Tytär, Wiidakko, Rubik, Laurila
27.10.2006
Telakka/Tampere
Musiikki ja Media-juhlistuksia vietettiin taasen Tampereella ja kattaus oli sen mukainen. Telakan perjantain tarjonta kulki iskelmäisestä raskailusta vaeltelevan popin kautta juurevaan rokkaukseen ja kaikille illan esiintyjille oli varattu ytimekäs showcase-aikataulu. Tosin viimeinen esiintyjä sai ihan ansiosta soittaa encorenkin. Olisin suonut moisen myös toiseksi viimeiselle bändille, mutta hyvä näinkin.
Rämistelyn aloitti raskaalla kaavalla vaskimaniaa ja iskelmäperinnettä sekoitteleva Tytär. Kuopiosta kotoisin oleva, noin luokkaa vuosituhannen vaihteessa syntynyt viisikko pisteli vetopasuuna-vahvisteisella rock-arsenaalilla soitantoa, jossa kaikasi niin Maj Karmamainen vittumaisempi raskastelu, Tuomas Eriksson pasuunan mukanaan tuoma Alamaailman Vasaroiden linjaa lähentelevä hulluus sekä Unto Monosen nimeen vannova iskelmäperinne. Aavan meren tuolla puolen olikin yhtyeen toimesta muotoiltu varsin viihdyttävään asuun. Laulaja-kitaristi Wilen Ismo Alanko-maneerit nostivat mieleen myös Kuolleita Intiaaneja ynnä muitakin tuoreita kieroilijoita. Tuntuu Siekkarit olevan hiukan liikaa se ainoa tie vangita hulluutta, kun tuntuvat kaikki tallaavan samaa polkua. Meikäläisen kaltaisen popparin korvaan Tyttären vain noin viiden biisin pituinen melskaus upposi hyvin, vaikka en muuten hirveästi raskailusta perustakaan.
Telakan lava on matalalla, silti siinä sopivasti kulkevan palkin puut ovat sen verran uhkaavalla korkeudella, että koko ajan oli takaraivossa, että kuka ja milloin iskee kallonsa hajalle? Lopulta ei edes Janne Laurilan pitkänhuiskea hahmo kärsinyt ruumiillisia vahinkoja, vaikka onnistuikin hiukan lasia rikkomaan innoissaan. Lahtelaisen diskorokki-viisikko Wiidakon solisti Markus ratkaisi tilaongelman pitämällä palkkia kädellä hollilla kun kohdalla sattui pomppimaan. Ja herrahan kyllä liikkui paljon. Kitaristin teknisistä murheista huolimatta bändi onnistui minun korvaani ihan hyvin. Markuksen hysteeriseen tärinään asti yltänyt laulutulkinta varmasti jakaa mielipiteitä puolesta ja vastaan, mutta etenkin loppupuolella esitetyt hitit Valomeri ja 980 ongelmaa potkivat ihan hyvin. Hirveän montaa näitä diskotärinä-rokkia viskovia bändejä ei taida olla, jotka taiteilevat suomeksi. Mukavan riehakasta.
Valojen käyttö on rokkikeikalle aika tärkeä juttu. Se tuli taas todistettua jopa Telakalla, jossa valaistusolosuhteet yleensä pakottavat meikäläisenkin salamaräpsintään. Niin tänäänkin. Silti Rubikin hiljaisesta pohdinnasta korkealle kaartavaan maalailuun yltävä psykedeelinen pop-junnailu sai valojen käytöstä oivaa lisäpotkua.
Artturi Tairan äänellinen ulottuvuus paranee kerta kerralta ja yhtyeen ensi vuoden alussa ilmestyvä debyytti alkaakin kovasti jo kutkutella. Koskettimilla ja lisälyömillä vahvistettu bändisoitto vaelteli parhaimmillaan kolmella kitaralla ja liike alkoi lähennellä jo Nirvanaa. Joka tuli mieleen hiukan oheisesta kuvastakin...
Heti avausraidallaan yhtye tarjoili upean, karvoja nostattaneen kasvatuksen, eikä ote horjunut missään vaiheessa. Eri tasot hyödynnetään mainiosti, energinen runttaus sulautuu kuvankauniiseen unelmointiin josta taas noustaan. Yksi kotimaisen tarjonnan suurimpia lupauksia.
Laurila pisti myös erityisen hyvin. Janne Laurilan komean kaunis laulu kulkee Tigerbombs-taustakolmikon juurevan, hikisen alkuvoimaisen ja jopa punkahtavan rockin, ilmavan kantrin ja heleän popin tukemana ja sävyttämänä vähintään yhtä hienosti kuin aikoinaan Office Buildingin kanssa. Number Down on selkeä hitti ja pehmeämmästäkin puolesta löytyy vahvoja näyttöjä.
Illan tekniset häröilyt iskivät tällä kertaa pahiten Suorsan Peten bassokaappiin, joka taisi ihan kokonaan sanoa sopimuksen irti. Rutiinilla kitaristi Jukka Salminen ja Janne fiilistelivät sillä aikaa kaksistaan, kun Pete vaihtoi kokonaan sähkönsä toiseen peliin. Eikä keikan kokonaisuus loppujen lopuksi edes hirveästi kärsinyt pienestä kommelluksesta. Vaikka onhan se jo aika armottoman huonoa säkää, että kaappi kärähtää kesken ehkä vuoden tärkeimmän näytöksen, kun koko suomalaisen pop-musiikin päätöksentekijät ja kriitikot istuvat seuraamassa. Pelihuumori riitti onneksi, eikä kadonnut edes siihen kun Janne encoreen palatessaan heilautti tuoppinsa säpäleiksi kattopalkkiin.
Vastapainoksi ”entiselle Janne Laurilalle” nykyinen yhtye on selkeästi rokkibändi, jossa kaikilla on sanottavaa kokonaisuuteen. Silti kauneus ja melodisuus eivät ole kadonneet mihinkään, vaan soljuvat sulassa sovussa tiukasti paahtavan rokkipotkun kanssa. Rubikin loistavan esityksen jälkeen oli aika kova paikka kivuta lavalle, mutta homma hoitui erittäin hyvin.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
