Faces Etnofestival 10 vuotta - lauantai
28.07.2007
Billnäs/Karjaa
Lauantai alkoi heti positiivisesti, kun lämmin auringonpaiste oli kuivannut perjantaina aikana jatkuvasti vettä sisään tihkuttaneen teltan. Perinteinen öinen rumputuli nuotion ympärillä oli tänä vuonna leirintäalueella huomattavasti edellisvuotta laimeampaa, vallankin ensimmäisenä yönä. Mutta tulihan sitten nukuttua enemmän ja paremmin.
Ensimmäinen seurattu esitys oli kehitysvammaisten teatterinäytös Friikkisirkus Kelmun eli Karjaan Elävän musiikin yhdistyksen ahtaissa tiloissa. Kuten edellispäivänä Signmarkilla, oli hienoa seurata esiintymistä, missä annettiin kaikki mitä löytyi ja enemmän, ja tämän teatteriryhmän jäsenille kyseinen juttu on varmasti elämän hienoimpia asioita.
Ja mikäs siinä? Ryhmän näytös oli sekä koskettava, luova, yllättävän taidokas että hellyttävä. Vaikka kaikilla ei oikein annetut voimavarat riitä yhtä lailla kaikkeen tekemiseen, oli ryhmän antama tuki hienoa seurattavaa. Kaveria ei todellakaan jätetä! Samoin näyttelijöiden ironia omia puutteitaan kohtaan oli parhaimmillaan erittän hilpeää. Kuten Signmarkilla, myös tällä ryhmällä on elämässään aika paljon vaikeita asioita joista ammentaa luovaan toimintaan.
Helsinkiläinen psykedeelis-mausteista bluesrokkia soittava Electric Monk oli varmasti yksi koko festivaalin munakkaimpia esityksiä. Soitossa oli liikettä ja potkua, tilutuksista ja "kaljabaarirockin" keinoista huolimatta homma ei ollut lainkaan puuduttavaa. Tähän auttoi huomattavasti solistin erittän komean karhea laulutulkinta. Pidin myös yhtyeen tavasta suosia notkeaa hiippailua kaahauksen vastapainona. Todellisia superhittejä Munkeilla ei tämän keikan perusteella vielä ole, mutta useammassa kappaleessa on sellaiseen potentiaalia. Harmi että bändin soittoaika oli näinkin aikainen, tätä olisi mielellään fiilistellyt myöhemmässä ajankohdassa, jalkojen jo saatua lämmittelyä allensa muilla keikoilla.
Muuan Mies oli akustisvoittoisella Rantalavalla aluksi hiukan vaisu. Mutta kipakammat rallit kohtalokkaine latinalaisfiiliksineen ynnä muine maukkaine mausteineen nostivat pisteitä. Haitarilla, perkussioilla ja kielillä aseistautunut viisikko onnistui loppua kohden vakuuttamaan entistä paremmin myös hissutteluillaan. Useampi jalka ja niska nyki mukana, riehakkaammissa raidoissa saatiin ihan tanssijalkojakin alle.
Sisälavalla soitti suomalainen Doina Klezmer, joka iski pöytään tuopillisen klezmer –standardeja. Yhtye aloittikin niin sanotulla top 10 sikermällä parhaista klezmer –kappaleista. Suurin osa keikasta mentiin rauhallisen kauniilla melodioilla, mutta välillä yhtye räväytti tahtia kovemmaksi. Muun muassa Rabbin Pöydässä oli kiihkeäksi klezmer-humpaksi yltyvä menobiisi, jota seurasi suomalaisiin vetoavalla melankolialla höystetty Kirje. Suonissa ei kuitenkaan tarvinnut virrata juutalaisverta, että olisi pystynyt nauttimaan nelikon soitosta, ja sen todisti lavan eteen kerääntyneet tanssijat. Miesten taidokas soitto vetosi niin älyyn kuin tunteeseenkin. Parhaimmillaan musiikki kietoi ihmisiä outoihin asentoihin ja jopa päällä seisontaan. Encorena miehet soittivat kappaleen Yö Eedenin Puutarhassa. Tahtien vain koventuessa loppua kohden kävi selväksi, että myös Eedenin puutarhassa saattoi aikoinaan olla kovempaakin kovemmat bileet.
Sisälavalla soitti suomalainen Tsuumi Sound System. Keikka aloitettiin tuoreen Hotas –levyn avausraidoilla Friskis&Svettis ja Casino -nimisellä polskalla. Keikka oli aikamoista uuden materiaalin promoamista eikä tätä unohdettukaan mainita moneen otteeseen. Riehakkaiden avauskappaleiden jälkeen rauhoituttiin ihastelemaan soittotoverin häihin sävellettyä valssia. Pahnan aloittivat viulut ja komea urkumatto ja kiihkeän menon kruunasi fonistin soittamat lusikat. Omassa luokassaan olivat myös lujaa puskeva Väärä seiska ja keinuva Hässäkkä.
Kaiken kaikkiaan orkesterin soitto oli moitteetonta ja ammattitaitoista olematta kuitenkaan kliinistä ja sielutonta. Jokainen yhtyeen jäsen hoiti hommansa moitteettomasti eikä sovituksissakaan ollut paljon purnaamista. Varsinkin altto- ja sopraanosaksofonit toivat tarvittua vaihtelua melodioihin. Encore -kappale oli yleisöön takuuvarmasti uppoavaa ryminää, joka sitten otti kuitenkin u-käännöksen ja yltyi jamesbrownmaiseksi soul-tykitykseksi.
Jo ennestään tunkkaisen ravintolalavan tilasta alkoi happi loppua ja paikat kuumeta kun Blossoms hyppäsi lavalle. Yhtye myytiin minulle kovana keikkabändinä enkä joutunut pettymään. Olin myyty jo ensimmäisistä tahdeista alkaen ja liikkumisen riemun kasvaessa myös hiki alkoi virrata entistä enemmän.
Solisti Aki Toivoniemi oli niitattu tiukasti liivipukuun ja kravattiin eikä se lähtenyt pois edes tulisimmillakaan hetkillä. Hänen ympärilleen ryhmittyneet kielitaiteilijat olivat myös sonnustautuneet pikkutakkeihin, ilman paitaa tosin. Keikka oli alusta asti yhtä räiskettä ja tulta. Symbaalit saivat kunnon selkäsaunan ja saksofoni kähisi. Ja vaikka keikka oli koko ajan armotonta discorock –jytää, kiihtyi meno loppua kohden entisestään. Pikkuhiljaa pikkutakit lensivät, paitsi tietysti solistin joka pysyi loppuun asti samoissa vetimissä.
Setissä kuultiin muun muassa iloinen laulu kuolemasta ja pöyhkeä Get Laid. Tutut ”Let´s have a party!” -huudot toivat lopullisen hurmoksen ja viimeisessä biisissä voimansa yhdistivät niin EMF kuin vanhan koulukunnan rap. Vaikka miehet hieman pelottelivatkin ettei encorea vedettäisi niin lavalle palattuaan miehet kumarsivat vaikutteilleen. Siispä myös Billy Idol ja Duran Duran saivat pienen kunnian hikisestä setistä.
Ruotsalainen kora-yhtye Awaa Adoo ja suomalais-marokkolainen Abdu Band olivat molemmat hyväntuulisia, Awaa nelihenkisenä afrikkalaisine kielisoittimineen ja haitarin kanssa, Abdu sisällä kahden mikkimiehen johtamana, mutta kumpikaan ei oikein jaksanut innostaa. Vanha kehno festariväsymys meinasi iskeä päälle, mutta onneksi pihalla oli tarjolla juuri oikeaa lääkettä. Ja sitä lääkitystä jaeltiin koivuhalolla!
Pohjannaula, tuo Pohjanmaan lakeuksien oma bilekone, pisti jengin raipakkaan polkkahumppahurmokseen viulun, kitaroiden ja lyömien tahtiin. Ensimmäinen puolisko mentiin vahvasti kiivasta jalannostelua, jonka jälkeen yhtye itsekin jo kaipasi pientä hengähdystä, vaikkeivat sitä suostuneetkaan myöntämään. Harvemmin sitä näkee että alttoviulua ja akustista kitaraa soitellaan niskan takana! Muutenkin koivunvarsimikkeihin höökinyt viisikko oli koko festarien pirteimpiä ilmestyksiä. Suomessa ei ole reggae- ja ska-perinnettä, mutta mitäs noista kun meillä on Pohjannaulan kaltaisia kunnon riekkujia.
Rantalavalla hyvä meno sai jatkoa, kun Yhdysvalloista Suomeen muuttaneen nuoren blues-mies Alaska Kalasen Soul Hustlers pisti hyväntuulisen setin delta hiphopiaan. Alaska Kalan oli tänä vuonna liikkeellä mielenkiintoisen konseptin kanssa. Vaikka bluesia ja konebiittejä on yhdistelty jo esimerkiksi R. L. Burnsiden jutuissa, oli Soul Hustlersin jutussa jotain kiehtovaa. Tiukasti dobron varressa pysyneellä miehellä oli tukenaan djembe, dj ja harpisti. Vaikkei huuliharpun käsittely ollutkaan kovin virtuoosimaista, sointui se erittäin hyvin dj:n raavintatemppuihin. Etenkin keikan alku mentiin niskasta nappaavassa hiphop-blues-hurmoksessa, jonka jälkeen tahtia rauhoiteltiin. Ehkä hiukan liikaakin. Onneksi sitä kipakkuutta saatiin jonkin verran vielä jatkossakin. Toinen ongelma liiallisen chillailun ohella oli harpun mikkiliitokset, jotka jatkuvalla paukkeellaan aiheuttivat luonnollisesti pientä takakireyttä harppuiluun. Setistä löytyi mm. Hendrix –laina Hear My Train Coming. Setti päätettiin Rage Against The Machine –tyyliseen kannanottoon, jossa yhdistyivät sanoma ja särö. Lievästä löysyydestä ja ääniongelmista huolimatta erittäin lupaavaa ja viihdyttävää settiä joka tapauksessa.
Koko festivaalin popein esiintyjä oli varmasti vaeltelevaa indie poprockia soittava Underwater Sleeping Society, jonka pehmeälle, mutta kantavalle popille toki löytyi paljon ystäviä myös Billnäsistä. Salin keskellä voisi sanoa vallinneen jopa jonkinasteisen hurmoksen. Biisit tunnettiin ja laulettiin mukana. Hitikkäästä setistä löytyi aika vakioiksi käyneiden loistokkaiden Madridin ja Silence Teaches You How To Singin ohella myös mm. Lotus-EP:n satoa oleva Cameo ja tottakai kesähitiksi tarjoiltu Windglasswipers. Keikka keikalta kuusikko vaikuttaa entistä valmiimmalta ja biisit kasvavat korkoa. Eikös se ole aina hyvä merkki, jos bändin biisit alkavat pikkuhiljaa kasvaa todellisiksi hiteiksi? Tällä hetkellä UWSSOC:in biisimateriaalissa alkaa olla aika monta tähtihetkeä. Jos Facesin popein ohjelmisto tähän mennessä tarkoitti Societyn kaltaisten tulevien legendojen keikkoja, ei ainakaan minulla ole asiaan hirveästi nokan koputtamista.
Iranilais-algerialais-ranskalainen Mad Sheer Khan oli kyllä oikeasti aikamoinen pettymys. Vaikuttavan oloisen harmaahapsisen herran dilruballa tuuttama psy-rockitus olisi muuten ollut ihan ok, mutta se että soitellaan kolmatta kappaletta pelkkää Jimi Hendrixiä putkeen ja vielä melkoisen laimeasti, ei kyllä jaksanut innostaa yhtään. Aineksia olisi ollut vaikka mihin, nyt homma toisti aivan turhaan melko puhdasta länsimaisen rockin kaanonia, vain hiukan erilaisilla soittimilla. Ei näin. Toki Mad oli helkkarin kova kitaristi, mutta keikka meni hiukan liikaa juuri kyseistä taitoa alleviivaten.
Illan päätökseen suhtautui keikkaa odotellessa hiukan epäröiden. On tullut nähtyä turhan monta keikkaa, jossa nimekäs tai semi-nimekäs ulkomaan stara tulee Suomeen elvistelemään suomalaisista kootun bändin kanssa ja keskittyy vain omassa maineessaan paistatteluun ilman sen lunastamista. Ja tottakai vokotellaan nuorta tyttöä ja niin edelleen.
Päälavan edustalla olevan kentän ennen keikan alkua odottavista festivaalivieraista täyttänyt Prezident Brown oli erittäin tervetullut poikkeus. Tottahan lavalla oli suomalaisen reggae-rekkailun ykkösmiehistöä ja Brown ei lavalla ainakaan kainostellut, mutta mies osasi ottaa yleisönsä ja lunasti kyllä pääesiintyjän paikkansa hyvällä hurmoksella, jossa bändin perustarkka soittosuoritus ei merkinnyt yhtään niin paljon kuin Brownin tarttuvat biisit ja energinen esiintyminen. Tämä oli loistava päätös parhailla säillä vietettyyn lauantaihin. Ja näillä samoilla fiiliksillä oli helppoa jatkaa rumpujen ja jutustelun parissa aina valkenevaan aamuaurinkoon asti.
Tästä takaisin perjantaille, jatka tästä sunnuntaihin.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo ja Otto Kylmälä
