Indiefest 070707
07.07.2007
Vanhan Kirjastotalon puisto / Klubi / Tampere
Festivaali on toisaalta aika paljon sanottu tästä päivämäärällään prameilevasta tapahtumasta. Toisaalta, puoli neljästä vaille kahteen tuli nähtyä yhdeksän eri yhtyettä, yksi jopa kahteen kertaan. Ensimmäistä kertaa järjestetty Indiefest oli aika pitkälti juuri kyseisen tuplakeikan soittaneen Lines Of Leavingin käsialaa ja tavoitteena oli koota yhteen eri puolilta Suomea mielenkiintoisia, esiin murtautumassa olevia yhtyeitä. Pitkälti talkoopohjalta osallistuneet yhtyeet aloittivat ilmaiseksi tunnelmallisessa Vanhan Kirjastotalon puistossa ihan keskellä Tamperetta ja halvalla 5 euron lipunhinnalla fiilisteltiin loput hiet juuri rempasta valmistuneella Klubilla. Tummista pilvistä huolimatta vettäkään ei tullut niskaan ja bändikatraasta irtosi hienoja suorituksia. Mikäs siis sen mukavampi tapa viettää kesäinen lauantai-ilta?
Toki kritisoitaviakin asioita löytyy. Bändikattaus oli etenkin puistossa turhan yksipuolinen, eikä sitä indietä noin musiikkityylinä oikein tainnut soittaa kovinkaan moni? Klubilla illan deejiillä ei ollut levyjä(!), joten alkuilta kuultiin illan esiintyvien orkesterien demo-tuotoksia, joka on mielestäni melkoinen kardinaalimunaus. Jostain syystä niitä soitettiin vielä sittenkin, kun hätävara-levylaukut haettiin paikalle… Puistoon olisi myös kaivannut jonkinlaista aikatauluplakaatia sen hienon käsiohjelman lisäksi. Mutta nämä ovat kyllä aika pieniä asioita, kaiken kaikkiaan tapahtuma oli ihan toimiva, väkeä saatiin paikalle ja bändeistä tosiaan löytyi myös otetta.
Joitain bändejä ei kyllä jaksa, vaikka kuinka yrittäisi löytää sieltä jotain sellaista positiivista omaa persoonaa. Tamperelainen melodisen mättörokin lähettiläs Essentia on yksi näistä. Tuntuu että joka paikassa Tampereella ja kait muuallakin koko ajan keikkaileva bändi on lähinnä poliittisesti aktiivisen solistinsa Joonas Lepistön henkilökohtaisen rock-uskottavuuden vaatima pakollinen harraste, sillä vaikka yhtye soittaa suht tiukasti ja energinen meininki kyllä rokkaa, ei yhtyeessä ole oikein mitään sellaista, joka nostaisi sen samanlaista mukarankkaa rokitusta veivaavien yhtyeiden suosta. Paitsi ehkä juuri iki-positiivinen Lepistö, jonka kesken biisien ison maailman tyyliin hoitamat yleisönnostatukset kyllä lähinnä ärsyttävät iltapäivä-aikaan puistonpenkillä. Toki on aina hyvä että on innostusta ja otetaan yleisö huomioon, mutta voi kun herra joskus ottaisi aikaa siihen että loisi Essentian musiikkiin jotain oikeasti omaperäistä ja hienoa. Essentia ei ainakaan tällä hetkellä ole sisällöltään kovin essential, jos musiikilliset kriteerit ovat ne jotka kiinnostavat.
Viime kesänä perustettu ja muutenkin nuoren oloinen paikallinen Starlight Nine oli kutistunut – ei kuitenkaan mistään yhdeksiköstä vaan kuusikosta viisimiehiseen kokoonapanoon, jossa aiemmin vokaaleita murissut herra istui nyt myös rumpupallilla. Hardcore-maailmasta tuttua murinaa kuulee harvemmin rumpujen takaa ja yhtyeen kantavin lenkki olikin sekä soiton että laulun puolesta kyseinen moniosaaja.
Toki yhtyeen alternativen ja hooceen puolestavälistä laukkaava musiikki oli ihan toimivaa, mutta selkeää haparointiakin löytyi. Kitaristin näppäilyosuus meni häritsevän epävireessä, ainoaksi mikkiheilujaksi jäänyt vaaleampi herra oli melodisella laulullaan korkeintaan keskiverto ja se yksi ainoa hardcoremainen tylsä revittelymaneeri lähinnä ärsytti. Eli vain kohtuullinen esitys, vaikka potentiaalia toki löytyykin – ilman sitä homman sikseen jättänyttä edellistä rumpaliakin.
Järjestelyvastaava Lines Of Leaving esiintyi siis kaksi kertaa, joten summataan nelikon tekemiset illemmalla. Jonkinlaiseksi alternativeksi Desibelissäkin kehuttu Snipe Drive oli ulkolavan ensimmäinen bändi, jonka kohdalla soundit alkoivat olla täysin kohdallaan. Liekö syynä äänimies vai bändin oma taito, joka tapauksessa tuusulalaisen viisikon anti oli oikein mukavaa kuunneltavaa, jopa tapahtuman neljäntenä esiintyjänä, jolloin hiukan turhan yhdestä puusta veistetty ohjelma alkoi jo oikeasti puuduttaa. Jos esiintyjät olisivat pistäneet heikommin, olisi varmaan joutunut luovuttamaan. Mutta ei, Snipet aloittivat hyvän putken. Energiaa piisasi, soittotaitoa riitti ja solisti hoiti leiviskänsä hienosti. Vielä kun yhtye hiukan saa lisää omaa ilmettä, niin kaikki on mahdollista. Toki todelliseen läpimurtoon vaaditaan myös entistäkin parempia biisejä.
Sellaisia, mitä esimerkiksi seuraavana vieläkin paremmilla soundeilla soittaneella Jermainella alkaa olla takataskussaan. Positiivisinta nelikon soitossa on sen vallittelevan altsu/indie-rockin positiivisuus. Tämä oli tahallista tautofoniaa sitten, ettäs tiedätte! Musiikin valoisuus ja energinen hyvä tuuli on jotain sen verran harvinaista vastaavanlaisessa soudussa, että yhtye on jo pelkästään sillä aika omaperäinen. Sitten on vielä Pete Mäkelän taatusti mielipiteet jakava lauluääni. Mutta ennen kaikkea Jermainen melkoisen vahvat biisit tuntuivat tällä keikalla tunkevan esiin huomattavasti paremmin, mitä ne yhtyeen debyyttilevyltä tekivät. Ja vielä kun miettii, että rokki soi matalalta ulkolavalta, jossa on avaraa, yleisö istuksii aika kaukana ja puut vain leppoisasti heiluvat pienesti tuulessa, oli aikamoinen juttu jättää jälkimauksi paras näkemäni Jermaine-keikka. Ja kyllä niitä bändin vetoja on kumminkin tullut seurattua sisätiloissa useampaankin kertaan.
Vielä epätodellisempi fiilis nousi The Cyan Velvet Projectin keikasta. Kuvitelkaa nyt crossover-metallia ja konegoottia yhdistelevä, aika maanisen ja synkän oloinen ryhmä soittamassa industriaalista paahtoa sen metallisen koneluolan sijaan leppeässä lehdossa, lämpimän kesäauringon paistaessa musiikkipiknikkiä viettävän yleisön niskaan. Siihen nähden ja meikäläisen hiukan skeptiseen alkufiilikseen verrattuna yhtye esiintyi edukseen. Mekkoon pukeutuneen miessolistin ja rekkamies-meiningillä esiintyneen naissolistin vuoroveto on yhtyeen selkeä vahvuus. Etenkin herran purskahtelu ja hullut ilmehdinnät toivat potin kotiin. Neidolta olisi voinut irrota hiukan enemmänkin revittelyä, kun ääntä ja osaamista tuntui piisaavan. Jännintä koko touhussa silti oli se, kuinka toimivasti kylmät sähkörummut sopivat moiseen atmosfääriin. En minä Cyan Velvettiä edelleenkään kotona jaksaisi kuunnella, mutta keikassa oli kieltämättä otetta, näkemistä ja kuulemista.
Klubin puolelle siirryttäessä väkimäärä luonnollisesti väheni. Tappio on poisjääneiden, sillä ensi kokemalta melkoisen onnistuneen sisustusrempan kokenut Klubi tarjoili kolme upeata keikkaa ja yhden kohtuullisen. Aloitusvuoron sai jyväskyläläinen Mental Robbery. Levymuodossa tämän hyvin nuoren oloisen yhtyeen anti ei vielä ole saavuttanut sellaista loistoa, mitä se parhaimmillaan pystyi livenä tarjoamaan. Laura Hovilan vokaaleista tuli toki edelleen hyvällä tavalla mieleen Laura Närhi. Samanlaisten maneerien käyttö ei käänny haitaksi, koska itse musiikki on eri maailmasta kuin missä Kemopetrol leijailee.
Viisikon soitossa on elementtejä psykedeelisestä progesta, indierockin tummaa kitaravallittelua, yleisesti ottaen melkoisen tumma ja syvällä uiva yleisfiilis ja myös raskaahkoja purkauksia. Tummasyisiä haaveiluita ja mukavan viipyilevää kuulautta mutta myös jyrää ja raivoa. Keikan vaikuttavan esiintymisen perusteella piti ottaa taannoinen demokin uudestaan tehosoittoon. Ja vielä pitää antaa kiitosta viisikon esiintymisestä – minkäänlaista hermostumista tai jäykkyyttä ei ollut havaittavissa, vaan yhtye eläytyi musiikkinsa todella näyttävästi. Ehdottomasti tämän bändin keikoille!
Oululaisella At The Endillä taisi olla suurimmat ongelmat Indiefestin keikkansa suhteen. Ensin oli jännitystä ilmassa, että saapuuko bändi ollenkaan Tampereelle? Ja kun näköhavaintoja viimein tehtiin, oli aiemmin viisihenkisestä poppoosta vain kolme läsnä. Ja kun lavalle kapusi aluksi vain laulaja-kitaristi toisen kitaristin kanssa, tuli kyllä mietittyä että mitäkähän tästä oikein tulee? Puhutaan kuitenkin yhtyeestä, jonka tummasyinen indierock on vahvasti rytmittynyt rumpalilla ja kosketinkin on soinut rikkaasti.
Pian kolmikoksi kasvanut ATE aloitti hyvin rauhallisesti junnaten, pelkällä kahdella kitaralla ja laululla. Ensin kaavaan lisättiin basso ja sitten rumpukone ja meininki alkoi kappale kappaleelta kasvaa kohti aika tanssipoljentoisiakin muotoja. Vaikka käytössä oli aika yksiulotteinen komppi-kokoelma eikä keikka missään nimessä kulkenut samoilla linjoilla levytuotosten kanssa, hoiti At The End homman siltikin kotiin ihan loistavasti. Jarno-Erik Faarisen laulu jo pelkästään vei mukanaan, mutta kun koko koossa ollut kolmikkokin pystyi kääntämään vaikean tilanteen pilke silmäkulmassa omaksi voitokseen, voi yhtyeelle luvata paljon hyvää jatkoonkin. Loppujen lopuksi puuttuvia elementtejä ei jäänyt kaipaamaan yhtään.
Lines Of Leaving hoiti tapahtuman pystyyn kiitettävästi ja palkitsi itsensä tuplakeikalla. Aktiivisen ja monessa mukana olevan nelikon melorockissa aika jyräävä ja raskaahko rokinvyörytys kohtaa popimman puolen melodiset elementit ja Nipa Nymanin notkean laulun. Selkeästi raskaampaan suuntaan kulkeutunut nelikko pisti ihan kelpo keikat sekä ulkona että sisällä, mutta setti oli turhan paljon samoilla linjoilla. Toki parhaita ja tuoreimpia raitoja kannattaa ja pitääkin esittää, mutta ei niitä kyllä oikein kahta kertaa saman illan aikana jaksanut sulatella. Niistä kun ei valitettavasti irtoa meikäläiselle yhtään todellisia säväreitä. Toki bändi on kehittynyt: soitetaan hyvin ja tiukasti yhteen, homma näyttää hyvältä ja sellainen omannäköinen persoonakin on pikkuhiljaa löytymässä. Vielä kun tekisivät oikeasti mieleenjääviä biisejä. Näinkin hyvässä hengessä liikkuvaa yhtyettä kun tekisi mieli diggailla enemmänkin…
We Are Waiting on mainio yhtye. Aika suoraviivaista ja räväkkää voimapopin ja alternativen parissa taivaltavaa trio-soitantoa tarjoileva bändi omaa laulaja-kitaristi Jaakossa selkeän kultakynän ja vielä sympaattisen ja positiivisesti riehakkaan keulahahmon. Tampereen punkimman Weezerin biisimateriaalista löytyy etenkin noin live-tilanteeseen jo yllättävän monta todella tarttuvaa rallia ja meininki on myös hyvällä tavalla hilpeän railakasta. Kuten soitossa, myöskään esiintymisessä ei tarjoilla mitään kauhean monimutkaista. Kunhan hikeä lentää ja meininki on katossa! Vaikka Klubilla ei oikeastaan WAWin keikan aikaan mitenkään hirveän ahdasta ollut, pitäisi kaiken järjen mukaan muutaman vuoden sisään tungoksen olla hiukan toista luokkaa.
Kaiken kaikkiaan Indiefest oli ihan leppoisa tapahtuma. Toki samanlaisia bändejä oli hiukan liikaa, Lines of Leavingin tuplakeikka olisi mennyt yhdellä setillä ehkä paremmin alas ja puistokeikkojen loppumisen ja Klubin soittojen alkamisen välillä oli turhaa ilmaa. Jos tapahtumaa halutaan jatkaa, niin riuskalla kädellä vähemmän bändejä ja vielä hiukan enemmän vaihtelevuutta. Ei tässä nyt ehkä ollut ihan Hottest Finnish Underground, kuten ohjelmalehtisessä kehuttiin, mutta kieltämättä kovia tulevaisuuden nimiä oltiin saatu kasaan.
Vuodatus ja tallennetut hetket: Ilkka Valpasvuo
