Sweatmaster, Hägga (Swe)
16.05.2007
Dynamo/Turku
Keskiviikon Rock´n´roll High School sai tällä kertaa lisäpontta niin torstaisesta vapaapäivästä kuin laadukkaasta livemusiikistakin. Ilta jäsentyi vastavoimien ympärille, kun yksinäistä folk-artistia seurasi tiivissointinen rocktrio.
Ruotsalaisen Häggan musiikki alkoi kuin varkain. Yksin kitaransa kanssa esiintynyt artisti toi mieleen viiksekkään Corto Maltesen, joka käy omaksi ilokseen esiintymässä ennen seuraavaa seikkailua. Mies loikin nylonkielisellä kitarallaan niin autereisen äänimaailman, että kuulluilla laineilla kelpasi leijailla. Väistämätön vertailukohta syntyy Nick Drakeen, sillä näin tuhtia näppäilymattoa eivät monet folkkarit osaa luoda. Runsaasti kaiutettu laulu onnistui kiitettävästi luomaan kokonaissointiin kaukaisuuden ja patinoituneisuuden tuntua. Samalla se maustoi kokonaisuutta kevyellä psykedelian vivahteella. Suomessa vastaavan kaltaista äänimaailmaa hyödyntää nykyisin ainakin Mikael H, joskaan ei näin korostetun vähäeleisesti.
Häggan musiikki muotoutuu tilanteen ja ihmisten mukaan. Nytkin lavalle kapusi joihinkin kappaleisiin apujoukkoja, sekä vanhoja tuttuja että uusia ystäviä. Etenkin kalvotamburiinin ja shakerin tuoma vetävyys virkistivät haaveen maita mittaillutta esitystä. Ehkä koskettavimmaksi hetkeksi nousi Singalong Maybelle, kappale naisesta, joka lauloi ”...like pirates did...” Kokonaisuus antoi kuitenkin kaiken kaikkiaan Häggasta varsin positiivisen ja sympaattisen kuvan. Uskoisin tämän tunteen myös kasvavan sitä mukaa, mitä pienempiä ja intiimimpiä esiintymispaikat ovat.
Kun turkulaisen rock-kentän lempilapsi ja kestosuosikki Sweatmaster nousi lavalle Down To Sizen myötä, käätyivät kontrastisäätimet kaakkoon ja yleisössä alkoi pienimuotoinen pähkinänsärjentä. Livevoimansa lukemattomat kerrat osoittanut bändi ei pettänyt millään lailla tälläkään kertaa. Kolmannen virallisen pitkäsoittonsa keväällä julkaissut kolmikko kykenee antamaan hyvin elinvoimaisen hahmon uhanalaiselle rock´n´roll-eläimelle. Samalla tuli jälleen todistetuksi se muuallakin todettu seikka, että Sasu Mykkäsen (laulu ja basso) veroisia rock-laulajia ei kovinkaan helpolla löydä. Uuden levyn kappaleissa tämä tuntuu sitä paitsi pääsevän oikeuksiinsa kenties paremmin kuin koskaan aiemmin. Kun Calling Satan, Let Me In käynnistyi kaikessa r´n´b:n hengessään, alkoivat jyvät karsiutua akanoistaan. Kaiken tämän edellä mainitun takia olikin hieman sääli, että Dynamon äänentoiston perusongelma kärjistyi jälleen, kun laulu uhkasi hukkua instrumenttien jyräyksen alle.
Uudesta levystä huolimatta keikalla kuultiin toki vanhempaakin materiaalia. I Am a Demon And I Love Rock ´n´ Roll puolusti itsestään selvästi paikkaansa setissä, samoin encorena kuultu Hold It! Sweatmaster onkin demonibiisin ja uuden Animalin myötä luonut kadehdittavan tarttuvia shoutalong-kappaleita. Biisistä riippumatta on kuitenkin ihailtavaa, kuinka aidosti bändi tuntuu nauttivan soitostaan. Tuntuu vaikealta edes kuvitella, että Mikko Luukon (kitara ja taustalaulu) irvistely ja väli-tattikset kumpuaisivat jostain muusta kuin hyvästä meiningistä. Sama henki asui myös suuressa osassa yleisöä, ja keikan päättyessä viilentymistä kaipasikin suuri joukko tanssilattian hikisiä valtiaita ja valtiattaria. Uupuneita mutta onnellisia.
Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska
