Tammerfest: The Grammers
17.07.2002
Amadeus/Tampere
Ihan ensimmäiseksi: onnittelut rakkaan lehdykkämme päätoimittajalle 53 sentin ja 3,4 kilon saavutuksesta. Juhlistaaksemme sitä ja muutenkin hyvän menon toivossa väänsimme jengimme kanssa Amadeukseen seuraamaan rockin tuoretta Suomen mestaria The Grammers –orkesteria. Avauksena tämän kesän Tammerfestille sopi tuo kovan livebändin maineessa oleva Säkylän viisikko mainiosti.
Kovan livebändin maine ei ole yhtään liioiteltu. Amadeuksen saunanlaude –stage ja hikinen tunnelma takasivat intiimin kontaktin yleisön ja bändin välille. Tiukalla alkunauhalta suolletulla hevimätöllä saateltiin poitsut lauteille. Nauhan perusteella olimme jo kaivamassa nahkahousuja jalkaan, onneksi ei kuitenkaan lähdetty siihen suuntaan. Satakunnan poikien musiikki osoittautui varsin perinteiseksi rockväännöksi, mikä ei ole lainkaan huono asia. Bändin otteista jäi tunne, että tiedettiin tasan tarkkaan, mitä oltiin tekemässä.
Kappaleet tasapainoittelivat bluesin ja actionrockin välimaastossa ja solistin elkeistä kumpusi harkittu Iggy Pop -henkinen lavakukkoilu. Huolimatta sekä kitaristin että basistin kielenkatkaisuista setti pysyi hyvin kasassa. Kertoo soiton kovuudesta aika paljon. Rauhoitteluhetkiä tarjoavat hitaammat biisit nousivat taidokkaasti kiihkeisiin, tiukkoihin revittelyihin, toimivan rokkibändin hyväksi koetulla kaavalla. Positiivisimpia asioita soitossa oli erittäin hyvä yhteensoittaminen ja rumpalin otteet. Hyvää kapulointia. Mutta mitäpä muuta sitä Säkylässä on tekemistä kuin soittotreenit ja sotapoitsuille vittuilu. Jeah!
Molemmat paikalle olleet desiepelit ovat Säkylässä käyneet eräissäkin (palkka)töissä, mutta ei siellä kyllä vastaavaan meininkiin tuolloin törmännyt. Setin loppupuolella heitetty Ramones -cover liikutti yleisöä kuin bensiini ruohonleikkuria. Jälleen puhutaan yhtyeestä, jolta sopii odottaa tulevaisuudessa suuria. Toivottavasti Grammers ei huku, kuten niin monet aiemmat voittajat. Mieluummin näkisi uusia pistepirkkoja komistamassa kotimaisen rokin tarjontaa. Omaleimaisuutta muutama ripaus lisää, niin hyvä tulee.
Teemu Jokelainen ja Ilkka Valpasvuo
