Takida (SWE), The Conquistadors, Shout
28.03.2007
Liberte/Helsinki
Matka kävi pikkulauantaina pitkin kolmatta linjaa Liberte-klubiin, jossa keskiviikkoa juhlistaisivat kolme pienemmän luokan bändiä. Shout ja The Conquistadors olisivat illan suomalaisosasto, Takida länsinaapurin arsenaalia. Poppia, tunnelmointia ja rokkailua siis.
Pahalainen sentään. Saapuessani paikalle Shout oli jo lopettanut settinsä. Kuulopuheiden mukaan yhtye oli sympaattinen ja hymyileväinen. Soittovolyymi oli kuulemma inhimillinen ja meininki muutenkin mukava. Vaikea sanoa kavereista juuta tai jaata kun en yhtyettä kuullut, mutta hyvää poppia soittavia vilpittömiä orkestereita täytyy toki aina sympata. Ehkä joskus suotuisimpien tähtien alla teen tästä espoolaisyhtyeestä myös kuulohavaintoja. Näköhavainto kameran silmin ja valokuvaajan avustuksella kuitenkin tallentui.
The Conquistadors oli illan mielenkiintoisin tapaus jo ennakkoonkin. Vaasalainen varsin hämäräperäinen trio kun ei julkisuudessa näytä kasvojaan vaan antaa musiikkinsa puhua puolestaan. Naamavärkit oli verhoiltu valkoisin nahkanaamioin, ainoastaan keikkakitaristin soittaessa pärstä paljaana. Sotisopa oli kullakin kauttaaltaan musta. Esiintyminen oli laatujaan konkistadorien ensimmäinen.
Niin, se entäs musiikki? Muutama määre: 80-luku, tummempi pop, Depeche Mode ja niitä ratoja. Kohtsillään julkaistava Mil Mascaras -debyytti soljuu mukavasti perin tunteikkaissa tunnelmissa. Keikka oli valitettavan lyhyt, mutta anniltaan kohtuullisen mukava. Esimerkiksi single Daydreamer poppaili mallikkaasti, mutta varsinaista tanssin juhlaa ei Libertessä koettu. Biitin puolesta jalkaa olisi voinut nostaa tai ainakin taputtaa paikallaan Joe Strummerin tyyliin, mutta nyt vastaanotto oli enemmänkin kohtelias. Ehkä se hitti bändiltä vielä puuttuu, mutta onhan tässä aikaa vääntää. The Conquistadors tuntui... noh, kasvottomalta.
Ruotsin Takida oli illan tähti levynjulkaisuineen. Synteettisen oloista rokkia veivannut viisikko oli esiintymisessään energinen, mutta musiikillisessa ilmaisussa köyhä. Rokkimaneerit olivat hanskassa niin hyvin kuin voivat olla. Varsinkin kitaristi Fredrik ja basisti Mattias näyttivät pitävän hauskaa, mutta voi että sentään... Niin kireää ja pureskellun oloista meininkiä että melkein alkoi hävettämään kaverien puolesta. Hiilipaperikopio toisensa perään samanlaista ulkokultaista angstirokkia maustettuna härskiintyneillä mausteilla. Paskaa musiikkia keskivertoa paskempaan jenkkiläiseen teinisarjaan.
Takidan vuorovaikutus yleisön kanssa jäi melko vähäiseksi, mutta eivätpä olleet kaverit omiensa parissa vaan lahden väärällä puolella. Faneja oli ilmeisesti tuotu mukana, nimittäin lavan edustan kansoittanut neljän tyypin joukkio osasi sanat ulkoa ja hurrasi antaumuksellisesti. Onhan se aina kivaa jos on mukavaa, mutta muuten tämänkin orkan suhteen meininki oli lähes koko yleisön suhteen pidättyväistä. Ihan aiheesta. Ja esimerkiksi The Conquistadorsiin verrattuna homma tuntui jossain määrin opetellulta, vaikka soittimet perinteisemmät olivatkin. Rokkia, saatana, eikä mitään ylikireää revittämistä.
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Noomi Ljungdell
