Ruisrock 2008 – Sunnuntai
06.07.2008
Ruissalo/Turku
Festivaalin viimeinen päivä oli sunnuntai, ja se tuntui koko kropassa ja väsymyksestä pörräävässä pääkopassa. Silmissä oli aamutuimaan unihiekan lisäksi ihan oikeaa Ruissalon santaa, mutta katse kirkastui kun selaili päivän artistiluetteloa: kotimaisten esiintyjien lisäksi luvassa oli pari erinomaista ruotsalaisnimeä ja kaksi odotettua indie-nimeä Yhdysvalloista.
Ensin kuitenkin Turun Sanomat -lavalle ja the Micragirlsin tahdissa jumppaamaan. Aina välillä sitä erehtyy luulemaan, ettei mitenkään jaksaisi tanssia, mutta sitten yllättää itsensä kiskomassa paitaa yltään kun pitkähihaisessa on niin pirullisen kuuma pomppia auringon paahtaessa. Esimerkiksi nyt kävi juuri näin.
Suomen paras garagebändi, The Micragirls, pisteli sen verran mainiosti rosoista rokkiaan, että iltapäivästäkin saatiin aikaan kelvolliset jamit. Kitarassa ja laulussa Mari, urkujen takana Katariina ja rumpupallilla Kristiina – pieleen vain ei voi mennä, tämä tyttötrio on sen verran hyvin yhteen hitsautunut kombo. Olipa kyseessä sitten cover-kappale tai oma viritys, Micrat pistävät tanssijalan vipattamaan. Eikä haittaa jos kappaleen alku menee pieleen, sitten otetaan uudemman kerran, kukin samasta biisistä.
Punaisiin paitoihin sonnustautuneet tytöt soittivat hymyn huulille. Hymyilemään pistivät myös erään kanssatanssijan ihmisapinaperformanssi Go Go Gorillan aikana. Varsin eläimellisiä liikkeitä! Ennen viimeisenä kuultua pyörryttävää Lone Twisterä tytöt jakoivat tanssiohjeita ihan paperilla, jotta askeleet menisivät varmasti oikein: Around and around and around and around and around and around and around and around and around and around and around and around we go!, pyörimissuunta myötäpäivään (ja vastapäivään sitten kun alkaa oikeasti huippaamaan). Ja niin sitten mentiin, ainakin osa porukasta. Pöly ei montaa kertaa keikan aikana ehtinyt laskeutumaan.
Pää pökerryksissä oli hyvä lähteä Telttalavaa kohti katsomaan lisää ihastuttavia naisolentoja. Anna Järvinen nousi viime vuonna suursuosikiksi sekä kotimaassaan Ruotsissa että syntymämaassaan Suomessa. Järvisen kaipuusta kertovat folk-laulut upposivat kummankin maan yleisöön. Järvinen ja pitkälti Dungen-yhtyeen muusikoista koostunut bändi onnistui luomaan telttaan hienon klubimaisen tunnelman.
Loistavalta Jag Fick Feeling -levyltä tehokuuntelun myötä jo umpitutuiksi muodostuneita kappaleita livenä kuunnellessa saattoi unohtaa kaiken mahdollisen ikävän ja keskittyä kokemuksen puhtauteen. Lämpimän oloinen laulusolisti Järvinen oli loistava, mutta yhtye loisti myös. Etenkin rumpali osoitti, että folkrockia voi soittaa lujaa unohtamatta nyansseja. Ripeästi rokattu Leena ja levyversiotakin herkemmin sovitettu Kan Du Gå hehkuivat ihanaa lämpöä. Tämänvuotisen Ruisrockin kärkiviisikkoon suvereenisti menevä keikka.
Upea meno jatkui Paviljonkilavalla, tosin täysin erilaisissa merkeissä, kun Asa ja Jätkäjätkät soittivat suvereenisti yhden festivaalin viihdyttävimmistä keikoista. Ison bändin kanssa liikkeellä ollut Asa osoitti taas kerran, että hän on sekä erinomainen esiintyjä että painavaa asiaa vaivattoman tuntuisesti tiputteleva Suomi-hiphopin ykkösmies. Ja kun kitaran varressa heilui hellehattuinen Puppa J, takuuvarma viihdyttäjä, oli peli sillä selvä. Enkä selvästi ollut yksin mielipiteineni; Paviljongin seutu oli täynnä populaa, joka innostui jätkisten show´sta heiluttamalla torsojaan ja jäseniään.
Asa on parasta, mitä suomalaiselle hiphopille on koskaan tapahtunut (katsotaan sitten uudestaan, kun Ceebrolisticsin pitkään pitkään pitkään rakentama suomihopin Chinese Democracy joskus ilmestyy...). Avain-nimen unohdettuaan ja tyyliään tarkistettuaan Asa on rentoutunut ilmaisussaan, ja se näkyy myös lavalla. Miehellä näytti olevan selvästi hauskaa vaikka asia olikin painavaa. Kovatasoisen keikan upein tapaus oli lähes virheettömältä Terveisiä kaaoksesta -levyltä napattu Monimuotosii.
Jätkien jälkeen altistui väkisinkin häjyille. Lauri Tähkä & Elonkerjuu, tuo Etelä-Pohjanmaan Rock-Mamba, lopetteli settiään Niittylavalla vähintään kymmenentuhannen ihmisen taputtaessa ja hurratessa. Kansansuosion karttuessa kansanmusiikkivaikutteitaan vähentänyt Elonkerjuu ei ole turhaan myynyt levyjään, sen verran monta käsiparia oli ilmassa kun Tähkä lauloi Pauhaavasta sydämestä. Sitten visiitti yleisön sekaan, sitten paita pois, ja sitten – ! – sukatkin pois. Ne eivät sentään lentäneet yleisöön, toisin kuin paita, joka varmasti revittiin riekaleiksi. Vaikka Elonkerjuu on pahimmillaan puuduttavan lattea, encoressa vedetty Isoontaloon Antista kertova ralli toimi räyhänsä ansiosta. Selvähän se on, että yhtyeen vanhennuttua sen musiikki laimenee (ja naispuolisten jäsenten vaatteet niukkenevat). Lauri Tähkä ja Elonkerjuu on saavuttanut huimaa suosiota, ja siitä lienee tuleva kiintotähti suomalaiselle artistitaivaalle. Notta speleissä tavatahan taas.
Jonkinasteiseen kirkkauteen on noussut myös ruotsalainen José González. ”Siitä mainoksesta” ja ”siitä coverista” tunnettu teräskielistäkitaraa soittava sympaattinen mies on taas yksi osoitus siitä, että joskus oikeus suosion ja musiikin laadun välillä toteutuu. Tämän huomasi teltassa, joka oli ääriään myöten täynnä innokkaita kuulijoita. Vaikka Gonzálezin musiikki on hiljaista ja melkeinpä harrasta, tunnelma teltassa oli lämmin ja suorastaan innostunut.
Sisäänpäinkääntyneen oloinen Gonzélez soitti taitavasti ja piti yleisöä hyppysissään minimalistisin elkein. Hän ei kosiskellut, ei huudattanut, ei ottanut edes paljoa kontaktia, mutta silti onnistui luomaan esityksellään jotain maagista ja koskettavaa. Keikan lopussa kuullun Massive Attack -laina Teardropin jälkeen oli kuin puhdistava puhuri olisi käynyt sisikunnan läpi pyyhkien turhaa kuonaa pois. Tämä Richard ”Jumalharha” Dawkinsia ja Peter ”Practical Ethics” Singeriä lukeva solubiologiaa opiskellut ihana mies onnistuu luomaan jopa uskonnollisen harrasta tunnelmaa kauniilla musiikillaan.
Ja lisää ruotsalaisia aina vain. Nelimiehiseksi kutistunut Kent keräsi Niittylavan ympäristöön suuren yleisön tummanpuhuvaa poppiaan kuulemaan. Hihkumista ja hehkutusta kuului jo ennakkoon, mutta mustan esiripun laskeuduttua ja pari biisiä kuunneltuaan oli todettava, että keikka alkoi varsin tylsästi. Ja se myös jatkui tylsänä lähtemättä koskaan varsinaisesti käyntiin. Liian laahaavaa, liian väritöntä, liian kasaribiittiä. Isola-levyn maaninen Om Du Var Härkin oli vesitetty tylsällä biittikompilla, ja muutenkin keikka kärsi nyanssien puutteesta. Etäisen oloinen Joakim Berg jutusteli reilusti ruotsiksi. Yleisö jaksoi innostua ruotsalaisten esityksestä. Vetovoimaahan näillä kavereilla on lahden tällä puolen aina ollut, mutta nyt haukotutti. Tyl-säää! Pois telttaan.
Illan newyorkilaisyhtyeistä ensimmäinen, the National, keräsi telttaan massiivisen yleisön. Erään punavuorelaisen levyputiikin vuosi sitten masinoiman markkinointikampanjan myötä albumilistallekin nostettu yhtye oli rentoudessaan ja varmuudessaan hämmästyttävän vangitseva. Suomalaisiin täsmäohjuksen lailla iskeytyneeltä Boxer-levyltä ja sitä edeltäneeltä Alligatorilta soitettu vaskilla ja viululla koristeltu indie-AOR aiheutti ihastuneita ilmeitä ja paikoin jopa suoranaista hurmosta ja pientä yhteislauluakin.
The Nationalin tunnistettavin piirre eli Matt Berningerin tumma ääni oli livenä vähintään yhtä vakuuttava kuin levylläkin. Syytä on kyllä kehua myös Dessnerin (Aaron, basso ja Bryce, kitara) ja Devendorfin (Scott, kitara ja Bryan, rummut) veljespareja sekä vierailevia muusikoita, sen verran varman oloisesti yhtye soitti post-punkkia ja Bruce Springsteeniä sekoittavaa tunnelmallista rock-musiikkiaan. The National Ruisrockin Telttalavalla oli yksi vuoden parhaita keikkoja ja erinomaisen lihallinen esitys, joka onnistui oikeasti kouraisemaan syvältä. Tässä vaiheessa Desibelin toimitusosasto joutui matkateknisten syiden takia vetäytymään Ruissalosta, joten se toinen nykiläinen nysvääjä Interpol jäi tällä kertaa väliin.
Kaiken kaikkiaan Ruisrock vuonna 2008 oli mallikas kokemus. Oli tanssia, oli herkistelyä, oli raskasta ja kevyttä. Ja tietysti värikkäitä ihmisiä, festarikojuja, hassuja päähineitä, Flogging Molly -t-paitoja, kaunis Ruissalon luonto, syntymäasussa uimaan meneviä ihmisiä (valitettavan usein miehiä) ja tietenkin ne ohi lipuvat kerrostalon kokoiset laivat.
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Ilkka Valpasvuo
