistään viimeisen biisin aikana, kun hän kävi vielä kerran vaihtamassa vaatteita, ja tuli lavalle kireässä sinisessä Suomi-t-paidassa. Että hyvät Lapin kullat vaan sinne Portugaliinkin.
Teksti ja kuvat: Mikko Heimola
