Pienet

Pienet - Lokakuu 2026

28.10.2026

Annieeva: Tummat huoneet

Debyytti-EP:n julkaissut Annieeva on oululaislähtöinen modernia popiskelmää luova laulaja-lauluntekijä, joka julkaisi vuonna 2025 kolme ensimmäistä sinkkua. Ne kaikki ovat mahtuneet mukaan EP:lle, joka summaa tähän mennessä kuullun.

Tummat huoneet on kuuden kappaleen, Intron ja Interluden muodostama kunnianhimoinen kokonaisuus, joka tutkii usein sydämen varjoisia kulmia. Saatteessa korostetaan kunkin biisin tapaa kiteyttää hetkensä, raitojen ollessa tuokioita, realistisen polaroidmaisia tallenteita. Intron jälkeen soivat ensin sinkut, joista Siirrän vuoret, halkaisen vedet on reippaamman rytminsä ja terävän koukun ansiosta joukon terävintä laitaa. Vain ankkurina soiva upean dramaattinen Mä en haluu kuolla pystyy todella haastamaan alun ässän, mutta Annieeva osaa tehdä muutakin kuin taivaankansia kolistelevia torneja. Topi Sahan kanssa esitetty Oisin sun on siro duoballadi, jonka soisi olevan pienempi ja vähemmän kaikuva. Luista ytimiin uskalletaan sentään pitää pianoballadina, mistä kiitos.

Tummat huoneet on ansiokas esikoinen, joka luonnostelee ja luo perustaa tulevalle. Hyvää on paljon mukana, mutta kappaleiden rakenteissa sekä sovituksissa voisi suosia rohkeampia linjoja ja uusia reittejä. Ymmärrän tarpeen pysytellä riittävän liki valtavirtaa, mutta tekijät erottaa riittävä persoonallisuus.

Mika Roth

AWA: Ihoni alla

Tummaa ja modernia poppia luovan AWAn parin vuoden takainen Kummitusjuttuja EP oli kumma irtiottojen sarja. Tunteet heittelehtivät ja niitä projisoitiin arjen kummitusjuttuihin, tavallisen elämän ongelmiin. Samoilla linjoilla jatkaa myös Ihoni alla EP, mutta nyt sydäntä satuttavia ongelmia käsitellään suoremmin.

Saatesanoissa kerrotaan EP:n käsittelevän aviokriisiä, mikä myös kuuluu ja tuntuu. Viha ja rakkaus ovat läheisiä sisaruksia, mitä ankkuri Vihaan sua mut jää alleviivaa. Soundit tulevat osin pintojen alta, aivan kuin kannen alla porisevat tunteet. Dramaattista mustavalko film noiria huokuva Sun kaa oon vapaa (Huokausten silta) on kohtaus toisesta ajasta, mielikuvitus ohjaa kameraa ja ääniraita kertoo nousun – tai romahduksen mahdollisuudesta. Surusta kauniin ja modernin pop-mosaiikin luova Kaunista kaaosta tanssii myös särkymispisteen lähellä, siron melodian ja sivuvirtausten käydessä ristivetoaan.

Osasin odottaa AWAn uudelta EP:ltä jotain erilaista, mutta yllätyin silti sen väkevyydestä. Kovia asioita käsitellään hansikkailla ja ilman, mutta AWA ei visko kiviä ilkeyttään. Ja osa murikoista on selvästi tarkoitettu peilikuvalle ja itsen menneille versioille. Kriisit ovat vaikeita, mutta ne voivat myös kasvattaa ja siitä kappaleet mielestäni selvimmin kertovat. Suuret tunteet ovat synnyttäneet taidetta ja toimivan EP-kokonaisuuden.

Mika Roth

Erase This Earth: Horrors Unearthed

Ensi vuonna tamperelainen death metal partio Erase This Earth pääsee viettämään kymppivuotisiaan, mutta niin vain Horrors Unearthed EP on orkesterin ensimmäinen Desibeli.netissä arvioitu tallenne. Kuuntelussa on kolme kovaa ja tylyllä tavalla melodista raitaa. Mittaa hiukan alle 13 minuuttia, painoluokkana toimivat raskas ja superraskas.

Sinkuksi valittu ja samalla EP:n selvästi lyhin sekä ytimekkäin biisi The Walls Are Alive on sysätty tylysti päätökseksi, mitä voi pitää outona ratkaisuna. Nipun nopein, mukaansatempaavin ja menevin tuokio olisi ansainnut mielestäni paalupaikan, joka on luovutettu vanhemmalta ja thrashimmalta soundaavalle Impending Doom -vedolle. Onhan kyseisen kipaleen rouhivissa riffeissä ja hitaammassa kulussa tietysti painoa enemmän ja nopea osuus viiltelee perinteisen deathin ilkeässä hengessä, mutta silti. Fault Lines jauhaa myös isomman kivilastin kanssa hitaammin, tuimemmin ja pidättelevämmin. Soundien saralla pidetään kiinni vanhan koulukunnan brutaalista raakuudesta, eikä satsaus soraisempaan pohjaan valu mielestäni hukkaan. Biisi ei ehkä ole ykkösketjua, mutta tymäkkä äänimaisema auttaa kummasti.

Erase This Earth tasapainoilee vähintään kahden maailman rajoilla. Deathin perinteinen meno ja teknisempi thrash toimivat kimpassa, jopa progeisten osien ja vivahteiden raottaessa lisää verhoja. Kiinnostavaa.

Mika Roth

Green King: Oceanids / Pimeä aine

Harva bändi ilmoittaa näinä päivinä soittavansa heavy metalia, mutta perinteisempää siipeä suosiva helsinkiläinen Green King on ihka oikea heavy metal bändi. Yhtye on päätynyt eräänlaiseen limboon, jossa sillä on hyllyllä odottamassa täysin julkaisuvalmis pitkäsoitto, mutta levylafkan mentyä nurin on jouduttu palaamaan lähtöruutuun. Tuore tuplasinkku avaa siis jo silkan liikkeen nimissä uutta rintamaa, albumin julkaisun ollessa epävarman.

A-puolen Oceanids heiluttaa isommassa kaaressa miekkaa hepan selässä, vaikka mihinkään power-laukkaan yhtye ei sentään äidy. Kappaleella on mittaa reilusti päälle viisi minuuttia, vaan se ei tarkoita minkäänlaista hidastelua, toki rytyytystä jäsentää asteen seesteisempi väliosa kitarasooloineen, mutta kova on kiire. Yllättäen suomeksi kajautettu Pimeä aine on nähtävästi kansikuvan innoittajana toiminut tarina avaruuden kylmyydestä ja kyberneettisten olentojen sodasta. Heijastellaanko tässä sci-fin avulla maallisia ongelmia? Kenties, eikä kipakka metalliraita jää jumittumaan yhdelle sektorille, vaan hyppää ylemmille tasoille melodisuuden poimumoottoria hyödyntäen. Pinnat melodisuudesta ja rohkeudesta.

Perushevanderiahan tämä kromipintojenkin alla on, mutta laatustandardit ovat korkeat. Vokalistin jykevä ääni ja bändisoundi pelaavat, joten eiköhän ryhmä löydä myös albumin julkaisun mahdollistavan tahon.

Mika Roth

Halaus: Halaus

Halaus on Topi Vellosen uusi projekti, joka julkaisee tuotteliaan artistin vaikeammin luokiteltavia instrumentaalikappaleita. Tai ainakin ensimmäinen kolmen biisin rypäs on vapaata instrumentaalimusaa. Vellonen soittaa myös Ateenassa ja hän loi aiemmin Haminan muulle materiaalilleen, joten onko tämä nyt varaventtiilin varaventtiili?

DIY-hengessä Vellonen on soittanut yhden raidan rumpuja lukuun ottamatta kaiken kuullun, sekä miksannut ja masteroinut reilun yhdeksän minuutin mittaisen paketin. Vaikutteeksi mainitaan uusiseelantilainen Ruban Nielson, joka kipparoi psykedeelistä rockia soittavaa Unknown Mortal Orchestraa. Suorimmin linjoja verrokkiin voi niin halutessaan piirtää Yeahin levottomista maalailuista, mutta aika omillaan Halaus mielestäni kulkee. Mielleyhtymiä syntyy toki aina. Saat olla yksin porautuu ovelasti 70-luvun lopun kokeellisen Bowien maailmaan ja Linnut svengailee kantavin siivin jossain Khruangbin-taajuuksilla, joka niin ikään osaa ottaa menneisyydestä toimivia palasia ja työstää niistä itseltään soundaavaa musiikkia. Peli sääntöineen on tuttu, Vellosen päästäessä itsensä huolettomammin irti.

Halaus ei jatka Ateenan ja Haminan tekemisiä, eikä se oikein edes jaa rajaa muiden linjojen kanssa. Siksi onkin hienoa, että ansiokkaat biisit saivat ilmestyä edes tässä muodossa. Halaus kannattaa ottaa vastaan.

Mika Roth

jumalan sotilas numero 9: SOTA 1
Mörssi Records

Pännivätkö kompromissit ja musiikin tasapäisyys? Ei kaikki vielä ihan samaa tahnaa ole, kuten hardcore punkkia takova jumalan sotilas numero 9 osoittaa. Analogisesti livenä narulle pistetty SOTA 1 EP ei selittele, tai ota vankeja, vaan vyöryttää mustuutensa kuulijan niskaan. Tämä aika ei ole ihmisen vaan petojen, mikäli tulkitsen kuulemaani oikein.

jumalan sotilas numero 9 on luonut soundin, jossa basso ja rummut rakentavat alle kolkon pohjan. Pauke ja ryske kulkee raiteillaan, mustaa groovea kuitenkaan hylkäämättä. Pohjien päälle sahataan sähkökitaraa, mutta suttuisesti ja rosoisesti, koska kovat viestit eivät kaipaa silittelyjä kavereikseen. Avain syvyyteen on silti mielestäni laulu, tai oikeammin tuskainen huuto, kähinä ja karjahtelu. Yhdessä nämä tekijät takovat viidesti korvat soimaan. Tinkimätön muoto yhdistää biisit toisiinsa niin lujasti, että kyse on oikeastaan reilun vartin mittaisesta yhdestä pitkästä selkäsaunasta. 5 miljoonaa litraa verta loiskahtaa selvimmin linjasta ja toisessa maailmassa Suuri johtaja voisi olla ässäsinkku, mutta tämä ei ole kyseinen maailma.

Minulta on pariin otteeseen kysytty: ”Mitä ihmettä tämä on?” En väitä tietäväni, mutta ehkä kyseessä on hardcorepunkin tyly nykyhetki. Ei mennyt, ei tuleva, vaan juuri tämä päivä. Maailma on tullut hulluksi ja jumalan sotilas numero 9 saa ampua nuottiluotejaan. Voitte itse päättää minkä puolesta ja ketä päin.

Mika Roth

Krononaut: Return To Eternity

Kolme vuotta sitten tutustuin instrumentaalista kitararockia vahvasti Kingston Wallin hengessä soittavaan Krononaut-orkesteriin. Viiden biisin ja reilun puolen tunnin mittainen Sands of Time -debyyttialbumi ei ollut virheetön mestariteos, mutta jäi mieleen vahvana avauksena.

Return To Eternity on kolmen erilaisen raidan nippu, joista etenkin vierailevan saksofonistin Waltteri Hirvosen vahvistama Aerodune nousi nopeasti suosikikseni. Kyseisen kappaleen keinuvampi meno kasvaa halki plus kuuden minuutin, eri osien ja vaiheiden sulautuessa nätisti yhdeksi virraksi. Edes lopun rankin puserrus ei särje lumoa. Supernopean tilukitaran ja koskettimien kilpajuoksuna yli laukkaava Stapled on makuuni ehkä pelikonsolimainen kokemus, mutta uskon silti ydinideaan kaahauksen keskellä. Ankkuriraita Hydrophile yhdistää korkean nopeuden maalailevaan eeppisyyteen vain asteen onnistuneemmin, avain on mielestäni pääteeman pitäminen pinnalla keikkumassa osin väkisinkin.

Innostuin kun Krononaut tuli arviopinossa vastaan, koin epäilyksen hetkiä matkan varrella, mutta lopulta olen mielestäni päässyt osapuilleen sinne, minne alussa kuvittelinkin päätyväni. Return To Eternity ei ole esikoisen toinen osa, ei edes aina läheinen sukulainen edeltäjälleen. Eikä niin pitänytkään olla. Toimii.

Mika Roth

LUMO: Olen elossa

Elektronista suomenkielistä poppia luova LUMO julkaisi ennen pandemiaa pari sinkkua, mutta oman tien löytäminen otti aikansa. Käännekohta koitti Riku Mattilan sparrauksessa, jolloin LUMO päätyi kysymään itseltään: minkälaista musiikkia haluaisin oikeasti tehdä? Peiliin katsominen johti oivalluksen kautta käännöksen, joka on johtanut tuottaja Joona Karsimuksen kanssa tehdyn esikois-EP:n luo.

LUMOn soundi on jykevä, eteenpäin nojaava ja silti ilmava. Laululle on jätetty riittävästi tilaa ja vaikka kaikua käytetään, pysyy pakka näppärästi kasassa. Yksikään biisi ei ylitä neljän minuutin rajaa, eikä kertosäkeitä hoeta puhki. Esikoiselle ominaisesti EP:n viidestä raidasta neljä on julkaistu sinkkuina parin viime vuoden aikana. Tanssittavin numero on kesän 2024 Ilman sua -sinkku, jolla LUMOn rakkaus trancea kohtaan astuu selvimmin esiin. Tummempi Syvemmillä vesillä kouraisee draaman altaasta ja uusi kappale Olen elossa uskaltaa kiristää nopeutta voimaannuttavan tekstin uskoessa vakaasti yhteiseen tulevaan. Voimista suurin hallitsee toki kaikkia tekstejä, mutta nyt rakkaus tulee ja voittaa.

Suomipopin ja nopeamman elektronisen tanssimusiikin yhdistelmä on mielenkiintoinen. LUMOn soundi on massiivinen, mutta biisit elävät ja hengittävät. Eivätkä seikkailut mahtiballadien euroviisumaisiin sfääreihin ole vahingoksi tarttumapintojen luomisessa. Tyylikirjo on kapeahko, joten kehitystyöllekin on tilausta.

Mika Roth

Mani P.: Minimalisti Vol.2

Hip hop taituri Mani P. on täällä taas. Puoli vuotta sitten Minimalisti Vol.1 laittoi boom bapin paukkumaan ja kovat rivit rouhimaan, eikä loogisesti nimetty Minimalisti Vol.2 jää edeltäjänsä varjoon lymyilemään. Sinkkuja viidestä raidasta ei ole nosteltu, vaikka potentiaalisia ehdokkaita löytyisikin.

Tiukin isku kirjoissani on TommiTommin ja ykkösosallakin vierailleen Jibin kanssa vedetty Rocky Road, jolla tumma soundi ja pistelevät sanat osuvat kovalla prosentilla kohdilleen. Edellisen perään soiva Mosaiikki näkee kertojan kokemustensa summana, joka kaikkine virheineenkin on vain itsensä. Ei peilille kannata räyhätä. Apuna häärivät Viistone ja Eepi Boloks, joiden kanssa tarinaan saadaan rakennettua lisäkerroksia. Ankkurina kuultava Pisaroista puroiks kulkee samoilla linjoilla, pohtien ajan kulkua ja kokemusten kasautumista hahmoksi, joka katselee lopussa peilistä takaisin. Tekstien takana Antti Varjon luomat biitit soivat kuten pitääkin, retrosti ja silti modernisti.

Minimalisti Vol.2 jatkaa elämän perkaamista. Arki on toisinaan betonisen harmaata ja kovaa, mutta Mani P. ei raahaa jalkojaan vaan ennemminkin ammentaa vastatuulesta itselleen energiaa. EP on sävyiltään tumma, hetkittäin jopa synkkä, mutta suruisampi Sinisten puiden niittykin näkee kaiken silmillään selkeästi.

Mika Roth

Mikko Iltatähti Duo: EP Osa yksi: a part
Xonoring Records

Mikko Iltatähti Duo on päättänyt äänittää esikoisensa liveottoina analogisella neliraiturilla kellarissa. Välittömyys ja hetkessä eläminen ovat ohjenuoria, joten soundien rosoinen säröisyys on taattu. Laulaja-lauluntekijä Mikko Iltatähti julkaisi aiemmin muutaman biisin sinkkuina, mutta nyt mukana on viulua soittava Ville Husgafel.

Särisevän ja humisevan äänen kauneus on kuulijan korvasta riippuvaista. Soundit on ajettu ruvelle ja melodioita ei silitellä. Sähkökitarasta kiskaistaan puolihuolimattoman tuntuisesti ääniä ja vokaalit polttavat sanat suoraan tajuntaan. Minimalististen rumpukonetaustojen päällä viulu kulkee nickcavemaisella draaman palolla ja välitön kokemus ravistaa. Tähdenlento osuu jo maahan kesken kiidon. Raadollinen Luurankouni saa palansa tanssahtelemaan aavemaisen kauniisti. Runkoonsa karsitut ja lievästi kolhitut muodot eivät vahingoita, vaan ennemminkin jalostavat ja kohottavat ihmeet harmaille taivaille.

Musiikki on sisällön lisäksi myös muotonsa. Duo on löytänyt äänet ja muodot kellarissa, luoden aidot ja multaisen orgaaniset hetket. Romupihan folk ja mutainen kokeellisuus on upeaa, kaiken asettuessa näin puhuttelevasti paikoilleen. Aporia on armoton avausraita, mutta eikö maailma ympärillämme ole tuskaisassa umpikujassa? Sammaleinen hämärä antaa sentään toivoa tulevalle ja maailmalle.

Mika Roth

Morbid Intent: Marionettes

Kuolo on liki sydäntä, kun oululais-savolainen Morbid Intent lataa esikois-EP:nsä viisi rallia maisemaan. Ryhmän julkaisuhistoria on lyhyt, sillä keväinen deathsinkku Ashen Veil avasi bändin tarinan metallin kentillä. Kakkossinkku Vitriol Shards jatkoi alkusyksystä Göteborg-linjan jalostustyötä ja kumpikin biisi on mukana debyytti-EP:llä.

Sinkut kuullaan tuttuun tapaan alkurähinöissä, mutta niiden väliin kiilautuva The Night Draws Near on kummallisempi tapaus. Instrumentaalinen tunnelmapala on tavallaan pitkä intro Ashen Veilille, joka tosin hyötyy nostattavasta tunnelmoinnista välissä. EP:n kipakka nimiraita Marionettes on sysätty tylysti ankkuripaikalle, vaikka itse olisin nostanut supernopean deathkaahauksen jopa avaukseksi. Toisaalta näin raaka päätös jättää taatusti pään humisemaan hiljaisuuden jo koitettua, joten loppulöylyt ovat kohdillaan. Varsinaisista uusista biiseistä The Manipulation Doctrine äityy kääntelemään rakenteitaan yllättäen avarampiin suuntiin, hiljaisen välin luodessa sitä seuraavalle puristelulle enemmän tehoja ja kaikupohjaa.

Kaikki kunnia sovitukselliselle rohkeudelle, progehtava kikkailu ei vain nyt käännä rautaa kullaksi. Parhaat palat saavat jo liikettä aikaiseksi, mutta persoonallisuuspisteitä pitää ehdottomasti lisätä. Eikä pieni rentous joissain kohtaa soittoa olisi pahitteeksi. Groovepyörä nytkähtelee lupaavasti, joten ainekset ovat jo läsnä.

Mika Roth

MT Coda: Myrskyluodon Maija / Little B
Puuma Records

Kotimainen rumpupainotteista instrumentaalirockia soittava MT Coda ampuu kovilla ja kohti. Tuplasinkun raidat ovat toki lainakappaleita, mutta näkemyksellisiin tulkintoihin on ennakkoluulottomuudella saatu yllätyksellisyyttä ja energistä raikkautta.

Tuplasinkun A-puolena kuullaan Lasse Mårtensonin klassikoksi luokiteltava Myrskyluodon Maija. Biisihän on kaikkien vuosien ja versioiden jälkeen jo puhkisoitettu ja hengetön, vai onko? Rokimpi muoto pistää kuulkaas aallot kuohumaan vasten melodiaa terhakkaasti. Hammond soi mureana ja vapaana, sähkökitaroiden kirmatessa luodon kiikkerillä kallioilla ja käsitellessä melodiaa herkin sormin. Rytmiryhmä pistää tietysti parastaan taustalla – ja hiukan edempänäkin, mutta ei hätiköi ja kaahaa biisiä nurin. Mittaa kertyy lopulta liki kuusi minuuttia, eikä siinä ole tippaakaan liikaa. The Shadows -rumpali Brian Bennettin sävellys Little B jyskyy ja jytisee isommilla rummuilla, kuinkas muutenkaan. Hilpeä paukuttelu muistuttaa pitkää rumpusooloa, mutta Mertsi Tuomainen hoitaa bändipomona tietysti hommat himaan. Svengiä ja groovea muunnellaan päälle viiden minuutin ajan, eikä nytkään haukotuta.

Kaksi lainaa, kaksi onnistumisiksi laskettavaa näkemystä ja päälle 11 minuuttia etunojaista paukutusta. Suositellaan etenkin syksyn lattean harmaita päiviä piristämään.

Mika Roth

Of Spite: Raisu -EP

Of Spiten kolmen ja puolen vuoden takainen Riddle Redemption -pitkäsoitto palasi Raisua kuunnellessa mieleen kimuranttina tapauksena. Muistan death metaliin sangen vapaasti suhtautuvan orkesterin tarjonneen niin tulta, tappuraa kuin yllätyksiä. Tuolta pohjalta kotkalaisen metallipartion versio Juicen Outoon valoon -kappaleesta on ihan luonnollista jatkoa. Raisua menoa.

Okei, coveri on kaveri ja näitäkin tarvitaan. Of Spiten kolmen raidan mittaisen deathpurilaisen pointti tulee kuitenkin paremmin ilmi Crown of Holes -raidan tulisessa deathpaukutuksessa. Jere Harjun tyly vokalisointi kumpuaa kuin mullan alta ja bändin rönsyilevä soitto tasapainoilee suloisesti kaaoksen partaalla. Mopo keulii, mutta tarkoituksella ja juuri sen ansiosta kyyti myös tuntuu. Eikä siinä vielä kaikki, sillä Serpent Coil -ankkuri luo näyttävästi vielä kerran nahan, paljastaen alta brutaalin alkuvoimaisen deathin floridalaiset suomut. Progeisen huuruinen väliosakin asettuu osaksi kokemusta, kuin kylmä sumu synkän rämeen ylle, ja allekirjoitan jopa kitarasoolon näin puhuttelevassa ympäristössä.

Kuten todettua muutaman vuoden takainen Riddle Redemption oli solmunippu, jolle kaipaisin jo isompaakin jatkoa. Toivotaan että uusi EP johtaa moiseen, sillä aina on tilaa ja tilausta rajoja kolistelevalle deathille.

Mika Roth

The Electric Ceremony: The Last Dawn of the Last Day

Helsinkiläinen The Electric Ceremony soittaa omien sanojensa mukaan shoegaze/alternative rockin suuntaan kallellaan olevaa musiikkia, tosin genreaitojen kanssa ei olla niin tarkkoina. Välillä neula siirtyy psykedeelisempään suuntaan, toisinaan taas metallipitoisuudet karttuvat kummasti. Ainoa vakio on runkona toimiva kitararock.

The Last Dawn of the Last Day on vuonna 2022 perustetun bändin toinen EP. Klassisen kitararockin ja hiukan Slowdivenkin mieleen tuova Die in a Genocide tarttui pontevasti korvaan, mutta jättimäinen nimiraita The Last Dawn of the Last Day on kiekon selkeä magnum opus. Päälle seitsemän minuutin mitta ja tuomiokirkkoluokan paino ovat ehkä paperilla liikaa, mutta stadionshoegaze elää ja hengittää melodiansa kautta ongelmitta. Tässä seurassa avauksen Everyday Ache on simppeli kitarapoprock, vaikka toisissa tilanteissa jo yksistään tämä terhakka ralli nostaisi bändin harmaan massan yläpuolelle. Toimiva avaus ei vain tunnu istuvan muiden numeroiden kanssa sopuisasti samaan maisemaan. Ankkuri Vision of Delusion jää myös hiukan piippuun, tai sitten en vain oivaltanut raidan kulmaa.

Tuotannon puolella särö ja tikkuisuus ovat taattuja vakioita, sekä samalla olennainen osa kokemusta. Eihän moista sahausta nyt nätin söpöiltä liinoilta ja kultareunaisilta astioilta osaisikaan nauttia. Kauniisti rupista.

Mika Roth

Torvi: Saattoaura / Kruisi

Torvi koski sisintäni puolitoista vuotta sitten Tunnontuskitta ihminen EP:n kolmella raidalla. Kyse oli yksinkertaisista asioista, pienistä jutuista ja niiden suuresta summasta. Kokeellista poprockia ja post-rockia luova yhden miehen projekti jatkaa nyt eteenpäin kuulaammin, ehkä jopa kauniimmin kahden raidan voimin.

A-puolen Saattoaura on koskettavan kaunis tuokio, joka rakentuu koskettimien luoman aavemaisen valssinkaltaiseen muotoon. Kappale tuntuu sinisen etäiseltä, olematta kuitenkaan tippaakaan kolea ja kova. Ennemminkin usvainen tunnelma on lohdullisen sulkeva ja suojaava, kuin harson läpi suodattuva lämmin auringonpaiste. Saatesanoissa ilmenee instrumentaalikappaleen käsittelevän läheisen ihmisen kuoleman mahdollisuutta, kun suuri tuntematon tulee yllättäen liki ja on aika katsoa niin menneeseen kuin tulevaan eri tavoin. Triphoppaileva B-puoli Kruisi on matka, jolla ei keskitytä niinkään päämäärään kuin itse tapahtumaan, liikkeellä olemiseen ja siten elämän viiman tuntemiseen. Vokaalit jäävät urbaanin rummuttelun ja naksuttelun alle, koska tärkeämpää onkin nyt kokea rytmi, syke, pysähtymättömyyden ihana huimaus.

Torvi yllätti kahdella täysin erilaisella kappaleella, jotka jatkavat jo alkujaankin laveaksi hahmotellun kentän rikastamista. Minkälainen kokemus albumi voisikaan olla, saa näin korkeatasoinen julkaisu pohtimaan.

Mika Roth

Valvomo: Uudelleen

Ensimmäisessä elämässään Valvomo oli pirtsakka poprockia satunnaisilla ska vivahteilla soittava ryhmä, jonka Mikä kesä? biisi oli 00-luvun puolivälin isoja kesäbiisejä. Toivo-albumi ilmestyi vielä vuonna 2008, minkä jälkeen bändi laittoi lapun luukulle aina kuluvaan vuoteen asti.

Uusi tuleminen käynnistyi maaliskuisella Voittanut en -sinkulla, jonka reippaampi kitarapoprock on yksi Uudelleen EP:n paremmista puolista. Valvomo oli rockyhtye, jonka supervoima löytyi mielestäni juuri rohkeudesta, tavasta käyttää ristiriitaisia aineksia miten kulloinkin. Vanhoista ska-ajoista ja iskelmärockin kimalteesta vinkkaileva Heinäkuu on uuden ajan kesäbiisi, joka ei yllä edeltäjiensä tasolle. Soundien ja tyylien saralla flirtti alkupuolella diskoisen 70-luvun kanssa ja lopun repäisy raskaamman kitararockin kera ovat yllätyksiä. Samaa luovaa hulluutta olisi kaivattu isommissa annoksissa, jotta Kuutamoon loistaisi täydellä terällään ja Uudelleen (Isolla Mix) olisi enemmän kuin vain kasvojenkohotus.

Valvomo on palannut, eivätkä asiat tietenkään ole kuten ennen. Aika kuluu ja kuluttaa, hioen monelta särmät ja kulmat pois. Valvomon kohdalla aika on osin jalostanut tekijöitä, mutta yrittääkö yhtye nyt kuulostaa liiaksi valtavirralta ja radiokelpoiselta konkarilta? Ristiriitaisia tuntoja EP ainakin herättää, joten odotellaan jatkoa.

Mika Roth

Lukukertoja: 147