Roskilden lauantai – Transsin ja tanssin juhlaa

Ehkä yllättävin päivänavaus Roskilden historiassa oli tällä kertaa Tivolin sinfonia orkesteri. Vaikka pääasiallisesti akustisesta orkesterista ei voinut nauttia oikein sen ansaitsemalla hartaudella oli tulos erittäin viihdyttävää. Nuorehko kapellimestari osasi ottaa festivaaliyleisön vaatimukset huomioon ja heitteli vitsejä sävelmien väliin. Hän osasi myös markkinoida kappaleita oikein soittamalla kevyttä Bernsteiniä ja mainitsemalla että Arvo Pärtin musiikkia on käytetty muun muassa There Will Be Bloodissa ja American Beautyssa.

Lauantain varsinaiset alkutahdit löi kuitenkin manchesterilainen The Ting Tings. Heti puolenpäivän jälkeen alkanut soitto imi monet väsyneetkin festivaalikävijät lämmittämään bailukenkiään uuden päivän koitoksia varten, sillä bändin tanssittavan rähisevä poppunk öljysi mukavasti lantioiden kaaria. Mitään suurta oivallusta ei The Ting Tingsin musiikissa ollut ja biisimateriaalin kannalta keikka oli sisällöllisesti yksitoikkoinen. Välittömyys ja laulaja Katie Whiten hillitön energialataus saivat kuitenkin katsojat innostumaan kiitettävästi, eikä aikainen soittoaika tuntunut verottavan kokonaistunnelmaa.

Ylikuumassa teltassa, jonne saapui puolituntia myöhässä oleva Efterklang alkoi jo tunnelma kärsiä. Viivästyminen ei kuitenkaan johtunut yhtyeestä, vaan heidän suosionsa veti teltan liiaksi täyteen, joka taas vaati lisää turvatoimia ilmaantumaan paikalle. Parades –levyllään noin kolmenkymmenen vierailijan kanssa musisoinut Efterklang oli nyt hieman pienemmällä joukolla matkassa. Muusikot vuorottelivat erilaisten instrumenttien varressa, jonka merkitystä ei varmasti bändin ulkopuolinen osaa arvostaa.

Virkistävää oli kuitenkin nähdä solistina rumpali, joka soitti aksentteja ja osioita laulunsa välissä. Hieman arcadefiremaisella otteella musisoiva poppoo osasi loihtia tunnelmaa eikä Miradorin maagisuuttakaan voinut livetilanteessa pahemmin kiistää.

Yhtyeen jälkeen Ruotsin mies-ja-kitara-ylpeys José González kipusi lavalle iltapäivän kuumimpaan aikaan. Ilman pöllytessä Odeon-teltassa oli jopa hienoista salaperäisyyden tuntua, kun mies alkoi hitaasti kutoa unenomaista sävelkudelmaansa. Mistään lavan haltuunottamisesta on turhaa puhua, sillä staattisempaa esitystä on vaikea nimetä. Parhaimmillaan tämä toimii hypnoosin kaltaisesti ja pysäyttää ihmiset minimalistisen kuiskauksen äärelle. Tällä kertaa häiritseviä tekijöitä oli kuitenkin liikaa, eikä esityksen voi hyvällä tahdollakaan sanoa ottaneen valtaansa kovinkaan suurta osaa kuulijoista. Jatkuvan keskusteluhälyn lisäksi suurimpana häiriötekijänä oli auttamattomasti liian hiljaiseksi säädetyt äänentasot, jotka tekivät esityksen seuraamisen mahdottomaksi vähänkään intensiivistä diggaririvistöä kauempaa.

Vaikka setti keskittyikin ennen kaikkea uusimman In Our Nature -albumin materiaaliin, sai González edelleen suurimmat suosionosoitukset hänet kuuluisuuteen nostaneen, The Knifelta lainatun Heartbeats-kappaleen myötä. Myös levyn nimikappale herätti vastakaikua, yltyyhän herra siinä omalla mittapuullaan lähes rokkaamiseen asti.

Nicole Atkins & The Sea on herttaisen jersey-tytön bändi, jossa kuuluu sydän ja rock. Bändi ja neito luottavat wall of soundin tehoon, mutta myös romantiikkaan. Vahvasti käytetty clockenspiel eli kellopelikään ei jäänyt kuulematta. Atkins jatkaa siitä mihin Springsteen jäi kultakaudellaan. Pelkistettyjä lyriikoita ja isoa soundia.

Lauantain päälavalla nähtiin sitten jo parhaat päivänsä nähnyt Judas Priest. Rob Halford köpötteli yhtyeen perässä kaapuun pukeutuneen ja metalliseen hiilisorkkaan nojaten. Vaikka kyseessä oli pelkästään show´sta, pystyisi miehen kävelytahti kuvaamaan myös bändin livemenoa. Aloituskappale junnasi kuitenkin sen verran, että oli pakko käydä katsomassa toisen konkarin kunto.

Solomon Burke on yksi harvoista elossa olevista soul-konkareista. Mies on jo tosin vuosia esiintynyt tuolissa istuen antaen melko väsähtäneen kuvan. Tästä huolimatta teltta raikui surutta ja pelkästä ilosta. Burke pomppi tuolissaan ja manasi herraansa kun hän veisteli soul-hittejä toisensa perään. Valitettavasti kyseessä olisi voinut olla kuka tahansa cover-artisti eikä elävä legenda, koska tulkinta uupui tehoa ja keikalla todellakin kuultiin enemmän soul-standardeja kuin miehen itse tunnetuiksi tekemiä rykäisyjä.

Seuraavaksi ohjelmassa oli homoin bändi ikinä eli Dillinger Escape Plan. Niinpä laitoin päälleni bändin Prahan keikalta ostetun pinkin paidan yksisarvisella varustettuna ja läksin matkaan. Homokommentti lähti moldovalaisen ystäväni suusta joka on grindcoren suurkuluttaja. Hän oli ollut yhtyeen kova fani, ennen kuin kuuli bändin uutta tuotantoa livenä. Suuttumuksissaan mies sätti yhtyettä Backstreet Boysiksi ja vertasi että Alamaailman vasarat on paljon kovempi.

Amerikkalainen Dillinger Escape Plan todellakin vääntää ennakkoluuloilta niskat nurin ja kuuntelutottumuksilta ranteet auki. Yhtyeen energia ja voima on niin suunnaton että se yllättää. Ja jo alkutahdeista maallikkokin voi todeta, että kyseessä ei ole purkkapoppia, vaan teknistä mathin ja grindcoren sekoitusta.

Myllytyksen kestettyä hetkisen hyppäsi laulaja Greg Puciatokin lavalta yleisöön. Bileet olivat niin kovat että ihmisiä jouduttiin nostelemaan yleisöstä melkoisen tiuhaan tahtiin. Milk Lizard, Babys First Coffin ja Fix Your Face olivat muun muassa kovimman vastaanoton saaneita kappeleita.

Ok. Myönnän heti alkuun, että objektiivinen suhtautuminen Neil Youngiin on itselleni käytännössä mahdotonta. Olen fanittanut herran tuotantoa koko pienen ikäni ja tämä oli ensi kerta, jolloin pääsin näkemään miehen elävänä. Olin jo etukäteen varma, että mikäli keikka ei olisi täydellinen katastrofi ja vuosisadan floppi, pitäisin sitä täydellisyyttä hipovana.

Keikka ei ollut floppi eikä katastrofi. Neil Youngilla oli legendavaraa aloittaa keikka lähes puoli tuntia myöhässä, mutta siitä eteenpäin 63-vuotias mies palveli suurta yleisöä soittamalla yli kaksi tuntia hyvin klassikkopitoista materiaalia. Young palkitsi kuulijansa soittamalla myös monet suurimmista hiteistään, kuten Cinnamon Girlin, Heart Of Goldin, Hey Hey, My My (Into The Black)in sekä siirappia tihkuvan urkuversion Mother Earthista. Lisäksi mies esitti monesti ennenkin kuullun näkemyksensä Dylanin moneen kertaan versioidusta All Along The Watctowerista. Young jatkoi lisäksi tämänkertaisen Euroopan-kiertueensa perinnettä soittaa The Beatlesin A Day In The Life encorena.

Miten miehellä voi vieläkin riittää energiaa tahkoamiseen, hyppimiseen ja pomppimiseen läpi pitkän keikan? Toki setin keskiosaan sijoitettu akustinen jakso antoi hetken huokausaikaa, ja ehkä keikan viiltävimpänä soinut The Needle And The Damage Done kuultiinkin hyvin ohuena ja kevyesti hengittävänä versiona. On vaikea ajatella, että Young olisi pystynyt antamaan itsestään enemmän. Toki settilista olisi voinut olla hieman enemmän kuulijaa haastava, ja itse olisin toivonut kuulevani ainakin Cortez The Killerin, Like A Hurricanen ja Southern Manin. Toisaalta en todellakaan pysty sanomaan, mitä olisin valmis jättämään pois. Neljälle vuosikymmenelle jakautuva aktiiviura ei yksinkertaisesti mahdu pitkäänkään settiin kovinkaan kattavasti. Oma vikani, olen liian nuori. Neil Young ei kuitenkaan pettänyt ja keikan jälkeen tunsin oloni todella onnelliseksi. Ja väsyneeksi.

Hurmiollisen Youngin jälkeen juhlat olivat vasta alussa. Henkinen puoleni ei kuunnellut yhtään loppuun palanutta fyysistä puoltani, joten edessä olisi vaikeuksia, mutta myös elämäni bileet.

DJ Girl Talk otti yleisönsä heti alkuun muutamalla puheella, introlla ja sitten alkoi soitto. Illan aikana mies sekoitti The Bandin The Weightiä, Toton Africaa ja muita klassikoita rapbiitteihin ja kappaleisiin kuten No Diggity. Myös miehen Night Ripper –mixlevyltä tuttua Smash your head, jossa miksataan Elton Johnin Tiny Danceria ja Public Enemyä yhteen sai paljon fanihuutoja osakseen. Mutta osasi mies ottaa muutenkin yleisönsä kuin biisien avulla. Lavalle pyydettiin ihmisiä tanssimaan ja itsekin mies hyppäsi miksauspöytänsä päälle joraamaan.

Sanottakoon ensi alkuun että seuraava katsaus on elämäni bileisiin, joten se ei mitenkään voi enää olla koko kertomus, vaan hyvän keikan tavoin kyseessä on melkein muistinmenetys. Shantel & Bucovina Club Orchestra soitti partizani discoa oikealla livebändin voimalla. Keikalla ei tempoa tai tunnelmaa turhaan kypsytelty, vaan mentiin suoraan päivän agendaan ja se oli balkandiscobileet.

Ihmiset hyppivät ja halailivat! Itsekin huomasin auttavani nuoria tyttöjä tukien kun sadat ihmiset hyppivät ilmaan samanaikaisesti. Kaikkea se transsitila aiheuttaa. Tämän jälkeen huomasin muun muassa tanssivani ripaskaa ringissä täysin tuntemattomien, hikisten, paidattomien ihmisten kanssa. Hiki ja vesimukit lentelivät sinne sun tänne ja nestehukka oli melkoinen. Olin jo ehtinyt täysin unohtaa jalkojani vaivaavan säryn. Siitä ei ollut tietoakaan.

Bileet kestivät lähelle puolitoistatuntia koko ajan yhtä maanisena. Encoreissa tuli jo toistamiseen , mutta ketään se ei haitannut. Nyt elettiin sydämen kyllyydestä täydellä volyymilla loppuun asti ja kun tulin ulos bileistä veivasi Chemical Brothers Galvanize –hittiään. Samanlaista etnobiittiä, mutta ilman sitä sydäntä jota olin juuri kuunnellut puolitoista tuntia. Vaikka kemikaaliveljekset edustavatkin sitä dj-koulukuntaa, jossa ei paljon välispiikkejä anneta, vaan annetaan musiikin ja miksien puhua puolestaan sai se kuitenkin aikamoista eloa kymmeniä tuhansia käsittävään ihmisjoukkoon.

Suuri massa tuntui olevan alituisessa kävelyn ja jorauksen välitilassa. Biitti vei menessaan, vaikka asiaa olisikin ollut kaljateltalle. Do it Again, Hey Girl, Hey Boy ja Star Guitar pitivätkin vessajonot ja ruokakojut mukavassa tunnelmassa. Valitettavasti aikaisemmin laiminlyömäni fyysinen kestävyys oli jälleen muistuttamassa itsestään ja aloin ryömiä kohti telttaa.

Vuosi 2005 oli erittäin hyvä musiikkivuosi, johon Black Mountain lisäsi oman panoksensa debyytillään. Esitysaika ja –ajankohta jonka Black Mountain kuitenkin sai oli kuitenkin pienikokoinen murha yhtyeelle. Mikään bändi ilman tuhansien ihmisen fanikuntaa ei pysty pitämään yleisön mielenkiintoa kahdelta aamuyöllä. Itsekin kuuntelin vain avausraitana räjäytetyn riffipoljennon Stormy Highn ja hieman sen perään seurannutta psykedeliahaahuilua. Täysin kokonaisvaltainen uupumus veti kuitenkin petiin.

Teltalle päästyäni kuulin päälavan viimeistelyjä eli Go Homen ja Block Rocking Beatsin. Olin majoittunut hiljaiselle alueelle noin 2.5km päähän jossa ei oltu vielä näin lujalla musiikkia kuultu ja näin selkeästi. Kyllä äänentoistossa tehoja löytyy.

Palaile Roskilden alkutunnelmiin, torstaihin tai perjantaihin tai jatka homman viimeistelyyn ja sunnuntaihin.

Teksti: Ilmari Ivaska ja Otto Kylmälä, Kuvat: Kylmälä