Pienet

Pienet II – Lokakuu 2006

27.10.2006

Causemos: Severed Senses Combined
Espoossa 1989 alkunsa saanut Causemos on kulkenut nykyiseen ruutuunsa jokusen mutkan kautta. Pari kertaa vuosien saatossa niin nimeä kuin kokoonpanoakin vaihtanut yhtye soittaa tätä nykyä freesiltä kuulostavaa, reippaasti etenevää, räiskyvän energistä ja ehdottoman melodista metallia. Vaikutteita on saatu niin deathin, thrashin, progeosaston kuin parin muunkin tontin puolelta, painotuksen sijoittuessa kuitenkin selkeästi deathin kulmaan. Kitarat ja koskettimet työstävät väsymättä omia koukeroitaan melodioiden ja tiukan paahdon yhdistyessä yhdeksi suureksi äänivirraksi. Välillä tuo virta äityy jo turhankin vinhaksi, etenkin kun mukaan on pyritty saamaan maksimaaliset määrät kaikkea mahdollista. Kuuntelukertojen myötä kokonaisuus toki selkiytyy, mutta tietty ahdas tunnelma kappaleissa on silti aina läsnä. Tästä osa menee kotistudio-soundien piikkiin, mutta Causemosin suurimpana pulmana on silti ideoiden riittämätön karsiminen.

Mika Roth

Chaos Infinitum: Retracing Mortality
Keväällä 2005 Chaos Infinitum julkaisi toisen demonsa ja kyseinen kiekko päätyi myös allekirjoittaneen kuultavaksi. Nuori bändi vaikutti jo tuolloin lupaavalta, mutta rehellisesti sanottuna vielä rahdun raakilemaiselta. Moni pieni asia on kuitenkin muuttunut kuluneiden puolentoista vuoden aikana yhtyeelle edulliseen suuntaan. Uuden lätyn biisit ovatkin aiempaa persoonallisempia, sovitukset kypsempiä ja soittoonkin on löydetty aivan uudenlaista voimaa. Niinpä uunituore Retracking Mortality potkii persustalle heti ensimetreistä lähtien, eikä meno hyydy missään vaiheessa viiden kivenkovan raidan syytäessä modernia metallia täydellä tulivoimalla. Deathin makuista ja asenteikasta thrashia on rikastettu joillain metalcore kaiuilla, mikä tuo Chaos Infinitumin rätkeeseen oman kieron sivuvetonsa. Kivitalon kokoiset riffit, hieman aiempaa suorempi ja voimallisempi paahto sekä äreän möreä vokalisointi luovat yhdessä todella rosoisen paketin. Näin tämän pitääkin toimia, erinomaista!

Mika Roth

Crimson Sun: Tales Unseen
Haminalainen Crimson Tide kuulostaa parhaimmillaan 80-luvun power-retkueiden ja uuden vuosituhannen melodisen metallin suurbändien onnistuneelta yhdistelmältä. Omaperäisyyttä saisi tosin löytyä rutkasti enemmän, mutta ainakin perusasiat ovat jo nuorella ryhmällä hallussa. Aloitusraita Bleed For Me vie aatokset Nightwishin uran alkuun, vaikka Tina Jukarainen ei klassisella tyylillä laulakaan. Vauhtia pidetään jo tyylikkäästi yllä, mutta kaarrokset ovat kovin arvattavia. Kolmesta siivusta keskimmäiseksi on sijoitettu lähes yhdeksänminuuttinen pienoisteos The Dreamholder joka osoittaa, että bändiltä löytyy kovan yrityksen lisäksi myös riittävästi kunnianhimoa. Erityisesti nyt vaatimattomat soundit jäytävät tulosta ikävästi, eikä biisi pysty nousemaan potentiaalinsa tasolle. Viimeisenä soiva Horizon Road tunnelmointi jääkin jo sitten selvästi muiden kipaleiden varjoon. Crimson Sun ei turhia nöyristele, mutta saavuttaakseen korkeat tavoitteensa pitää bändin kehittyä vielä melkoisesti omaan suuntaansa.

Mika Roth

Hateform: Retaliate
Harvoin demopuolella tulee vastaan niin tasokasta ja valmista bändiä kuin Hateform. Tämä Turun suunnalta kotoisin oleva metallitornado lyö pöytään sen verran rautaisen demon, että oksat poikki ja puoli Kanadaa siinä samalla. Rankkaa, modernia ja teknistä runttausta syytävä viisimiehinen orkesteri on tasaisen vahva jokaisella osa-alueella, olematta silti missään kohtaa tasapaksu. Petri Nyströmin räyhäkkään ärhentelevä vokalisointi ei jätä urputtamisen varaa, rytmiryhmän työhön voisi perustaa vaikka pilvenpiirtäjän painon ja kitaraosasto heittää tuleen sellaisen määrän tunnetta ja taitoa, ettei herroilta voisi enää enempää juuri vaatia. Neljän biisin ja lyhyen intron muodostama paketti ei jää siis mistään kohtaa vajavaiseksi. Ainoastaan viimeisen biisin lopun jälkeen kuultava Pekka Sauri puhepätkä olisi voinut jäädä studion lattialle. Soundillisesti jälki on niin laadukasta, että tuotoksen olisi voinut kuvitella tulevan suoraan joltain levy-yhtiöltä. Juuri näin, tätä lisää ja äkkiä!

Mika Roth

Ivans Plastic: Mieli maassa jalat ilmassa
Mitä kaikkea mahtaakaan löytyä Porin vesijohtovedestä, vai ovatkohan Ivans Plasticin herrat napanneet jotain huuperia vahvempaa ennen ”studioon” sulkeutumista... Viiden alle minuutin mittaisen biisin pikataival käynnistyy paljon kertovilla sanoilla ”Lehmipojan unelma on saada joulukuusi, joka ei satu käsiin kun sitä hakkaa”. Huumorilla höystetyn pikaräminäpunkin asein saavutetaan joitain pieniä voittoja, mutta Ivans Plasticin suuri perusidea jää silti yhä hämärän varjoihin. Onko ryhmän tarkoitus ainoastaan vittuilla mahdollisimman monelle taholle yhtä aikaa ja siinä samassa välttää yli minuutin mittaisia kipaleita, vai mistä tässä oikein on kyse? Biisin tyngistä ainoastaan ensimmäisenä kuultava Cowboy ja pari minuuttia myöhemmin ämyreistä ulostuva Kahvi käyvät miltei ehjistä tekeleistä. En muuten kaatanut tätä kuunnellessa kuumaa kahvia varpailleni, vaikka sitä saatteessa toivottiinkin.

Mika Roth

MIR: Demo 2006
MIR on viiden alkujaan Lappeenrannan suunnalta kotoisin olevan metalliveikon ja rähjärokkarin pääkaupunkiseudulla muodostama kokoonpano. Tammikuussa 2005 ensimmäiset treeninsä vetänyt yhtye soittaa debyyttidemollaan keskitempoista rockmetallia, jonka juuret ulottuvat Pohjois-Amerikan saloilta aina kotoiseen metalliskeneen saakka. Esityskielenä palvelee englanti ja vaikka nollabudjetti soundeissa kuuluukin, onnistuu kiekko välittämään jossain määrin myös saatteessa kovasti kehuttua liveimua. Kitaravetoisia biisejä rikastetaan siellä täällä pienillä efekteillä ja tätä toimivaa temppua kannattaisi ehkä vastaisuudessa viljellä vielä nykyistäkin useammin. Kolmen biisin ja yhden remiksauksen paketti paljastaa bändin osaavan napakoiden biisien teon jalon taidon. Toisaalta se osoittaa myös oman soundin keskeneräisyyden ja materiaalin lievän linjattomuuden, mitkä ovat tosin nuorille bändeille kovin yleisiä ongelmia.

Mika Roth

Replica: Disease In The Studio
Harvassa ovat näinä päivinä ne yhtyeet, jotka tunnustautuvat rehellisesti speed metal bändeiksi. Turku-Piikkiö akselilta ponnistava Replica kuuluu tuohon menneitä aikoja ja termejä kunnioittavaan ryhmään, joka on viime aikoina osoittanut jälleen kasvun merkkejä. Alkuaikojen ronskisti potkivan Metallican ja Megadethin hengessä rymistelevä neljän nuoren herran retkue lantraa speedinsä sekaan reiluja annoksia thrashia. Kaiken kukkuraksi vokalistin rouheassa äänessä on monin paikoin havaittavissa selvää Lemmy koulukunnan ärinää, mikä vain lisää nostalgista leimaa. Replica ei silti haikaile ainoastaan menneen perään, sillä ryhmä on päivittänyt vanhoja temppuja ja tuttuja soundeja enemmän itsensä näköisiksi. Disease In The Studio onkin kelpo avaus, vaikka paljon jää vielä parannettavaa. Enemmän omaa ja ennakkoluulottomampia ratkaisuja tässä jää kaipaamaan, eikä pieni variointikaan tyyleissä olisi vastaisuudessa pahitteeksi.

Mika Roth

Sorrowind: Ghost Of Reality
Vuosituhannen alkumetreillä Tampereella perustetun Sorrowindin kolmatta omakustannetta kuuntelee todella ilokseen. Laadukkaat soundit ja optimaalisiksi hiotut nyanssit kertovat bändin vakavasta suhtautumisesta omaan toimintaansa. Neljän kappaleen joukosta ei löydy ainuttakaan turhanpäiväistä rallatusta, sillä jokainen siivu seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Kahden kitaran ja koskettimien avulla on saatu aikaiseksi kantavia valleja sekä nopsasti tarttuvia melodioita, eikä komeaääninen vokalistikaan jää ainakaan muita veikkoja huonommaksi. Miltei progehtavasti mutta raskaasti eteenpäin rullaavista kappaleista henkii tietty Tarot tyyppinen ajattelumalli, eivätkä herra Dickinsonin raskaimmat sooloilutkaan jää kovin kauaksi tästä jytästä. Se mikä tukevasta annoksesta jää lopulta puuttumaan on todellinen päät räjäyttävä ässäbiisi, joka nostaisi yhtyeen sen ansaitsemalle kuuluisuuden tasolle. Taitoa löytyy, samoin asennetta ja tyyliä, nyt tarvittaisiin enää pieni määrä onnea oikeaan kohtaan.

Mika Roth

Ultra Mayhem Organisation: Symposium II
Ultra Mayhem Organisation sulkee Symposium kokonaisuutensa sarjan toisella osalla, joka jatkaa melko tarkkaan siitä mihin Symposium I yhtyeen jokunen kuukausi sitten jätti. Alternativen ja modernin metallin välisellä ei-kenenkään-maalla sukkuloiva ryhmä tuo edelleen mieleen Faith No Moren vuosien takaiset urotyöt, mutta mistään perässähiihdosta tässä ei todellakaan ole kysymys. Ultra Mayhem Organisation on luonut tyystin oman uniikin tyylinsä, jollaista kotimaisen metallin laajalta kentältä ei tähän mennessä olekaan vielä löytynyt. Erityisesti koskettimien mielikuvituksellinen käyttö sekä vokalistin laaja tyyliskaala tuovat ilmaisuun oman vahvan sävynsä. Viisijäseninen bändi toimiikin niin yksilöinä kuin ryhmänä jokaisella osa-alueella moitteettomasti, minkä ansiosta kahden kappaleen lyhyestä hetkestä saadaan kuin saadaankin rakennettua eheä kokonaisuus.

Mika Roth

Lukukertoja: 7592