Ilosaarirockin sunnuntai
15.07.2007
Laulurinne/Joensuu
Sunnuntaina päälavalla ensimmäisenä esiintynyt J. Karjalainen onnistui siinä, missä Rentolavan pietarsaarelainen juurireggae-yhtye Journeymeniä ei lykästänyt. Tehtävä oli kieltämättä vaikea: perjantain ja lauantain läpeensä juhlineen, väsyneen, likaisen ja krapulaisen festivaalikansan herättäminen juhlatuulelle viimeiseksi päiväksi.
Lännen Jukka -teemalla keikan esittänyt, viulusti Ninni Poijärvellä ja kitaristi Mika Kuokkasella varustettuna banjoa soittanut Jii otti kuitenkin suuren päälavan suvereenisti haltuun. Ensialkuun lavavalinta epäilytti, mutta jo alkukeikasta oli todettava Karjalaisen karisman täyttävän suuremmankin tilan. Eikä unohtaa sovi soittajakumppaneita, joiden panos tukevoitti banjon soundia. Parhaimmillaan yllyttiin hienoihin yhteislaulutunnelmiin, kuten Herra Tradin säveltämän Piupali paupalin ja etenkin Karjalaisen oman Pontikkapojan aikana. Ponupoju taitaa olla vaivihkaa noussut Lännen-Jukka-levyltä suurimmaksi hitiksi tai ainakin vetäväksi keikkasuosikiksi. Eivätkä kehnoa vastaanottoa saaneet myöskään Nancy ja Sally, Sormus se kulki itteksensä tai muutkaan Karjalaisen esittämät vanhanaikaiset laulut. Jos tällaiseen tunnelmaan yllettiin keskipäivällä päälavalla, millaiseen atmosfääriin oltaisiinkaan päästy sisällä teltassa? Iltamyöhällä, nainen kainalossa?
Aina yhtä krapulaisen festarisunnuntain käynnistämistä edisti myös ruotsimetallin yksi kärkinimistä. Soilworkin soittoaika ei ollut paras mahdollinen, mutta YleX-teltan uumeniin eksynyt yleisö ei tuntunut välittävän tästä. Se otti bändin vastaan raikuvien aplodien kera ja helsingborgilaiset yrittivät vastata huutoon parhaan kykynsä mukaan. Kuten Porcupine Treenkin tapauksessa edellisiltana, kolme uusinta levytystä saivat suurimman osuuden settilistasta. Stalematen, Bastard Chainin ja Figure Number Fiven toimiessa pään- sekä nyrkinheiluttajina saivat Nerve, Overload ja viimeisenä kuultu As We Speak puolestaan porukan pomppimaan. Soundit eivät vain koko keikan aikana olleet kohdillaan ja se häiritsi elämystä jonkin verran. Melodisen deathin lähettiläät tarjoilivat kuitenkin hittikavalkadia ja suorempaa mättöä sen verran yrmäkkäällä otteella ettei asiasta jaksanut enää stressata vedon loppuvaiheilla.
Ruotsin metallisten höntsyjen jälkeen vaihdettiin Rekkalavaan ja vinon junnaavasti etenevään suomenkieliseen rockiin. Tosin Sielun veljiltä ammentavan voimatrio Tundramatiksin kohdalla suomirock on hiukan hämäävä sana – poljento on melkoisen maaninen ja kurveissa pyrähdellään ennalta-arvaamattomasti. Eikä Janne Masalinin tapa ääntää tarinoita ole myöskään mitään helpoimmin avautuvaa peruskollotusta. Mies vihjailee ja irvailee kuin Jarkko Martikainen kieroimmillaan ja miehen omalaatuinen tapa käyttää sanoja tuo kokonaisuuteen vielä entisestään lisää persoonallista tenhoa.
Kolmikon rytmiryhmä etenee kulmikkuudestaan ja poukkoilevuudestaan huolimatta aika raskaasti. Masalinin akustinen kitara ja muutamassa kappaleessa käytetty harmonikka tuovat soundiin pehmeämpää puolta, eikä soitto energisyydestään huolimatta menee miksikään yksioikoiseksi junttaukseksi. Jalat tuo kieroileva keitos sai mainiosti liikkeelle ja mukanakin tuli hoilotettua sen minkä sanoja muisti. Etenkin Itkeä ruikuttaa, vierailevan naisvahvistuksen kanssa tunnelmoitu Tyyne ja lannistumattoman haikea En ennen jäivät tältä keikalta parhaiten mieleen.
Magenta Skycoden performansseista oli korviin kantautunut lähinnä vain negatiivisia kommentteja joten Kolmoslavalle raahauduttiin lievästi epäilevin mielin. Kerrankin sitä sai yllättyä positiivisesti, sillä vaikka biisit olivat vain esikoislevyn livesovituksia niin homma vain toimi. Välillä saatiin unenomaisten fiilistelyjen vastapainoksi hieman rokkaavuuttakin ja varsinkin Red Eyes iski kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Kieltämättä yhtye on lavalla jokseenkin kasvoton, mutta soitanta oli tiukkaa ja ainakin Ilosaaressa suhteellisen vapautuneen oloista. Vain Jori Sjöroosin mantraksi asti toistama ”Kiitti tosi paljon” häiritsi, joskin vitsihuumoria siitäkin onnistui repimään jälkikäteen.
Yksi festivaalin odotetuimpia ulkomaan vieraita oli varmasti New Yorkin hardcore-orkka Sick Of It All. Telttaan kerääntyi ennen keikan alkua kiitettävän paljon tummanpuhuvaa porukkaa, näkyipä joukossa iso joukko kotimaisen punk-kentänkin tekijöitä. Odotetusti nelikko aloitti heti raivokkaasti ja liike lavalla oli jopa hämmästyttävän vilkasta. Silti yleisön joukossa ei tuntunut syntyvän ihan vastaavanlaista liikettä – olin odottanut että tällä keikalla pitti ulottuisi vähintään miksauspöytään asti, mutta ei. Vaikka energiaa ja tinkimättömän soittomätkeen laatua ei käykään kiistäminen, alkoi yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut vihaisuus nopeasti käydä puuduttavaksi. Biisit tahtoivat kuulostaa kaikki siltä yhdeltä samalta päättymättömältä purkaukselta. Olin ehkä odottanut jotain oikeasti erilaista paremmuutta nimekkäältä NYHC:n johtotähdeltä, mutta ainakin minulle yhtye laskeutui tällä keikalla ihan perushardcore-ryhmäksi. Äänestin jaloillani, joten en tiedä oliko meininki keikan lopulla samaa kuin alkupuolen kaahaus.
Tällä kertaa Disco Ensemble jäi väliin, lähinnä energianpuutteen ja kipakoiden sadekuurojen takia. Isossa teltassa aloitti kuitenkin pian sen perään seuraava Amerikan ihme, jota seuraamaan jalat taas kantoivat. Tuottajana, DJ:nä ja moninaisten instrumenttien suvereenina hallitsijana tunnettu philadelphialainen RJD2 toi mukanaan kolmimiehisen bändin, ja keikka alkoikin hämmästyttävästi ihan normaalilla rockbändi-soitolla. Todelliseen hurmokseen maestro alkoi päästä silti vasta siirryttyään levareitten pariin. Hommasta olisi voinut jäädä jälkimauksi yhden miehen munanvenytykseltä näyttänyt itsetehostus (tyyliin ”minä osaan soittaa kaikkea”), mikäli musiikissa ei olisi ollut niinkin paljon potkua ja ideaa kuin RJD2:lla. Vaikka rock-bändi-show/deejii-näytös-osiot toivat keikkaan mukavasti nähtävää ja erilaisia osia, olisi näitten parhaiden puolien jatkuva tehokas käyttäminen yhdessä varmasti ollut tehokkaampi tapa luoda se hurmos, joka tällä kertaa jäi hiukan vajanaiseksi. Toki oli ihan näkemisen arvoinen kokonaisuus tämän hiphop-tekijän keikka.
Sunnuntain alkuillasta sadevaatteisiin sonnustautunutta juhlaväkeä viihdytti pienellä rekkalavalla Joensuun oma ylpeys, Vihreä Maa. Yhtye on niin paljon nimensä näköinen, että se oikein huvittaa. Juurevaa rokkia pienin tanssimusiikin elementein soittava kokoonpano on vasta tiensä alkuvaiheessa, mutta pari oikein tarttuvaa kertosäkeistöä on yhtyeen tuotantoon jo onnistunut putkahtamaan. Vihreä Maa, Amerikka sekä hieman sarjasta poikkeava Siivekäs & Verinen osoittavat, etteivät pojat aloittaneet soittouraansa aivan viime viikolla. Vaikka vokaalisuorituksissa olisikin parantamista, eikä kokemuksen tuomaa itsevarmuutta ole nimeksikään, on Vihreä Maa silti mielenkiintoisempi kuin monet suuret kultalevy-yhtyeet.
Kun progressiivisen melodeathin kärkinimi Opeth ilmoitti tekevänsä Ilosaaressa tämän vuoden ainoan keikkansa, loksahti varmasti moni monttu auki. Kenties sadetta tai uuden kitaristin Fredrik Åkessonin sisäänajoa pelännyt yleisö oli yllättävänkin rauhallinen bändin jo astellessa lavalle. Vaan eipä ollut enää, kun The Grand Conjuration pärähti ilmoille ja johan nyrkit pumppasivat ilmaa. Varsin humoristiseksi miekkoseksi osoittautunut nokkamies Mikael Åkerfeldt esitteli heti perään "balladin" nimeltä Deliverance ja yhtä hymyähän sitä oli itse kukin. Vaikka kippari mainitsi soittajien olevan hieman ruosteessa niin ei se ainakaan näkynyt. Tukka sen sijaan heilui, mutta vain viisi biisiä ehtivät tukholmalaiset veivata. To Rid The Disease sai luvan toimia ainoana rauhallisempana vetona kun taas Blackwater Park sai kuulemma ensi-iltansa festareilla. Harmittavan lyhyen keikan päätti Demon Of The Fall ja jätti selkeästi enemmän materiaalia toivoneen kuulijakunnan odottelemaan ensi vuotta ja uutta levyä.
Opethin soitossa on oikeasti kauneutta mukana, kunhan tajuavat välillä hylätä sen tukanheiton, tilutuksen ja tuplabasarit. Popparikin joutui myöntämään, että Ruotsin joukkue oli vaikuttava ja samaa tuntuivat nyökkäilevän edessäni keikkaa seurannut RJD2 miehistöineen. Hiukan eri tavalla kaunis oli myös YleX:n teltan päätöksen hoitanut Cinematic Orchestra. Viipyilevällä, kiireettömällä ja elokuvallisella soitolla edennyt yhtye ei ehkä ollut ajallisesti ihan parhaassa kohdassa, sillä festivaaliväsymys vei terän juuri siitä, mitä TCO:n seuraaminen olisi vaatinut. Kun ei oikein jaksanut keskittyä, alkoi nopeasti tuntua ettei orkesteri oikein etene soitollaan mihinkään suuntaan. Mikä oli oikeastaan suuri pettymys, koska mm. pystybassolla ja puhaltimilla soljuva soitanto olisi oikealla mielialalla ollut varmasti suurta juhlaa.
Riston keikka olisi ehkä ollut juuri sitä oikeaa lääkettä, mutta Kolmoslavan teltta oli sen verran tukossa ettei sinne kertakaikkiaan kyennyt pujottelemaan. Nelikolla oli tutusti täysi höökä päällä, mutta hurmos olisi vaatinut intiimimpää seuraamista. Tutut hitit ovat yhtä kovia kuin aina ennenkin, mutta uusien biisien kohdalla en ole vielä kertaakaan löytänyt sitä parasta irtonaisuutta. Etenkin Jani(?)-biisi vaatisi kotikuuntelussa tapahtuvaa syventymistä. Riston ilmiö on kasvanut sen verran isoksi, että se pienemmän porukan muodostama ”rakkauden yhteisö” siinä lavan edessä ja lavalla pitäisi jotenkin saatua siirrettyä stadionmittoihin. Ja kun sen Risto-keikkojen kieltämättä loistavan perusrungon on nähnyt kymmeniä kertoja, niin homma alkaisi kaivata jo jotain uudistumista. Siinä mielessä on ihan oikein, että uusia biisejä otetaan settiin mukaan, mutta vielä ne eivät ole vetäneet vertoja aiemmille maineteoille. Saas nähdä mitä Kari Peitsamo-yhteistyö tuo mukanaan.
Riston mielettömiin fiiliksiin ja discopallon tahdissa suoritettuun poistumiseen olisi hyvä päättää kattava Ilosaari-raportti. Johtuen kyytisäädöistä vietin kuitenkin vielä illan Kerubin Kasettiasema-klubilla perjantain tapaan. Sisään astuessani äänessä oli mies kuoleman rajojen takaa, Syd Barrett, madcap itse. Vieläkin yllättävämpää oli legendan selkeä panostaminen suomalaisen musiikin aarrearkun sisältöön, sillä halpoja instrusynaversioita kuultiin mm. Tiktakilta ja Raptorilta. Kun laitteista alkoi pulputa Joutsenlaulu, alkoi meikäläisen pää pyöriä jo hiukan epätoivoisissa kaarteissa. Tutun päättömällä meiningillä oli hyvä virittäytyä Kasettiaseman välittömään ilmapiiriin.
Hiukan todellisempaan suuntaan siirryttiin kun herrat Jukka Salminen eli Tapes ja Ville Härkönen vuoroillaan kävivät heittämässä mukavia versioita muitten hiteistä. Etenkin Ville versiointi Birdystä pisti jalkaa polkemaan ja viritti hyvin illan varsinaista vetonaulaa varten.
Black Audio oli oiva päättäjä Kasettiasemalle, jota bändin vilkasliikkeinen laulaja Ville Pirinen oli ollut mestaroimassa. Samalla nelikko myös sopi hyvin tiristämään viimeiset hiet koko Ilosaarirockissa. Vaikka yhtyeen keikoilla on välillä isommissakin paikoissa myös himmailtu, oli tällä kertaa listalla pelkkää tiukkaa rokkitykitystä, aina Million Bucksista ja Headless Rooster Got No Chickenistä tulevan levyn jalanliikuttajiin Evil Wheels, Ball Lightning ja Elbow Out. Jälkimmäisessä Ville otti rennosti ajoasennon, tarttui ratista ja pisti lihan tiskiin.
Tolosen Arttu pääsi banjoilun ja harvinaisemman basismin ohella myös tiluttelemaan kitaraa. Encoreina pistellyt ZZ-Top-laina La Grange ja bändin oma alkuaikojen killeri Kalashnikov päättivät hikisen setin, jota yleisö riehaantui bailaamaan kiitettävästi.
Siinäpä oli Desibelin tämän vuoden Ilosaari. Tutusti hyvissä ajoin loppuunmyyty tapahtuma tarjosi hienoja elämyksiä, mutta myös paljon rutiinikeikkoja. Musiikkitarjontaa oli mukavasti joka makuun ja kaikkia lavoja tuli seurattua. Alueen pienuus toisaalta tekee helpoksi siirtyä paikasta toiseen, mutta entisestään kasvaneen yleisömäärän ahtautuminen samaan paikkaan samaan aikaan oli hetkittäin hiukan tukahduttavaa ja vaikutti myös keikkaelämyksiin jossain määrin. Silti: kaikki sujui hyvin, isoja peruutuksia ei tullut ja vesisadekin pysyi siedettävässä määrässä. Ja se tunnelma, olihan se tutun rento ja letkeä. Niinkuin aina.
Takaisin alkutunnelmiin tästä ja lauantain ensimmäiseen varsinaiseen festivaalipäivään tästä.
Teksti: Nunnu Koskenniemi, Tomas Ojapelto, Tuomas Tiainen, kuvat ja teksti: Ilkka Valpasvuo
