Pienet

Pienet – Elokuu 2008

17.08.2008

Dasputnik: Blatta Caverna
Avaruusprogen instrumentaaliseen maisemamatkailuun tarjoaa oman panoksensa turkulainen Dasputnik tällä kahden noin seitsenminuuttisen kappaleen lätyllään. Jos ensimmäinen raita maalailee avaruuden ohella jossain itämaisissa höyryissä, lähtee jälkimmäinen huomattavasti jykevämmällä riffijunnauksella liikkeelle. Ponteva poljento leimaa kokonaisuutta, varsinaista herkistelyä ei tarjoilla vaikka välillä mennäänkin kevyemmin. Trippi on silti mukavan rullaava eikä bändi soita itseään missään vaiheessa suohon. Livenä varmasti melkoisen hypnoottinen kokemus.

Ilkka Valpasvuo

Embassy Of Silence: Pristine (Promo-EP)
Solisti Ines Lukkasen ja kitarasta ja koskettimista vastaavan Tero Kalliomäen duosta viisihenkiseksi bändiksi kasvanut Embassy Of Silence liikkuu edelleen tumman tunnelmallisen ja komeasti melodiamaalailevan rockmetallin parissa. Heti melkoiseen rumpukeskitykseen asti yltävä Catherine & Heathcliff vakuuttaa sekä harmonian, nostatuksen että mukavan ”paholaismaisuuden” puolesta. Metalliriffit eivät myöskään suotta selätä koukkuja The Gemini Ascendantilla, vaan osataan myös nauttia kaikessa rauhassa Lukkasen kauniista äänestä hiljaisempien hetkien parissa. Suurin kysymysmerkki lätyllä on Nick Cave -klassikosta Where The Wild Roses Grow metallistettu versio, joka ei millään tasolla nouse Caven ja Kylie Minoguen version kanssa kilpailemaan. Nyt on haukattu hiukan turhan iso pala, tämän biisin vahvuudet ovat nimittäin ne samat tutut, metallijylhistely vain latistaa kokonaisuutta eikä Lukkanen mitenkään haasta Kylietä, puhumattakaan Caven möreästä runollisuudesta. Omilla ralleillaan yhtye on paljon turvallisemmilla vesillä liikkeellä eikä purjehdustaidoissa ole kauheasti motkotettavaa. Melodisen rokkimetalli sarjassa kelpo tulokas.

Ilkka Valpasvuo

For Funerals To Come: This City
Kerimäkeläisen For Funerals To Comen uusin demo on järjestyksessään bändin toinen ja nykyiselle kokoonpanolle aivan ensimmäinen. Kahden biisin voimaan luotetaan ja kuten saatteessakin jo mainitaan, kyseiset biisit eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Nimibiisi This City indierokkailee stereotypisen söpösti: Säkeistössä tunnelmoidaan näppäilyllä kun taas kertsissä paahdetaan säröllä ja persoonallinen Bono-ääni käy falsetilla. Ihan iskevää kertosäettä on tarjolla, mutta jotenkin biisi vain uppoaa massaan, kun sävellyksen veto ei vielä ihan riitä. Kakkosbiisi Rejection / Obsessionissa tunnelma vaihtuu täysin, kun tempoa ja agressiivisuutta ilmestyy jostain valtavasti lisää. Rummut takovat raivokkaasti ja laulussa kokeillaan nyt vähän huutoakin. Ideaa on tässäkin, mutta stereotypisyyden katoamisesta huolimatta koukuissa ei ole vieläkään tarpeeksi terää mihinkään sen kummempaan. Tarkemmin hiottuja sävellyksiä, kiitos, seuraavalle lätylle ja siten biisien erilaisuuskin muuttuu rikkaudeksi, kun nyt se ilmenee lähinnä linjattomuutena. Vielä ollaan pelkästään semi-hyvällä tasolla.

Jarmo Panula

Gonebad
Lohjalainen Gonebad tituleeraa soittavansa progressiivista rockia mausteilla. Kolmen melko lailla erilaisia sävyjä esittelevän biisin paketin avaus saisi tikan tähtäämään silti enemmän metallisen mätkeen puolelle, tai ainakin hevahtavan riffi-ilmaisun suuntaan. Toki vaeltelevaa maalaustakin löytyy raskaassa kaurassa. Tymäkästi alkaa myös kakkosraita Interactivity, mutta itse säkeistä löytyy myös keveyttä. Silti raskaus täytyy ilman muuta muistaa mainita Gonebadin kohdalla. Soitto pysyy hyvin kasassa ja tukanheittoa edistävässä kaahauksessa on mukavan sulava ura. Päätösraita Of Wolf And Prey lähteekin sitten ihan akustisiin tunnelmiin ja tuo esiin paremmin seikan jonka raskas kaahaus hiukan peittää. Trion laulaja ja osa sovituksistakin kuulostavaa lähes grungelta – tai ehkä ennemmin amerikkalaiselta tummalta alternativelta, ei tässä nyt mitään Nirvanaa olla missään vaiheessa lähellä. Mutta joku Soundgarden ei enää olekaan niin kauhean kaukana. Gonebad täräyttää ihan vakuuttavasti.

Ilkka Valpasvuo

Masters Of The Boogie Woogie Style
Pitkällä nimellä koristeltu helsinkiläinen rock-trio Masters Of The Boogie Woogie Style ei nimestään huolimatta pistä boogieta eikä woogieta, vaan lähtee kolmen raidan demollaan aika kipakan katurockin pariin rullaavalla askelluksella. Särön ohella soittoa toki leimaavat myös etenkin laulussa kuuluvat kepeämmät vaikutteet. Mutta silti eniten mennään tiluttelevasti haara-asennossa. Eikä tätä oikein alternative rockiksikaan ihan ensimmäiseksi leimaisi, sen verran suoraviivaista meininkiä kolmikon rokitus on. Melodiapopmausteinen katurockin sivuhaara voisi olla lähempänä tämänhetkistä totuutta. Ghostbustersin hengessä jammailevan Among The Peoplen jälkeen lähtevä kolmosraita No One But Me rauhallisemmalla tummalla kaarellaan vakuuttaa parhaiten. Ajan ottaminen biisin kasvatukseen ja muutenkin harmonisempi kokonaisuus nostavat myös lätyn kokonaispisteitä.

Ilkka Valpasvuo

Rum Point: Flight Delayed
Tummasyisellä tukahtuneisuudella leimattua indierockia popilla otteella soittava Rum Point hyödyntää myös progen maalailevia sävyjä. Meiningin tummuus maistuu hetkittäin aika tylyltä, vaikka etenkin laulussa kaikaa myös ripaus toivoa ja kitaravalleissa on energiaa. Joskin hivenen pelkistetyssä muodossa sitäkin. Tavallaan Rum Pointin neljän biisin promo kuulostaa siltä kuin siltä äänitettäessä olisi jäänyt muutama kanava tukkoon, mutta veikkaan kyllä että sellainen soundillinen ”ummehtuneisuus” on tässä tapauksessa ihan haettu tyylikeino. Rum Pointin käyttämä progemaalailu ei pidä kiirettä vaan sävyttää värejään kaikessa rauhassa. Vaikka rauhan tunne onkin tavoiteltava asia, niin hetkittäin viisikon jumitus oikeasti hiukan jumahtaa. Bändin ensimmäisenä omana kappaleena esiteltävä päätösraita Fugitive on tälle levylle sorvattu menobiisin muotoon ja kieltämättä vauhdikkaampi lähestymistapa toimiikin hyvänä vastapainona muuten hyvin iisille etenemiselle. Nopeuden kanssa tukahtuneisuus tosin hiukan häiritsee.

Ilkka Valpasvuo

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi: Tykkiä tööttiä
Nimihirviön Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi takana on nelihenkinen tavallista rock-pumppua huomattavasti ilkikurisempi oululaisorkesteri. Bändin siemenet kylvettiin nukketeatterissa ja niitä lannoitettiin työstämällä Kauko Röyhkä -covereita näytelmien yhteyteen. Orkesteria ja etenkin sen livemeininkiä on kehuttu. Nyt käsillä on Tykkiä tööttiä, THJKB:n demo. Mielenkiinto on huipussaan ennen kuin yhtäkään sekuntia levystä on kuullut. Mielenkiinto myös säilyy kun levyn on kuunnellut.

Ensimmäinen raita Reginan Linnanheimo on pitkästä aikaa oikeasti hyvää, herkkää suomalaista musiikkia. Tuomas Henrikin ja Tuuli Meijeritin laulut soivat valtavan hyvin yhteen sävykkään instrumentaation päällä. Upea viisiminuuttinen, etenkin näin ”demotason” bändiltä. Rahat pois lähtee puolestaan säröllä kohtuullisen suoraan punkaten. Ihan perhananmoisella svengillä etenevä biisi on suorastaan pakko kokea livenä, se nimittäin vetää jo kuulokkeistakin kuultuna jalat solmuun. Marraskuu ei sekään ole hiljaisimmasta päästä, mutta on rytmikkäämpi. Soundien buustaamisessa on käytetty näppärästi koneita luomaan kaoottisuutta. Jo heitä pois nuo ajatukset synkät varjoisat on puolestaan kepeä kuin Sunnuntai-iltapäivä, ainakin soitannon puolesta. Yhteenvetona: loistavaa! Vade Retro Satanus! -pitkäsoitto on kuulemma valmiina mutta julkaisijaa vailla. Äkkiä äkkiä, ei malttaisi odottaa....

Tuomas Tiainen

Zerzy´s Dreams: The Story About A Dream
Akustista kitaranäppäilevää soittava Jere Riikonen kuulostaa kolmen biisin demonsa avauksella Forbidden Fruit hiukan akustiselta grungelta, samanlaista tummasyistä värinää on ilmassa. Honesty on enemmän kantrifolkahtava teos, mutta sellaisena mukavan tumman kaunis. Avointa ja rehellisen riisuttua. Soiton ja soundien puolesta herkkyys ei ehkä vielä pääse ihan niin pintaan kuin mitä voisi kuvitella, mutta Jere on kuitenkin hyvällä tiellä. Instrumentaalibiisi KK ei sekään ole mikään turhanpäiväinen näppäilyvaeltelu, vaan tunnelmaa ja melodiaa on osattu luoda. Zerzy´s Dreams on toki alkusuoralla, mutta pistelee jo nyt ihan mielenkiintoisen näköisellä askelluksella.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 5666