Pori Jazz 2008 – vuoristorata-ajelu musiikin ja masokismin välimaastossa
17.07.2008
Kirjurinluoto/Pori
Pori Jazzin tarjonta oli tuttuun tapaan monipuolinen mosaiikki, josta tänä vuonna tuli hyödynnettyä suosiolla pelkkää Kirjurinluoto-osuutta. Festivaalin pääpäiväksi muodostui odotetusti perjantai 18.7., jolloin Areena-alueelle ahtautui noin 33 000 ihmistä. Festivaalin kakkospaikan, LP43! -teltan tarjonta nojasi yllättävän paljolti artisteihin, jotka joka tapauksessa esiintyivät myöhemmin Kirjurilla. Johtuneeko sitten ”normaaleista” peruutuksista vai muusikko-puskaradion toimivuudesta teltan akustisten ominaisuuksien suhteen... Pakolliseksi sadepäiväksi kehkeytyi lauantai 19.7. Järjestyshäiriöiden olemattomuus ja uusrakastuneet parit lämmittivät sydäntä jälleen kerran: pirummoisessa tungoksessa koettiin korkeintaan keski-ikäisten lievää spedeilyä ja järmäämistä, ”jazz-tupakan” savuakin oli paikoin ilmassa.
Novosibirsk on Venäjän kolmanneksi suurin kaupunki, jossa on n. 1,4 miljoonaa asukasta. Ja sieltä Poriin oli saapunut torstaiksi hyvin timmi Novosibirsk Big Band. Pari viikkoa sitten Rzhev -nimisen teollisuus-/urheilukaupungin kulttuuri-ilmapiirin kokeneena väitän, että itänaapurissamme lahjakkaiden musikanttien joukkomuutto suuriin kaupunkeihin on korostuneempaa kuin täällä lännessä, ihan toimeentulonkin turvaamisen vuoksi. Torvet soivat – vaikka keskellä Siperiaa! Poppoo lämmitti yleisön tanakalla Milice Squad! -tyyppisellä meiningillä, ja mukana oli tietenkin aavistus pakollista, venäläistä ylilyöntiä, melodramatiikkaa, todistamisen tarvetta.
Muutama turha nuotti ei päässyt häiritsemään, kun lavalle saapui se borssin smetana, chicagolainen Ann Hampton Callaway. Valkoinen nainen, jumalaisen flexiibeli ääni. Mutta se olisi ollut pelkkää kolmeatähteä ilman retvakkaa maajussi-teijamaisuutta yhdistettynä woodyallenmaiseen huumoriin. Heti alussa hän ilmoitti, ettei ole Lionel Hamptonin ja Cab Callowayn jälkeläinen, vaan ihan tavallisessa musikaalisessa perheessä kasvanut. Saimme kuulla myös spontaanin oloista, lumoavaa Ella Fitzgerald- ja Sarah Vaughan -imitaatiota, ja myöhemmin emäntä improvisoi oikein luontevan Pori-aiheisen bluesin. Callaway ei missään vaiheessa sortunut amerikkalaisiin korniuksiin, ja voisikin milloin tahansa tulla Halikkoon kylään: se olisi kahvit ja Wilhelmiina-keksit hetj´!
Siitä huolimatta, että lavalle astui myöhemmin muitakin tekijämiehiä, täytyy Return to Forever -fuusio/jazz-rock -kvartettia pitää tämän vuoden Jazzien pääesiintyjänä. Kaikki neljä ovat huippumuusikoita, mutta suurin osa yleisöstä varmasti tuli katsomaan jazzareitten jumalhahmoa Chick Coreaa. Tämä kuminaamainen spanielitukka on myöhemmiten ottanut vaikutteita harmonisiin kudoksiinsa mm. scientologiasta, mutta nyt kuultiin nimenomaan tämän klassisen kokoonpanon 70-luvun materiaalia. ”Seeproja” oli lavalla varmaan lähemmä kymmenen, ja uskon vakaasti, että joitakin kosketinsoittimia oli roudattu paikalle pelkästään tietyn kappaleen yhtä ainoaa retro-saundia varten.
Kyllä Corea pitää kerran elämässä nähdä (kokea!) En tiedä, onko hän paras jazzari maapallolla, mutta ainakin sillä planeetalla, josta on kotoisin. Tämän keikan jälkeen pohdin myös vakavasti sitä, kiellänkö enää jatkossa piano-oppilaitteni purkansyönnin. Muutenkin hämmentävän rennonoloinen maestro jauhoi nimittäin purukumia koko settinsä ajan, alinomaan kasvoillaan semmoinen velmu, heikkisilvennoismainen virne.
En ole Return to Forever -ekspertti, mutta silti rohkenen väittää sen olevan aivan perkeleenmoista settiä, joka sekä rytmiikoiltaan että melodisilta ylärakenteiltaan on kaikkien kuvailujen ulkopuolella. Slap-bassoakin kuultiin Stanley Clarkelta ainakin viiden vuoden tarpeiksi. Ainoaksi huomauttamisen aiheeksi keksin kitaristi Al Di Meolan, joka olisi pärjännyt vähemmilläkin panoksilla. Tilutuksesta menivät aivot välillä ihan tukkoon. Nyt päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi omituinen, novosibirskmäisen tarpeeton näyttämisen halu. Pikkuisen enemmän taukoja olisin kaivannut - nekin ovat musiikkia.
Mutta varokaa tuon Corean kanssa, jazzarit! Hän on nimittäin vaarallinen artisti siinä mielessä, että takuulla kymmenet tuhannet hyvät jazz-levyt ovat jääneet tekemättä sekä vastaavasti yhtä monet jazzarin urat keskeytyneet Chick Corean olemassaolon sekä paremminsoittamisen aiheuttaman alemmuudentunteen ja sairaalloisen täydellisyyden tavoittelun vuoksi. Tässä mielessä Kummelin klassinen Kikka Korea -sketsi on hyvä muistaa. Hyvän jazzarin yksi tunnusmerkki on terve suhtautuminen Chick Coreaan!
Samaa neuvoa voisi soveltaa rumpaleihin ja Dave Weckliin, jonka soitantaa saimme kuulla seuraavassa kokoonpanossa, Metro Special Editionissa. Sen nimimiehenä toimi myös trumpetisti Randy Brecker. Tämä yhtye oli ensimmäinen vihje siitä, että järjestäjät olisivat voineet sijoittaa Kirjurin esiintyjät huomattavasti paremmin. Metron aloittaessa korvat olivat näet aivan tukossa Corean jäljiltä, eikä auttanut edes roudaustauko esiintyjien välissä. Musiikillinen informaatioähky oli tosiasia, eikä Metro Special Edition yksinkertaisesti pystynyt vaikuttamaan aivojen reseptoreihin, niin hienoa settiä kuin muuten olikin.
Tämä aavistuksen verran Coreaa groovaavampi porukka olisi ehdottomasti pitänyt sijoittaa eri päivälle kuin Corea. Tai päinvastoin. No, joka tapauksessa mieleenjääpiä elementtejä oli kosolti. Weckl pysyi aisoissa, Breckerin trumpetti kuulosti häkellyttävässä määrin syntikan brass-saundilta: johtuniko sitten miksauksesta? Parhaat sävyt ja miellyttävimmät dynamiikkaerot sooloissaan toi esille melgibsonmainen Eric Marienthal. Parhaimmillaan meno äityi infernaaliseksi 70´s -henkiseksi autotakaa-ajo-jazz-funkyksi, mihin olisi ollut mukava paketoida koko Kirjuri-päivä.
Vaan ei, valitettavasti. Tuli vielä Bob Geldof -parka, kahden edellisen kokoonpanon jälkeen, yksinkertaisine perus-sointukiertoineen. Hänen urastaan muistetaan enemmän hyväntekeväisyys ja aktivismi kuin itse musiikki, yksittäiset kappaleet. Hän lienee ainoa ihminen maailmassa, jonka cv:ssä lukee ”Aids” (<-- Live Aid, Band Aid). Ennen kaikkea hän oli tänä heinäkuisena torstai-iltana niin väärässä paikassa väärään aikaan kuin ihminen vain voi olla. Mahtoi olla ikävää katsoa lavalta lukuisia etääntyviä selkiä, poistuvaa yleisöä.
Geldofin kaltaisen artistin olisin voinut kuvitella mieluummin vaikka jazz-kävijöitten pro-päivälle, eli sunnuntaille, nelikymppisiä ja heitä vanhempia houkuttelemaan. Lienikö sitten artistin omista aikatauluista ollut kiinni tämä(kin) huono esiintymisajan sijoittelu. Harmonikalla vahvennettu irkku-aikuisrock potki kyllä hyvin, eikä ollut arvattavimmasta päästä, mutta monikohan yleisöstä oli tullut paikan päälle nimenomaan häntä kuuntelemaan?
Jatka matkaa perjantaihin tai lauantaihin (käymättä pankissa). Tarjolla myös aiheen innoittama sarjakuva.
Teksti: Janne Kuusinen, kuvat: www.porijazz.fi
