Pienet

Pienet – Toukokuu 2008

08.05.2008

Astrayed: Dethtime Stories

Heti kärkeen jäkätän, inisen ja nipotan.. Jätkät hei, kyllä ne demotkin kannattaisi nauhoittaa kunnon studiossa. Kylmä totuus kun on se, että kaikki tämän demon musiikilliset ansiot käytännöllisesti katsoen kumoutuvat luvattoman huonon äänenlaadun takia. Vielä kun harjaantunut silmäni on havaitsevinaan Paintin (tai vastaavan) luoman hienostuneen loppusilauksen levyn kansilehdessä, uskottavuuspisteitä sen kun ropisee.

Okei sori, sisältäähän demo muutakin kuin kannet ja soundit, eikä sillä osastolla ihan pohjamutia kynnetäkään. Astrayedin nelibiisisen linjaksi voi todeta melodiarikkaan deathmetallin, josta löytyy ulottuvuuksia niin bläkkis-tunnelmiin kuin kevyempiinkin metallin alalajeihin. Avausbiisi Sorrow Meets With Misery toimiikin varsin hyvin korkean, mukaansatempaavan kitaramelodian johdattamana ja tiukimmissa kohdissa letti alkaa heilua ihan itsestään. Kahden seuraavan kappaleen jäädessä perus-scheissen tasolle, kieli poskella tehty bonusbiisi Ruttoperkele! sisältää oikeinkin messeviä osasia, jotka olisi ehdottomasti kannattanut hyödyntää muualla, kuin suomenkielisessä huumorihakkauksessa. Bändin kitaramelodioihin nojaava, brutaalia kaahausta välttelevä kuoleman kanssa kaveeraaminen on kyllä omaperäistä ja parhaimmillaan hyvääkin, mutta kotiäänityksen keskeltä bändin potentiaalia täytyy oikein etsimällä etsiä. Paljon on pelastettu, jos seuraavaa demoa äänitettäessä suunnataan oikeaan studioon.

Jarmo Panula

chILL: Controlled Chaos

Hieman hankalan kirjoitusasun omaava chILL on kulkenut pitkän matkan grungen ja nu-metalin kautta nykyiseen alternative rockmetal vaiheeseensa. Kaiken lisäksi joka aikakaudelta on keitokseen jäänyt omat mausteensa, minkä ansiosta chILLin musiikkia on käytännössä mahdotonta lokeroida. Runsasriffiset kappaleet möyryävät melkoisella voimalla pitkin maisemaa, mutta onneksi paahtoa ymmärretään värittää muutamalla suvantokohdalla. Englanninkielinen laulu on useammin huutoa kuin varsinaista laulua, mutta tuokin osasto toimii etenkin tinkimättömän yrittämisen ansiosta.

Kokonaista yksitoista biisiä sisällään pitävä promo on komea leikkaus yhtyeen osaamisesta, jossa riittää vivahteita ja eri suuntausten mukanaan tuomaa rikkautta. Esimerkiksi naislaululla höystetty Twist The Knife, häpeämättömän koukukas Below ja salakavalasti päähän juuttuva Crossroads voisivat kukin soida aina kansallisessa radiossa saakka. Vaikka biiseissä kierrätetään vanhoja tuttuja uuden metallin ja rockin jekkuja, saa chILL puhallettua niihin silti kummasti eloa, minkä ansiosta reilun puolen tunnin mittainen kiekko jää helposti pyörimään pitemmäksikin aikaa soittimeen. Ainoa suora ongelma on materiaalin tason lievä kuoppaisuus, joten on mielenkiintoista nähdä miten orkesterin lopulta käy.

Mika Roth

Concrete Words: Retaliate

Porilainen Concrete Words on vääntänyt thrashin katkuista metalliaan jo kuluvan vuosituhannen alkuhetkistä lähtien, joten ryhmän tyyli on ehtinyt kehittymään tiukan treenaamisen myötä kummasti, vaikka lisääkin omaperäisyyttä keitoksesta voisi toki löytyä. Retaliate ei jääkään suotta paikoilleen nykimään, vaan lyö heti kättelyssä täyden höyryn päälle, aivan kuten tämänsukuisessa metallissa pitääkin. Tyylillisesti yhtye on suoraan thrashin esi-isistä polveutuva jälkeläinen, joka hallitsee sarkansa ja tietää koska pitää vetää mistäkin narusta.

Vokaaleiden ohella bassosta vastaava Teemu Heurlin ei ole mikään kultakurkku, mutta näin rosoisessa ja tinkimättömässä mäiskeessä herran laulu kulkee juuri ja juuri oikealla polulla. Muhkeat kitaravallit ja niiden alla muriseva/pärisevä basso luovat melkoisen äänivallin, jota rumpalin St. Anger henkinen paukutus koristaa osuvasti. Kaikki on siis päällisin puolin kohdillaan, mutta silti herrain räiske tahtoo puuduttaa pidemmän päälle. Tässä kaivataankin nyt enemmän omia ideoita, rohkeampaa kokeilua sekä terävämpää sävellyskynää, jotta se oma juttu lähtisi aukenemaan.

Mika Roth

Embassy Of Silence: Wendigo Winter

Embassy of Silence on pitkään eri kokoonpanoissa esiintyneiden vokalisti Ines Lukkasen ja multi-instrumentalisti Tero Kalliomäen yhteinen duo, joka musiikillisesti suuntaa raskaan rockin ja melodisen metallin välimaastoon. Kalliomäki, joka tunnetaan mm. doom metal -yhtye Saattueen säveltäjä/kitaristina, on luonut Wendigo Winter -ep:lle tunnelmallisia sävellyksiä, jotka eivät tyylillisesti istuisi Saattuen repertuaariin.

Embassy of Silence onnistuu hienosti vangitsemaan sekä melodisen tarttuvuuden, paikoin esiin nousevan mahtipontisuuden sekä herkän tunnelmallisuuden. Lukkasen selkeä ja hyvä artikulaatio sekä kaunis ääni ja Kalliomäen akustiset kitarat luovat yhtyeelle laadukkaan ytimen, josta kannattaa jatkaa vielä astetta persoonallisempaan suuntaan. Väkinäistä rankkuutta kun ovat levykauppojen metallilaarit jo entisestään pullollaan…

Wendigo Winter antaa etiäisen siitä, että kaksikolla voisi hyvinkin olla menestyksen avaimet käsissään, sen verran merkittävää hittipotentiaalia erityisesti Lilith Aether pitää sisällään. Maininnan arvoista on myös promolevyn tuotannollinen kypsyys. Äänitys ja miksaus on hoidettu selvästikin vankan ammattitaitoisella kokemuksella.

Otto Suuronen

Ivian: Syytön pahaan

Mäntän Ivianilla on ikää vasta vajaa kaksi vuotta, mutta ryhmän voi todeta löytäneen jo vakuuttavasti oman tyylinsä. Syytön pahaan on heidän kolmas julkaisunsa, ja vaikka sen vyörytys onkin selkeän metallista sooloineen kaikkineen, etenkin puhtaasta räkäiseen liikkuvat laulusuoritukset ovat varsin punk - ja kun kyse on menevästi rullaavasta musiikista, voi tämän kuvitella vetoavan useammankin sorttisiin kuulijakuntiin. Osaava tuottaja hioisi näistä varmaan jopa radiohittejä. Laajemmassa mittakaavassa tässä ei kuitenkaan ole kyse mistään uudesta, joten vaikka tämä kivalta kuulostaakin, ei viehätys lie omalla kohdallani pitkäkestoista.

Mikko Heimola

Morg: Monolith

Viiden vuoden iän tämän vuoden aikana saavuttava Morg tarjoilee neljännellä demollaan rehellistä death-thrashia ilman ylimääräisiä tyylillisiä syrjähyppyjä. Tuimalla meiningillä varustettua raastoa ja raskastelua piisaa yllin kyllin, instrumenttien hallinta on kunnossa ja tyylikkäitä kitarakikkoja löytyy biisistä kuin biisistä. Enempään kehumiseen ei kuitenkaan ole syytä, vaikka peruspaahto toimiikin hyvin. Kuvaavimmiksi adejktiiveiksi tälle demolle on mainittava yksitoikkoisuus, tarttumattomuus ja persoonattomuus.

Ensimmäinen kompastuskivi on murinavokalisointi, joka kaikessa tylsyydessään tappaa pahasti melodiat, jotka ovat muutenkin levyltä vähissä. Lisäksi biisien sanoituksellinen anti jää olemattomaksi kun lyriikoista ei ole toivoakaan saada selvää. Suurin ongelma on kuitenkin sävellysten vähäinen tarttumapinta ja kehnot kertosäkeet. Heikkouksien summana musiikki ei saa mielenkiintoa pysymään yllä ja tähtihetket ovat harvassa. Ei Monolith missään nimessä mikään toivoton tekele ole, mutta kun kyse on jo bändin neljännestä demosta, homman toimimattomuus on jopa vähän huolestuttavaa.

Jarmo Panula

PangeL: ´08

PangeL on aiemmin soittanut lähinnä blackin suuntaan kallellaan olevaa doommetallia, mutta uudella ytimekkäästi nimetyllä kiekollaan yhtye ottaa selkeää pesäeroa historiaansa. ´08 on alusta loppuun saakka hidasta, rullaavan groovaavaa sekä parissa kohdin melkeinpä stonerin sukuista jurnutusta. Pitkät instrumentaaliosuudet katkeavat silloin tällöin jostain maan alta kumpuaviin kähinävokaaleihin, eikä yhtye pidä kiirettä kehitellessään kappaleiden teemoja ja ideoita.

Hidastelu on herkkä taiteenlaji, jota PangeL ei selvästikään vielä täysin taida, vaikka osoittaakin olevansa lupaava oppilas. Niinpä kappaleet turhan usein lähes pysähtyvän niille sijoilleen ja vasta viimeisenä kuultava Piss Off and Live Forever saa kaavan toimimaan jotenkin säällisesti. Kiekon pahin ongelma on kuitenkin siinä, että se on montaa asiaa, muttei silti hallitse mitään kenttää tai osa-aluetta suvereenisti. Näin kohtalona on keskinkertaisuus ja keskinkertaisia metallibändejä tässä maassa riittää jo yllin kyllin.

Mika Roth

QBA: QBA

QBA:n toinen demotuotos toi mukavaa väriä kovin death- ja thrash-painotteiseen promopinooni. Huutoa toki tälläkin lätyllä kuullaan, mutta jyväskyläläis-tamperelaisen viisikon musiikista paistaa enemmänkin Machine Headin ja Kornin kaltaiset jenkkimetallivaikutteet kuin suoraviivaisemmat mättöbändit. Melodisuutta ja tunnelmaa löytyy mukavasti, samoin kuin monimutkaisia rakenteita, joiden tuloksena säkeistöhakkauksen takaa paljastuu varsin omaperäistä metallimusiikkia.

Paljon kiitosta saa kantaa vokalisti Aki Vuorenmaan suuntaan. Samasta kurkusta kun kumpuaa niin skriimit kuin kliinitkin, jälkimmäisenä mainittujen ollessa iso osa biisien tunnelmaa ja kertosäkeiden tarttuvuutta. Kertseistä puheen ollen tarttuvia tapauksia löytyy mukavasti, mutta pankkia ei onnistuta räjäyttämään kertaakaan. Demon valtti onkin tasaisuus, sillä levy tarjoaa neljä biisiä, joista jokaisen parissa viihtyy enemmän tai vähemmän hyvin. Materiaalin leveys antaakin lupauksia siitä, että biisikynässä riittää terää myös tulevaisuudessa. Ihan heti QBA:n hieman persoonallinen ote metalliin ei auennut, mutta lopulta bändin omaa nimeä kantava demo osoittautuu varsin vahvaksi paketiksi. Työntekoa täytyy silti jatkaa nöyränä.

Jarmo Panula

Ruin: Scorched Nation

Kouvolalais-lahtelainen Ruin soittaa In Flamesin tyyppistä melodeathcorea (ehkä hiukkasen ärjymmällä otteella). Yhtyeen kakkosdemon Scorched Nationin viidestä biisistä kuuluu perusasioiden osaaminen: rumpali on varsin pätevä, laulaja läpäisee hyvin vertaisarvioinnin, ja kielisoittajatkin pärjäävät. Demon kompastuskivi on kuitenkin perustavanlaatuinen persoonattomuus. Tämä koskee niin yksittäisiä biisejä, jotka eivät jää mieleen, kuin bändin tyylillistä saraa, jolla riittää yrittäjiä sekä albumi- että demotasolla. Ottaen huomioon, että kuluva vuosikymmen tullaan varmasti muistamaan mm. melodeathin puhkikaluamisesta, kannattaisiko näiden yhtyeiden pikkuhiljaa alkaa miettiä uusia uria avattavaksi? Tällaisista trendeistä saa toki olla piittaamatta, mutta silloin on oltava vastaavasti reilummassa määrin muuta annettavaa.

Mikko Heimola

Schmorf: Metaschmorfosis

Kun yhtye coveroi uransa alkutaipaleella YUPn, System Of A Downin ja Dream Theaterin kaltaisia kokoonpanoja, vaikuttaa se usein ”vinouttavasti” asianosaisten tapaan lähestyä musiikkia. Kokkolalainen Schmorf lämmitteli aikansa toisten tekemisiä, kunnes koitti aika tehdä jotain omaa. Metaschmorfosis on orkesterin toinen julkaisu ja samalla ensimmäinen ep mittainen taidonnäyte.

Progehtava metallointi, selkeät suuntaviivat Pohjois-Amerikkalaisiin esikuviin, sekä puhdasta laulua ja örinä/murinaa yhdistelevä vokalisointi ovat kaikki kelpo tekijöitä, joita Schmorf osaa hyödyntää esikuviensa tavoin. Persoonallisuuden tavoittelu onnistuukin taannehtivasti, tyylirikkojen värittäessä matkaa. Viiden biisin mittaiselta ep:ltä ei löydy kahta samanlaista raitaa, eikä sen puoleen minkäänlaista punaista lankaakaan, mutta sinne tänne pitkin progehtavan metallin kenttiä säntäilevä bändi osuu kyllä muutamaan otteeseen maaliinsa. Vokalisti on selkeästi vahvimmillaan äkäisemmässä ääntelyssä, eikä koukuista ja ideoista tunnu olevan puutetta, vaan lähinnä päinvastoin. Ei siis muuta kuin lisää keikkaa ja kokemusta mittariin, tarvittavaa oman tyylin hiomista ja ties mihin tässä vielä päädytään.

Mika Roth

Tyrant Disciple: Fields Of Suffering

Tyrant Disciple ei varoita, vaan paukuttaa heti kärkeen sellaisen metallihelvetin, ettei pahemmista turpajuhlista ole väliä. Omalla kotistudiolla äänitetty Fields Of Suffering on kaikessa raakuudessaan ja rosoisuudessaan todellinen vanhan koulukunnan thrashmetallin ylistys.

Kolmen biisin mittainen demo pursuaa valtaisaa energiaa, jota ei ikävä kyllä osata vielä kanavoida kaikkein tehokkaimmin. Raivoa riittää ja innossa löytyy, mutta soundien liiallinen rupisuus kääntyy jo orkesteria itseään vastaan. Toki ymmärrän, että turhaa kliinisyyttä on haluttu välttää, mutta kaiketi tässä nyt jonkinlaisiin kompromisseihin voitaisiin suostua? Kitarat raastavat riffiä ja koukkua betoninpehmeään maisemaan innolla, eikä rytmiryhmälläkään mene sormi kimurantimmissa kohdissa suuhun. Soiton puolella asiat toimivatkin melkein moitteetta, mutta vokalistin kapea repertuaari kaipaisi lisää ulottuvuuksia. Lupaavaa on kuitenkin se, että jokainen kappale osoittaa nopeaa tarttuvuutta ja kuuntelukertojen myötä biisit avatuvat entistä paremmin. Toivoa siis on, kunhan yhtye pääsisi jossain vaiheessa vain kunnon studioon. Livenä tämäkin orkesteri potkii suurella todennäköisyydellä varomattomampia persuksia sisään.

Mika Roth

Wrathage: Crawlspace Antipathy

Ohhoh! Oululaisen Wrathagen kolmas demo Crawlspace Antipathy on Hic sunt diabolos -avauksestaan lähtien yli laitojen pursuavaa stop/start-vyörytystä sekä toisiinsa kietoutuvaa örinää ja messuntaa. Mutta pelkän tyylikikkailun voimin tässä ei liikuta, koska kantavana voimana on kuitenkin musertavan raskas ja monipuolinen thrash-riffittely. Sama groovi meno jatkuu myös seuraavan neljän biisin ajan, joista löytyy kuitenkin riittävästi eroa ja ideaa, jotta kutakin kehtaa kuunnella ihan erikseen. Musiikillisessa asenteessa on kyllä jälkiä bändin aiemmasta blackmetal-viitekehyksestä, mutta tässä on jyrätty metallin sisäiset raja-aidat maahan niin, ettei niiden perusteella voi kiekon musiikkia kuvata. Perään on tosin lätkäisty vielä Immortal-cover, joka ei sovi lainkaan kiekon muuhun tyyliin, ja on muutenkin aika tarpeeton lisä. Meno on sen verran pätevää, että myös soveltuvat verrokit ovat raskaasta sarjasta: soiton murskaavuus tuo mieleen Mayhemin Chimeran, ja yhdessä vokalistien kanssa päästään hieman Fantômasin Director's Cuttia muistuttavaan tulokseen. Varsinkaan jälkimmäisen teoksen mestaritasolla Wrathage ei toki vielä demollaan liiku, mutta odotukset tulevaa "D-albumia" kohtaan heräsivät kyllä.

Mikko Heimola

Lukukertoja: 9401