Pienet

Sinkut – Maaliskuu 2008

16.03.2008

Anydoll: Wash Away The Grief
Green Tie

Jyväskyläläinen Anydoll pistelee kahden kappaleen singlellään melodisesti kaartavaa tummaa rockia, jossa laulu on ponnekasta, soitto tunnelmallisen haikeaa ja rokkihaara samaan aikaan heleä ja mahtipontinen. Kitarakaari saa hyvin tukea koskettimista, Madd Morleyn laulu saa myös hyvin apuja taustalaulussa. Maalailevamman nimibiisin ohella kipakampi Don´t Mind pistelee myös hyvin. Eteenpäin on menty, mutta matkaa on silti vielä reippaasti ennen kuin Anydoll tosissaan alkaa haastaa tummemman melodisen rockmaalailun listabändit.

Ilkka Valpasvuo

Diskaaos: Sota on sotaa
Nightstick Justice/Tuska & Ahistus

Juggling Jugularsin Petterin ja mm. Delta Force 2:sessa vaikuttaneen Markon vuoden 1996 aikana perustama yhteinen bändi sai kasteessa nimen Diskaaos. Pitkän odottelun jälkeen tuolloiset nauhoitukset on nyt kahden punk-lafkan toimesta viimein painettu vinyylille. Aiemmin materiaalia on julkaistu 30 kappaleen kasettipainoksena. Kyseessä on siis eräänlainen nostalgiajulkaisu, jolle on nähtävästi tilausta.

Mistä siis on kyse? No luonnollisesti päällekäyvän ärhäkästä hardcore-punkista, joka varmasti on 90-luvun puolivälin Suomessa ollut todellista undergroundia. Kymmenen biisin mahduttaminen seiskatuumaiselle todistaa ettei yhden biisin parissa viivytä turhia. Kiukkua ja energiaa on kiitettävästi ja biiseissä on ainakin hetkittäin myös muutakin ideaa kuin huutaa joku tietty näkökulma tai vääryys ilmoille mahdollisimman kuuluvasti. Ihan kelvollista ärinää, joskin mistään varsinaisesta ”kadonneesta klassikosta” en ehkä lähtisi puhumaan.

Ilkka Valpasvuo

Jesse: J.E.Z.Z.E.
Suomi-elektron uusi tuttavuus Jesse noteerattiin viime vuoden puolella pääkaupunkilaismedia Rumbassa kohtuullisen korkealle. Tätä Kalifornia-Keken ja Stiletti-Anan muodostamaa duoa hehkutettiin männävuoden viileimpänä tulokkaana. Kirppareilta ja vaatekomeroiden perukoilta löytyneisiin vermeisiin verhoutuneet Keke ja Ana saattavat muodikkaassa muodittomuudessaan olla hyvinkin viileitä, ja niin on myös kaksikon musiikki. Huumorimielellähän tässä ollaan liikkeellä, mutta samalla sen verran vakavissaan, ettei pelkästä naureskelusta ole kyse.

Debyyttijulkaisu Väliliha-EP myytiin loppuun, mutta nyt seuraa jatkoa sinkun muodossa ennen kohtsillään julkaistavaa pitkäsoittoa. Sinkun nimibiisi J.E.Z.Z.E. on melkoisen riemukas tapaus. Ensikuulemalla raita kuulostaa humoristiselta ja hauskalta elektrolta ja myöhemmillä kuunteluilla... humoristiselta ja hauskalta elektrolta! Toinen originaali Mimmi pistää kenties vieläkin paremmaksi. Sinkulla on myös remixit kummastakin biisistä, joista Boys of Caligulan viipyilevä skwee-versiointi nimikappaleesta onnistuu paremmin kuin DJPP:n Mimmi-remix.

Tuomas Tiainen

Maunula: Aavistuksia
Helsinkiläinen kevyen rullaavaa suomenkielistä kitarapoppia soittava Maunula lähestyy kuulijoitaan kahden kappaleen sinkuralla. Reipas ja valoisa avausraita Käsi kylmän veden alla nostaa hymyn kasvoille, tummempi ja Kauko Röyhkän ja Zen Cafén mieleentuova nimibiisi vakuuttaa syvemmällä tasolla. Maunulalla ei ole ongelmaa ainakaan tarinoiden osalta eikä soittokaan särähtele. Kumpikaan puoli ei ole turhan yksiuraista. Niinpä yhtyeelle uskaltaakin lupailla hyviä hetkiä, jos vastaavaa materiaalia riittää pidempiinkin tuotoksiin. Maunula ei vielä lunasta itseään tähtiin, mutta pohjatyö alkaa olla vahvalla tasolla.

Ilkka Valpasvuo

Misleds: Bipolar
Donko

Jyväskyläläinen funkrockin parissa groovaava Misleds tarjoaa saatteessaan verrokeiksi mm. Red Hot Chili Peppersin ja No Doubtin siitosta. Toki tuokin jotain musiikista kertoo, mutta ei hommassa kyllä ole yhtään No Doubtilla viehättäneitä ska-sävyjä tai Peppersin punk-otetta. Ennemminkin kyseessä on tummapintainen rock-groove, jossa rytmiryhmällä on mukavan juoksevan munakas ilme ja solisti Ms. Ledin kaartavassa laulussa alkaa olla kohtuullisen hyvin imua. Hallittu tiluttelevuus, eteenpäin pyrkivä kantavuus ja energinen biletysmeininki ovat tämän kahden raidan sinkun hyvyyttä. Biisien ollessa basisti Jimmy Reyn sävelkynästä peräisin, on soitossa mukavan vahva sija nykivällä bassosoundilla. Pientä kiteytystä jos vielä saisi koukkupuolelle, niin Misleds alkaa jyrätä.

Ilkka Valpasvuo

Oliver: Ei vanhene koskaan
Virroilta kotoisin oleva suomirock-nelikko Oliver pistelee Maunulan tapaan hyvin eikä ole mikään ihme että sinkku sai julkaisunsa myötä myös radiosoittoa. Bändillä on soitossaan sekä hyvä draivi, tyylikkäitä melodioita että toimiva melankolinen pohjavire. Hyvä vauhdinpito pitää kuitenkin huolen siitä, ettei viimeinen mainituista kaada hommaa miksikään mollijollotteluksi. Nelikolla on sellainen hauskan ”kevythevahtavan” mahtipontinen tyyli polkaista suomirockillaan eteenpäin, joka tulee komeasti esiin etenkin Mitä minä teen kappaleen kertsissä ja nostatuksissa. Ei ehkä meikäläisen musaa, mutta omassa sarjassaan sieltä paremmasta päästä olevia tulokkaita.

Ilkka Valpasvuo

Polar Ends: At The Bus Stop

Naantalilainen Polar Ends yhdistää musiikissaan bussipysäkit ja Barry Whiten. At The Bus Stop -single esittelee tuoreen ja kehityskelpoisen yhtyeen. Mikkitangon seuduilla heiluvan Antti Kokkomäen ääni on jossain Incubusin laulajan ja Serj Tankianin välillä, vaikkei ääniala olekaan niin repäisevä. Kakkosraita jatkaa ensimmäisen kappaleen kitaravalleja ja iskumentaliteettia. Moonlight And Barry White –kappaleessa parasta on kitaran ja laulun tuoma ristiriita melodisuuden ja mätön välillä, vaikka teksti ei olekaan kovin ihmeellinen. Kaiken kaikkiaan orkesterilla on yllättävän hyvä kokonaisote, ottaen huomioon että viisikko on ollut kasassa ainoastaan noin vuoden.

Otto Kylmälä

Superjaded: Yet Another Farewell
Superjaded on vuonna 2005 perustettu rock-yhtye pääkaupunkiseudulta. Alun perin puhtaasti cover-pohjalta perustettu kokoonpano on parin viime vuoden aikana hiljalleen kehitellyt omia sävellyksiä ja muuttanut kurssiaan yhdentekevästä bilebändistä kohti vakavasti otettava rock-yhtyettä.

Yhtyeen omakustannesingle Yet Another Farewell esittelee energisen rock-yhtyeen, jonka soitto on ihailtavan kypsää ja tuotannollinen lopputulos taidokkaan viimeisteltyä. Musiikillisesti Superjaded edustaa radiokelpoista, nopeatempoista rockia, jota maustetaan taidokkailla rytmivaihdoksilla, vaihtoehtoisesti sahaavilla kitaroilla sekä ripauksella coolia, urbaania synkkyyttä. Kaiken keskiössä on viehättävän lauluäänen omaava Anna Andersson, jonka lauluääni tuo jossain määrin mielleyhtymiä kotimaisen Kemopetrolin suuntaan. Muutoin Superjaded on kuitenkin yhdysvaltalaisen rockin jälkeläinen, vaikutteita on kuultavissa moneltakin rapakon takaiselta nimeltä. Tästä huolimatta suoranaiseen imitointiin ei sorruta. Muun soittajiston yläpuolelle nousee erinomaisen tiukkojen komppiensa ansiosta rumpali Janne Ojaniemi. Yhtyeen pääasiallisena biisinikkarina esittäytyy kitaristi Jyri Pakarinen.

Yet Another Farewell -julkaisun vauhdikkain ja muistettavin kappale on Ride, joka on saanutkin ansaitsemaansa huomiota YleX:n taajuudella. Laatutyöksi hiotun singlen ongelma onkin lopulta vain siinä, että Superjaded ei järin erotu radion tai MTV:n rock-tarjonnasta. Jotakin omaperäisen säväyttävää näihin sinällään synkänraikkaisiin kappaleisiin olisi saatava jatkoa ajatellen.

Otto Suuronen

The Nancy Wha: Waltz of Shame
Popcity Vaasa

The Nancy Wha on purkittanut sinkulleen kaksi tehokasta ja iskevää raitaa joissa on myös tarvittava ripaus melodisuutta. En tiedä pitäisikö huomautus ottaa kohteliaisuutena vai ei, mutta ainakin kappaleessa Waltz of Shame laulaja Gasparin ääni muistuttaa The Sounds -yhtyeen Maja Ivarsonia. Varsinainen singlekappale on hyvä, mutta ei toinen raitakaan osoittaudu huonoksi. Itse asiassa se taitaa ottaa niskalenkin a-puolesta. Dealers And Drunks on Clashin hengessä tehtyä, letkeää ja menevää punkrockia. Huutokertosäteet toimivat aina ja tälläkin kertaa raita sai ajoittain allekirjoittajan pomppimaan tuolissaan. Innolla jään seuraamaan kehitystä ja kenties tulevaa pitkäsoittoa.

Otto Kylmälä

The Tarjas
Killer

Ulvilan punkrokkarit pistelevät The Donnasin ”jalanjäljillä” raipakkaa ramo-punkkia mukavan rupisella otteella ja hyvällä poljennolla. Vaikka trio meuhkaa kakkospuolen aluksi että (mä en haluu mennä ulos) Enää ikinä, saa yhtyeen riehakas ote pitämään palopuhetta ihan vaan läppänä eikä minään todellisena synkistelynä vaikka ydinsota uhkaa ja mikään siellä ulkona ei innosta. Lyhyitä rallejahan nämä ovat niin kuin asiaan kuuluu. Lähes instrumentaali avaus Sinä hullu, mainio Punkrock prinsessa ja kesäbiisiksikin sopiva Kesä kuuma ovat aiemmin mainitun sävellyksen ohella kaikki ihan tarttuvia ja hersyviä ralleja. Silti mitään todellisia anthemeja The Tarjas ei tällä näytteellä tarjoile. Ei kolmikon materiaali silti huonoakaan ole. Kipakkaa ja rennon oloista ramoa soitellaan nykyään muutenkin liian vähän ja The Tarjasilla on selkeästi potentiaalia tehdä vielä ne todelliset iskunsa. Viihdyttävää ja sopivan särmää.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 8652