Ämyrock 2007
30.06.2007
Kaupunginpuisto / Hämeenlinna
Aikuiseen kolmenkymmenenkolmen vuoden ikään ehtinyt ilmaisfestivaali vietettiin tänäkin kesänä leppoisissa tunnelmissa Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa. Seitsemän kotimaisen ja yhden ulkomaisen esiintyjän voimin päästiin rentoon ja ennen kaikkea monipuoliseen tunnelmaan. Esiintyjäkaartissa oli jokaiselle jotakin: naivistipoppia, reggaeta, punkkia, raskailua ja progressiivisempaa ilmaisua. Sekä tietenkin eräs viihdyttäjä, joka on nähty Kaupunginpuiston hienolla lavalla kerran jos toisenkin.
Tuttuun ja turvalliseen tapaan tämänkinvuotisen Ämyn soitto alkoi myöhässä. Epäkiitollisella ensimmäisen bändin paikalla oli tällä kertaa progen kuuliaystävällisemmällä laidalla operoiva helsinkiläinen Circusfolk. Lyhyeen keskipäivän settiinsä yhtye ehti rakentaa varsin monipuolisen kattauksen. Tarjolla oli progelle tyypillistä tempovaihtelua ja silmät kiinni jamittelua ja jopa bassosooloilua, joskin keskivertokuuntelijalle siedettävissä mitoissa. Vastapainoksi tyypillisille proge-elementeille Circusfolk tarjoili yleisölle myös groovaavia ja jopa folk-sävytteisiä fiiliksiä.
Vuonna 2004 alkunsa saanut ryhmä osoitti Kaupunginpuiston alkuiltapäivässä olevansa soitolliseti niin valmis ja itsevarma ryhmä, että se onnistui vetämään rennon ja vivahteikkaan setin. Jostain syystä vaikutelma jäi kuitenkin hieman pliisuksi. Ehkäpä kaikille jotakin tyyppinen setti tai jopa liilallinen rentous antoi sen kuvan. Toisaalta, kun kello on vähän yli kaksitoista ja yleisöä on kourallinen joista osa kavereita on vaikea vetää vakavalla naamalla staran otteita. Pääasia, eli musiikki oli kuitenkin sen verran mielenkiintoista, että tämä ryhmä täytyy kyllä nähdä uudelleen.
Jos artisti esiintyy samoilla festivaaleilla kolmattakymmenttä kertaa putkeen, voidaan jo hyvällä syyllä puhua vakioesiintyjästä. Kari Peitsamon ja Ämyrockin välinen suhde etsii vertaistaan koko maailmasta. Kun Suomen festivaalikesä on jo täysin seduttunut ja merimaallistunut, niin on se hyvä että maailmasta löytyy jotain tavallista joka ei sekoile eikä sheikkaa. Peitsamon esiintyminen Ämyssä ei kuitenkaan ole vain reliikki ja anekdootti, minkä tämänkin vuoden esiintyminen osoitti. Kari Peitsamo on yhä rockin peruskivillä seisova äärimmäisen tiukka esiintyjä. Äärimmäinen esiintymiskokemus ja luja karisma antaa Karille mahdollisuuden vetää perinteisen rock-keikan rajoja kunnioittamattoman shown.
Itseään säestävä Peitsamo veti keikkansa ilman settilistaa ikäänkuin vuoropuheluna yleisön kanssa. Omat klassikot sotkeentuivat saumattomalla tavalla rokin klassikoihin tavalla jonka vain Peitsamo osaa. Paikalla ollut asiantunteva yleisö osasi arvostaa erityisesti keikan kohokohtakappaleita, eli Kauppaopiston naisia ja Ämyn teemakappaletta Ämy 25 v. Kari osoitti taas nuoremmalle polvelle, että yksinkertainen ja hieman naiivi rock on taitolaji joka vaatii harjoitusta.
Peitsamon jälkeen musisointia jatkettiin letkeämmissä merkeissä. Deejii soitteli vanhaa Treasure Isle -rocksteadyä ja muuta loistavaa Jamaika-matskua, eli suorastaan loistavaa taustamusaa levyostoksille. Ja pirhana, liekö ollut musa (vai mitä ne pistävät siihen vesipisteen veteen), levykojuvisiitti oli kohtalokas. Taas. Mutta carpe diem ja niin päin pois, festivaalitunnelman maksimointiin kuuluu rahankäyttö populaarikulttuurin tuotteisiin eli levyihin ja t-paitoihin. Rätit jäivät tällä erää henkareihin ja hyllyille mutta vanhaa ja uutta reggaeta, tuimaa suomalaista punkkia ja nasevaa instruhiphoppia tarttui mukaan. Jätetään nyt kohtuuden nimissä mainostamatta paikalla kiekkoineen ollutta levypuotia. Nauravat varmasti matkalla pankkiin, nuo parrakkaat elämäni sulostuttajat!
Levyissä pysyttiin mutta ruokapuoli ei sen sijaan ollut kummoinen. Kuulemma tänä vuonna tältä osin oltiin sikälikin heikommissa kantimissa, sillä mättöä myi vain yksi koju. Testiryhmämme testasi sekä kebabin riisillä että kasvislautasen, mutta tyytyminen oli tällä kertaa perinteistä festaritasoakin heikompaan sapuskaan, valitettavasti. Täydellisyyttä ei kai voine joka asiassa vaatia, mutta kyllähän se on niin, siteeratakseni erästä kotimaista apemainosta, että ”hyvä ruoka, parempi mieli.” Äänestys jaloilla ja läheisestä lähikaupasta huokeampaa ja maukkaampaa murkinaa. Mutta palvelu oli kyllä ystävällistä ja sahramilla maustettu riisi kauniin keltaista.
Mutta takaisin lavan edustalle, luvassa oli toimintaa reggae-artisti Raappanan muodossa. Jossain rytmikemuissa Prinssi Raappanaksi kruunattu suomireggae-mies jätti lupaukset lunastamatta. Erinäisillä mikseillä ja kokoelmilla esiintynyt Raappana oli ilmeisen krapulainen olemukseltaan, ja esitys lässähti loppua kohden. Levynpyörittäjä Leimasin oli sen sijaan liekeissä ja teki, mitä reggae-tansseissa esiintyjän kuuluukin tehdä. Mies pomppi levareidensa takana ja ympäri lavaa ja heilutti kuvitteellista pyyhettä/punakultaviher-lippua päänsä yllä. Eniten tällä keikalla kostui juuri Leimasimen meiningeistä ja soittamistaan rytmeistä (mm. Ini Kamozen ISO, pari vuotta sitten uuteen suosioon noussut World a Music/Jamrock sekä Bob Marleyn Waiting in Vain). Ei Raappanakaan huono ollut, mutta vaisuudessaan pettymys. Sik-sak -rytmiin soitettu Lintsari anthem oli loistokipale, samoin Primadonna, mutta hititkin olivat jokseenkin juosten kustuja. Toki oli hauska tanssia ja huutaa pow-pow´ta, mutta viihdyttäjä numero ykkösen vaisu olemus pisti hatuttamaan helvatusti. Freesimmin sitten ensi kerralla? Kyseessä on kuitenkin sen tason sanaseppo, että toisia kertoja varmasti tulee, piankin.
Tähän väliin loikoilua nurtsilla ja ohikulkevien ihmisten tsekkailua. Ämyn festivaalivieraimisto on kivan heterogeeninen, vanhuksista pikkulapsiin ja aina nelijalkaisiin ystäviimme asti. On kyllä mielenkiintoista seurata, millaista väkeä minkäkin keikan eturiviin kulkeutuu. Peitsamon aikana lavanedusta oli kansoitettu kaikenmoisilla tallaajilla, Raappanan meininkiä todistamassa oli jokunen loksipää sielunkapteeni ja niin edespäin. Aksun aikana sepelillä seisoi tietysti selkeitä indiemmän popin ystäviä sotisopineen. Mutta kyllä Aksu on varmasti kaikkien ystävä. Suomen vanhimmaksi tenavatähdeksi itsensä nimittänyt, mainiossa All Starsissakin vaikuttanut Aksu bändeineen veti kelpo keikan, mutta lopullinen tajunnanlaajennus jäi tällä kertaa tapahtumatta. Parhaimmillaan Aksun biiseissä on ideaa, mutta hiukan vaisuksi veti. Osa porukasta innostui, ja kyllähän esimerkiksi Satuprinsessa ja viimeisenä soitettu Jangsteri vain ilahduttivat kovasti.
Ämyssä nähdään harvemmin ulkomaaneläviä, mutta tänä vuonna moinen ihme todistettiin. Etelänaapuristamme Eestistä Hämeeseen oli matkannut Kosmikud-niminen pumppu. Ryhmän musa oli tuimaa tamppausta, tiukasti lanattua soraa, jossa onneksi oli musiikkia värittäviä elementtejäkin matkassa. Lehmänkello ja luikerot kitarakuviot välittivät nurmikollekin asti mellevää tunnelmaa. Orkka esiintyi arvokkaasti, mutta antoi samalla itsestään varsin symppiksen kuvan. Liekö syynä eestin kieli vai mikä, mutta Kosmikudia tuli diggailtua. Ei kybällä, mutta kumminkin. Palju tänu herroille ja terveisiä naapuriin!
Viime aikoina nosteessa ollut Underwater Sleeping Society heitti Ämyn ensimmäisen oikeasti mahtavan keikan. Heppulit aloittivat debyytin Here Are the Mistakesilla ja jatkoivat energiapurskeitaan aina keikan loppuun asti. Skeban kielen katkeaminen aiheutti pienen katkoksen soittoon, mutta onneksi korvaava kielisoitin (”Punk-maila!”) löytyi jonkin ajan kuluttua ja homma saattoi jatkua. Vodasliippareiden esityksiä on mukava katsella, osin niiden monipuolisuuden vuoksi. Sekä musiikissa että lavaesiintymisessä on sekä herkkyyttä että tiukempaa runnomista. Kaleidoskooppimaiset kudelmat tuntuvat kaikki lähtevän tunteesta, mikä on musiikin tekemiselle ja esittämiselle se hienoin vaihtoehto. Paras näkemäni UWSSoc-esiintyminen.
Energiaa oli tarjolla myös seuraavana esiintyneen Sur-rurin toimesta. Vaikka kolmikon presenssi olikin varsin hillittyä, saatiin katsomossa kemut ja parikin pittiä aikaiseksi. Ja kelpaahan sitä jalkaa nostella näin helvetin hyvän musan tahtiin. Ei haitannut, vaikka vettä alkoikin ripeksimään keikan aikana (pogoajille suihku oli vain tervetullut virkiste), meininki oli läpi keikan aivan mahtavan kova. Ja jos sinne tänne poukkoilu ei hotsittanut, Maiseman, Puujunan ja Sokkelon kaltaiset helmet oletettavasti liikuttivat myös seisoskelevampaa väestöä, sillai kivasti ja sisäisesti. Sur-rur voi hyvinkin olla yksi tämän hetken parhaista punk-orkista, ja nimenomaan sen takia, että se uskaltaa olla erilainen ja omaperäinen. Fyysillistä, niin kovin fyysillistä oli tämä nimenomainen keikka. Hiki tuli tanssiessa, helkutan iso hiki ja kivistävät jalat.
Teksti: Tuomas Tiainen ja Teemu Jokelainen, kuvat: Ilkka Valpasvuo
