Roskilden perjantai – Tytöt ja pojat
06.07.2007
Roskilde/Tanska
Aamu saapui ja sade oli lakannut. Tuhannet telttapaikkansa hylänneet ihmiset alkoivat valua takaisin. Edes ”pieni” sade ei voinut nujertaa ihmisten festivaali-intoa. Järjestäjätkin toimivat tilanteessa erittäin mallikkaasti. Alueelle kärrättiin suuria määriä puulastuja helpottamaan paikasta toiseen liikkumista ja aamuvirkuille jaettiin ilmaisia Tuborg-pulloja. Itselleni kuitenkin riitti, ettei satanut, sillä tytöt ja pojat hoitaisivat loput.
Perjantain käynnisti skotlantilainen indiebändi Camera Obscura, jonka nokkanainen Tracyanne Campell valloitti monet hiljaisella hymyllään ja katkeransuloisilla sanoituksillaan. Campell tulkitsi mielenkiintoisella äänellään kappaleet Teenager ja Keep It Clean ja piti yleisön rauhallisessa otteessaan. Rauhallista tempoa rikottiin hieman kappaleella Let´s Get Out Of This Country, jonka lopussa Campell täräytti muutaman kerran Paul Simonin You Can Call Me Al –kappaleen kertosäettä, mutta suurempia vilunväreitä yhtye ei minussa laukaissut. Herkän setin aikana tarve saada veri kiertämään alkoi kuitenkin kasvamaan, joten lähdin katsastamaan yhtä festivaalin kovimmista keikoista.
Ruotsalainen Mando Diao soitti suurimman osan hikisestä setistään viime vuonna julkaistulta Ode To Ochrasy –levyltä, mutta miksipäs ei, sillä levy sisältää sen verran hyviä rockralleja, että niitä kehtaakin soittaa. Yhtye aloitti kappaleella Tony Zoulias (Lustful Life) ja alkupuolen kiihkeydestä pitivät huolen mm. Killer Kaczynski ja Good Morning, herr Horst, johon napautettiin sopiva humppaintro. Miehet soittivat nasevia introja ja välibiisejä osoittaen, että keikassa oli kyse myös suuremmasta kokonaisuudesta.
Yhtye soitti kunnon rockia, joka oli samanaikaisesti sekä uutta että vanhaa. Harmittavasti mukana ollutta torvisektiota ei kuitenkaan hyödynnetty sen erikoisemmin, vaan trumpetisti ja saksofonit tyytyivät vain mukailemaan urkumattoa. Bluesballadi Ochrasy toi kuitenkin tarvittavaa vaihtelua settiin. Herkistely ei kuitenkaan kestänyt kauaa kun Gustav Norénpurskautti vettä ilmaan ja käyntiin potkaistiin Song For Aberdeen. Vaikka kitaristit Norén ja Björn Dixgård lauloivat biisit melkein vuorotellen, niin muun muassa Amsterdamissa he huusivat lyriikoita vuoronperään samaan mikrofoniin. Lopullisesti kaikki räjähti kappaleessa Long Before Rock ´n´ Roll. Hammond huusi ja kitarat vinkuivat. Rummut paiskoivat ja ihmiset pogosivat. Intensiteetti ja hurmos sai tilanteen vaikuttamaan siltä, että solistit antaisivat toisilleen mikin varressa kielareita. Long Live Rock ´n´ Roll!
Rock-kuumeesta oli aika siirtyä toiselle puolelle festivaalialuetta ja kuuntelemaan toista ruotsalaista pulssinnostattajaa, The Soundsia. Yleisö manasi Maja Ivarsonia esiin ja pian bändi ilmestyikin Living In American voimin. Queen of Apologies, 7 Days A Week ja Painted By Numbers seurasivat melko nopeasti. Sitten Maija kysyi yleisöltä, että haluatteko hitin? Ilmoille heitettiin Song With a Mission. Vaikka Maja onkin sopiva Debbie Harryn punkkuningatarperilliseksi, kävi hitaasta kappaleesta tuskallisen selväksi hänen lauluäänensä puutteet. Maija villitsi omalla räväkällä tyylillään, ollen hieman tuhma ja vähän ronski, mutta kovin kauaa meno ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa, joten oli aika antaa taas pojille vuoro.
Päälavalla oli ehdoton ennakkosuosikkini Beastie Boys. B-pojat ovat kulkeneet pitkän matkan punkista pukuihin, mutta silti ei vielä voi sanoa ovatko he kasvaneet tai aikuistuneet. Keikka sisälsi rap-yhtyeelle kaksi harvinaista seikkaa - punk -asennetta ja hoppareita, jotka soittavat itse. Miehet soittivat tuoreelta instrumentaalilevyltään kappaleet Off The Grid ja Electric Worm, jotka molemmat olivat entisille instrumentaalikappaleille tyypillisiä rentoilubiisejä. Kappaleet upposivat yleisöön hitaasti mutta varmasti ottaen huomioon kansan hittinälkäisyyden. Vaikka setti olikin loppujen lopuksi aikamoista hittitykitystä, mahtuivat mukaan myös vanhat instrumentaaliklassikot Lighten Up ja Sabrosa.
Soittimien varressa ajoittain käväissyt kolmikko Adrock, Mike D ja MCA vetivät rennolla otteella koko keikan. Virheistä ei välitetty ja MCA oikein yllättyi kun keikka loppui. Setin kappaleet keskittyivät aika pitkälti Ill Communication –levyn ympärille ja siltä kuultiinkin muun muassa klassikot Root Down, Sure Shot ja Flute Loop. Klassikko-osastoa olivat myös kappaleet Brass Monkey, Maestro, Live At The Pj´s ja Pass The Mic. Räväkkäpunk Tough Guy taas oli oudon raikas veto. Hieman “uudempia” biisejä olivat Grandmaster Flashin ja Sugarhill Gangin perintöä jalostava Trible Trouble, Ch-Check It Out ja Body Movin. Vaikka keikka kärsikin ääniongelmista ei b-poikien aikana yleisössä tarvittu tuoleja. Meno oli sitä luokkaa, että puvuissa pomppineet miespojat olisivat saaneet kaikki yleisössä mököttäneet yritysasiakkaatkin pogoamaan ja tanssimaan robottia.
Ennen encoreja, levyjä keikalla pyöritellyt Mixmaster Mike veti kohtalaisen rautaista settiä introna Intergalacticiin. Outoa kyllä, mutta encorekappaleiden joukossa ei kuultu paljon kaivattua Fight for Your Right -biisiä, vaan sen paikalla kuultiin Ill Communication –levyn toinen räväpunk, Heartattack Man. Riennot päätti George W. Bushille omistettu Sabotage.
Poikamaisen iloittelun jälkeen Odeonin -lavan edustalle asettui viisi tyttöä riviin. Kyseessä oli brasilialainen elektropopryhmä CSS ja tyttöjen keskellä primusmotor Lovefoxxx, joka on lavalla kuin pikkutytön ruumiiseen sijoitettu Iggy Pop. Hän hyppi ja pomppi ihoa myötäilevässä glittersirkuskrokotiilinahka-asussaan pitäen fiilistä yllä. Tunnelma olikin korkealla, kun bändi soitti omien sanojensa mukaan “heidän kesähittinsä” Meeting Paris Hiltonin. Art Bitch taas sai kunnian olla heidän ”metal”-biisinsä. Biisit Alcohol ja Off The Hook eivät saaneet sen kummempaa vastaanottoa toisin kuin esimerkiksi Music Is My Hot Hot Sex. Pelkästään keikoilla kuultava I Wanna Be Your J-Lo oli kaikessa ironisuudessaan melko loistava ja homman kruunasi jytisevä discobasso ja Let´s Make Love And Listen Death From Above. Peaches –räväkkyyttä, mutta melodisella elektrodiscohiphop -otteella.
Josh Hommen johtama Queens of The Stone Age joutui päälavalla kovan paikan eteen, sillä Slayerin peruessa he saivat raskaanosaston viitan kantaakseen, ja se viitta on raskas. Ja tällä kertaa se osoittautui liian painavaksi kannatella. Miehet ottivat uuden Era Vulgaris -levynsä avulla yleisöä melkoisesti, mutta kolea ilma taisi selättää loput. Yhtye venytti suurinta hittiään No One Knowsia, joka on täysin loogista, sillä kyllä jokaisen bändin kannattaisi ottaa ainoasta hitistään kaikki irti. Sanokoon joku bändin genreä vaikka jumitusrockiksi tai maantiemusiikiksi, mutta loppupeleissä ne ovat vain kiertoilmaisuja monotonisuudelle. Roskilden päälava on aina melkoinen koetinkivi yleisön hallitsemisen suhteen, ja tällä kertaa tulos jäi miinuksen puolelle. Illan viimeisenä aktina kävin katsomassa ruotsalaista indiesuosikkia.
Suomalaiset voivat hyväillä vähäistä itsetuntoaan sillä, että voitimme Eurovision –kisassa Arkin rehellisesti sanottuna ”järjestäjämaapisteillä”. Se ei kuitenkaan tarkoita, että suomalaiset olisivat saaneet yliotteen ruotsalaisesta musiikista. Siitä todisteena, että jo yksin lauantaina oli neljä ruotsalaista yhtyettä, joista yksi oli Peter, Bjorn & John. Sillä välin kun Senaatintoria vielä siivottiin kaljapahveista, soi yhtyeen Young Folks –hitti ympäri maailmaa mm. japaniksi ja saksaksi käännettynä. Samaa ei voi sanoa Suomen 17. sijasta.
Roskildessa bändi soitti vasta yhdeltä yöllä, joka oli melkoisen epäkiitollinen ajankohta. Introna kuultiin sitar-mukaelma Young Folksista ja alkuperäinen kuultiin vasta myöhemmin. Minua veti kuitenkin veri suurissa määrin nukkumaan, joten katselmukseni jäi hyvin lyhyeksi.
Tämän johdosta myös The Brian Jonestown Massacre oli minun jaksamiseni ulottumattomissa, joten sekin jäi tällä kertaa väliin. Lisäksi perjantaiksi oli tullut kaksi peruutusta, jotka harmittivat hieman. Cold War Kidsin keikkabussi oli hajonnut ja Mika oli saanut keuhkokuumeen. Tosin jälkimmäiselle ainakin metalliyleisöjen joukossa hurrattiin melko raikuvasti.
Lue minkälaisessa säässä homma käynnistettiin torstaina ja ketkä esiintyivät lauantaina.
Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä
