Matti Johannes Koivu, Wojciech
15.03.2007
Klubi/Turku
Klubin torstai-ilta oli lastattu toisaalta lämpimällä ja ihmisläheisellä 70-luvulla ja toisaalta avaruudesta kaikuvalla ääniudulla. Iltaa sulostuttamassa olivat toisin sanoen Matti Johannes Koivu ja Wojciech.
Illan soittopuuhat alkoi Wojciech vasta ilmestyneen albuminsa nimikappaleella Sointula. Asiaa tuntemattomillekin kävi pian selväksi, kuinka monipolvista äänimaailmaa tämä bändi tuottaa. Kun ensimmäinen kappale alkaa hiljaisuudessa vinkuvalla savipotalla (tiibetiläinen soiva kulho), lienee turha odottaa varsinaista rähinöimistä. Bändi oli sitä paitsi ryhmittynyt lavan ulko- ja takareunoille, jolloin koko yleisön puoleen kumartuva lavan etureuna loisti tyhjyyttään. Tavallaan tämä kaikki sisään vetäytyminen tuntui kyllä tarkoituksenmukaiselta, kun tyhjä tila lavalla jätettiin eri instrumenttien synteesin täytettäväksi.
Samasta tunnelmasta saattoi olla lähtöisin myös yleisön kanssa kommunikoimisen vältteleminen. Aika ajoin se toi kuulijalle kuitenkin omituisia alemmuuskomplekseja omasta yksinkertaisuudestaan, kuten ”oliko tämä edellisen kappaleen outro vai seuraavan intro?” Se saattoi toki olla niin ikään tarkkaan harkittua jatkuvuuden luomista, mene ja tiedä... Äänimattoa kudottiin joka tapauksessa sankalla joukolla, kun kitaroita oli jatkuvasti 2–3 ja koskettimia saman verran. Kun näihin lisätään tavallisen komppisektion lisäksi vielä melodicat ja moninaiset helistimet, on soinnissa (bändin sanoja käyttäen) pehmeää pörinää.
Kaikesta syrjäänvetäytymisestään ja maalauksellisesta soundistaan huolimatta Wojciech on uusissa kappaleissaan hetkittäin jopa aavistuksen rock ja uhkaava. Näin oli asian laita etenkin Hallavassa ja erinomaisessa, Smashing Pumpkinsit mieleen tuovassa Ilotulta-kappaleessa. Tämän särmän kuitenkin leikkaa jännittävällä kontrastilla laulaja-kitaristi Jarin lapsenomainen laulusointi. Tunnelma oli kaiken kaikkiaan positiivisen haaveileva, vaikka setti venyikin kenties tarkoituksettoman pitkäksi. Suurin vaivaamaan jäänyt asia oli kenties levyn ja liven suhde. Onko todella niin, että keikkasoittamisen tärkein seikka on tavoittaa ja toistaa täsmällisenä ja kaikkine koukkuineen kappaleiden nauhoitetut versiot? Itse haluan ainakin uskoa, että keikkojen ainutkertaisuus perustuu juuri artistin ja yleisön väliseen vuorovaikutukseen ja hetken tavoittamiseen.
Toisen oli vuorossa Matti Johannes Koivu. Niin ikään helmikuussa julkaistun Kovat Piipussa -albuminsa myötä kiertämässä oleva Koivu esiintyi tällä kertaa bändin kanssa, mikä toimikin oivallisesti. Suurimman lisäarvon bändi toi taustalaulun lisäksi countryn suuntaan kakkua kuorruttaneilla kitaroillaan.
Koivu soitti illan aikana uuden levyn kappaleidensa lisäksi myös runsaasti debyyttialbumiltaan tuttuja kappaleita. Ehkä parhaita hetkiä olikin uuden levyn nimibiisin ja Kiitokset-kappaleen lisäksi edelliseltä levyltä tuttu Kalatehdas. Esityksestä tuntuu kuitenkin turhalta nostaa esiin tiettyjä osia ylitse muiden, sillä setti oli kaikessa monipuolisuudessaankin tasaisen vahva. Rautalankariffittelyn ja herkkien folk-balladien kokonaisuus toi jossain määrin mieleen Rauli ”Badding” Somerjoen, vaikkakin Koivun välittömyys onkin lähes vastakohtaista Baddingin hermostuneisuudelle.
Artisti oli koko illan erinomaisessa vedossa ja mainiolla tuulella. ’Kitarassa koliseva eilinen plektra’ saattoi olla metafora pitkälle edeltävälle illalle, mutta torstai-illan menoa se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan. Koomista lisää esitykseen toi Koivun jatkuva kontaktin ottaminen yleisöön. Nämä kertomukset ja spiikinalut kun eivät koskaan päättyneet, vaan kliimaksia odottaessa alkoikin seuraava kappale. Kenties jutun huipentumana toimikin kappale; tai sitten tarinat vain karkasivat.
Tuntuu mahtavalta, kun arki-iltojen keikat pystytään pitämään säällisissä rajoissa! Kaksi mainiota suomenkielistä ei-suomirockia soittavan artistin keikkaa ja saman vuorokauden puolella kotona. Väkeäkin oli melko runsaasti ja ilta olikin kaikin puolin onnistunut.
Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska
