• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Kirjaudu | Rekisteröidy

Tulivuorirock 2008

Saavuin Lappajärven Halkosaareen hyvissä ajoin, lähes puoli tuntia ennen porttien aukenemista. Lippuluukulle oli jo parkkeerannut odotettu joukko 90-luvun tuotoksia Negative-paidat päällään ja portilla seisoskellut keski-ikäinen järjestysmies yritti parhaansa mukaan naurattaa paikalle saapuvia kollegoitaan lähes sanasta sanaan samanlaisilla killerilaineilla, joita miesparka lieni kirjoittanut edellisenä yönä pieneen muistivihkoon takana siintävän kraaterijärven rannalla. Päätin odotellessa napata kuvan tanssilavan edessä olevasta Halkosaari-kyltistä, jonka keltainen maali oli jo pahasti lohkeillut. Voi, kun tuon kyltin olisi joku ymmärtänyt maalata, niin ilma olisi symboliikasta raskas.

Ensimmäinen Tulivuorirock järjestettiin Halkosaaren huvikeskuksessa vuonna 1970. Jokavuotiseksi muodostuneessa festivaalissa esiintyivät vuosien varrella mm. Dr. Feelgood, Bay City Rollers, Nazareth ja Hurriganes. Vuoden 1986 Status Quo -esiintymisen jälkeen tapahtuma ajautui kuitenkin talousvaikeuksiin ja niin seuraavana vuonna festari julistettiin konkurssiin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin pieni saari Lappajärven pohjoispäässä oli kuitenkin taas rock-pauhua täynnä. Tulivuorirock soi jälleen oman kylän pojan, Timo Kotipellon, toimiessa pääelvyttäjänä, ja tänä vuonna elvytys jatkui kahdella lavalla mm. Negativen, Sturm Und Drangin, Pelle Miljoona Unabomberin ja monien muiden johdolla.

Kuudelta portit aukesivat, Negative-fanit juoksivat varaamaan eturivin paikat, ja meikä hotaisi makkaraperunat naamaansa. Alueen toisella laidalla, katetun teatterikatsomon edessä oli päälava, jolla häppeningin potkaisi käyntiin Ponies To Kill -niminen ryhmittymä. Bändiesittelyyn liitetyllä Jolly Jumper -lainalla "Koni laukkaa takatak ja pitää turpansa kiinni" minut heti puolelleen voittanut viisikko soitti reilun puolen tunnin ajan testosteronista mäiskettä jossain melodisen metallin ja raskaan rockin tietämillä. Laulupuoli toimi hyvin taustalaulajan tukemana, eikä bändin toiminta ollut musiikillisesti muutenkaan yhtään hassumpaa. Sytyttäjänä Ponies To Kill oli kuitenkin mahdottoman tehtävän edessä, kun se sai soittaa kirkkaassa päivänvalossa käytännössä pelkästään jo tapaamillemme Negative-faneille, eikä bändi kyllä muutamista varovaisista show-liikkeistä huolimatta ollut lavalla kovinkaan viihdyttävä.

Tapahtuman toisena estradina toimi lähinnä Tapani Kansan kaltaisia iskelmätähtiä yleensä kannatteleva sisätanssilava portin kupeessa. Iskelmästä oltiin kuitenkin kaukana, kun Red Raw piti festivaalin soinnin vähintään yhtä raskaana, kuin millaiseksi edellinen bändi oli sen luonut. Kotietua nauttiva paikallisbändi keräsi jo hieman yleisöäkin, jota orkesterin sieluksi osoittautunut laulaja-kitaristi yritti parhaansa mukaan kosiskella. Sama mies jaksoi esiintyä ja heiluttaa lettiä, vaikka hänen vastuullaan olivat niin soolot kuin vokalisointikin, ja kaiken kaveri hoiti enemmän kuin mallikkaasti muiden jäsenten keskityttyä soittamiseen. Musansa puolesta bändi paukutti riffipitoista, jykevää hevanderia, ja mikä tärkeintä, biisit olivat parhaimmillaan erinomaisen toimivia. Potentiaalista toimintaa.

Karoshi Lovers tarjosi yleisölle ehkäpä illan vaihtoehtoisimman esityksen. Rummut-kitara-kiippari-muotoisen trion pukukoodi oli musta, ja saman sävyistä oli myös yhtyeen musiikki. Tummaa tavaraa kohtalokkailla kosketinosuuksilla, glam-kitaroinnilla, voimakkaasti eläytyvillä laulajilla ja lähes koko ajan tempo pysyi asianmukaisen laahaavana. Biiseissä toistunut karoshi-teema oli niin ikään samaa kastia, tämä japanilainen termi kun tarkoittaa liiallisen työnteon aiheuttamaa äkkikuolemaa. Enivei, mielenkiintoista synkistelyä, mutta ainakaan minua sävellykset eivät temmanneet juuri yhtään mukaansa, eikä keikka jättänyt päälle oikein minkäänlaista fiilistä.

Kännisen festarikansan viihdyttäjäksi Lappajärvelle oli hankittu Anus Mundi, joka ilmoitti keikan aikana perustamisideakseen soittaa vain cover-versioita Sleepy Sleepersin cover-versioista. Lavalle kohonneiden seitsemän jätkän joukosta löytyi niin Elvikseksi pukeutunutta kaveria kuin Armijadänikin, kaikki tyyliin sopivasti pukeutuneina. Ylenmääräinen pyllypelleilly ja välispiikkeinä paskojen vitsien kertominen ei jaksanut innostaa, toiminta lähinnä vaivaannutti ja tylsistytti selväpäistä. Biisit olivat kuitenkin käsittääkseni suurimmaksi osaksi omia, mutta wannabesleepparimeininki oli ja pysyi. Ja sisälavalta ulos astuttaessa sain todeta sateen saapuneen paikalla, hmh.

Päälavalla Vaasan nuoriso pisti parastaan, ja tätä oli kokoontunut todistamaan jo valtaosa festarivieraista. Sade kuitenkin piti suurimman osan yleisöstä teatterikatsomon suojissa, vaikka lavan edessä olisi ollut runsaasti tilaa. Etukäteen arvelluttanut istumakatsomo osoittautui näin sateella mielestäni kuitenkin ihan hyväksi asiaksi.

Asiaan, Sturm Und Drang potkaisi setin käyntiin Learning To Rock -albumin mainiolla avausraidalla Broken ja menoa lavalla riitti lähes tunnin verran. Laulaja-kitaristi Andrè Linmanin ääni ei ollut vielä setin alussa ihan parhaassa terässä ja kuultiinpa biiseissä jopa muutamia soitannollisia mokiakin, mutta sitä ei voi kiistää, etteikö kyseessä olisi ollut illan tähän asti viihdyttävin keikka. Tukat heiluivat reippaasti, yleisöä huudatettiin ihan tosissaan, ja sooloja revittiin esikuvien tavoin jopa niskan takaa ja vähän hampaillakin. Linman osoitti keikan aikana olevansa bändin selkeä keulakuva ja vieläpä loistava sellainen.

Wackenin tavoin biisien osalta todellinen pähkinöitsijä oli paremmin kuin vain hyvin kiskottu Iron Maiden -laina Fear of the Dark, jonka kuoro-osuudet otti hoitaakseen paikalla ollut yleisö. Ja kuultiinhan se himputin Paranoidkin, kun sturmis sai kunnian olla illan ensimmäinen takaisin lavalle huudettu esiintyjä. Odotan innolla kakkosalbumin tuomaa lisäpotkua settiin, nyt kun mukaan mahtui covereista huolimatta pari heikompaa vetoa.

Tunnelma pysyi korkealla myös sisälavalla, kun LeeWings osoitti, että se on Leevi, joka festarikansaan uppoaa. Tanssisali raikui satojen ihmisten laulaessa Gösta Sundqvistin upeita sanoituksia, joten eihän tässä voi kuin todeta Leevi and the Leavingsin olevan niitä suomirockin suurimpia orkestereita ikinä. Kuten siis bändin nimestäkin voi jo päätellä, LeeWings helli yleisöä täydellä lastilla Leevi-lainoja, ja kaikin puolin hyvin bändi hommansa hoiti. Siirrytään kuitenkin takaisin omia kappaleita esittävien bändien pariin.

Palataan siis veden valtaamalle päälavalle ja illan pääesiintyjään, Negativeen. Homma pistetiin tyylillä käyntiin tällä kertaa viisihenkisenä, sillä kesäksi keikkakokoonpanoon ilmestynyt Gary toimi illan aikana VIP-teltan puolella säestyshommissa. Ikävyydet päälavalla alkoivat kuitenkin nopeasti, sillä neljännen biisin kohdalla basso alkoi pätkiä ja lopulta keikka keskeytyi kastuneen mikserin tussahtaessa lopullisesti.

Siirryin kuvauspaikalta katsomoon ja seurasin pelihousujen repimiseen virittäytyviä faneja, joille märälle lavalle kaatunut mikkiständi oli lohduton näky viiden tunnin odotuksen jälkeen. 35:n minuutin kuluttua mikseri oltiin saatu kuivattua ja lavalle ilmestyikin yllättävän hyväntuulinen ja sitkeästi odottaneita fanejaan kiitellyt orkesteri, pisteet heille tilanteen ammattimaisesta hoitamisesta. Mutta keikan päästyä vauhtiin jouduin toteamaan, että lavalla neksut eivät ole kovinkaan erikoista katseltavaa. Laulaja Jonne Aaron hoiti osansa mainiosti, mutta muuten bändin livemeiningeistä ei irtopisteitä heru. Toki neljän albumin materiaalista oli saatu biisiensä puolesta oikeinkin tasokas setti kasaan, vaikkakin osa uusimman Karma Killer -albumin ralleista jäi pahasti vanhojen, tuttujen hittien varjoon.

Kertaalleen kyykänneeseen mikseriin ei enää Negativen keikan jälkeen tohdittu luottaa, joten illan loput esitykset nähtiin sisälavalla. Kahdesta jäljellä olevasta vanhemman polven suosikista oli ensin vuorossa Pelle Miljoona Unabomber, ja heti paikalle saapuessani kaikkien tuntema moottoritie oli kuuma.

Yllätyksekseni Pelle itse löytyi tällä kertaa rumpujen takaa muun kokoonpanon käsittäessä kitaristin sekä lead-lauluihinkin sekaantunut naisbasistin. Bändin pellemäinen sekoitus punkkia ja reggaeta toimi vanhojen hittien voimalla oikein hyvin ja trion luoma tunnelma oli salissa jotenkin ainutlaatuisen rento ja vanhalta kapakalta tuoksuva. Pelle lauloi pääosan biiseistä remuna rumpujen takaa ja heittipä mies myös hyvin remumaista skipadapaa välispiikkeinä, lienevätkö äijät sukua toisilleen? Lavalla selvästi viihtyneen ja rennosti musiikin tahtiin fiilistelleen bändin toimintaan oli helppo tykästyä, hyvähyvä!

Illan viimeisenä aktina soitti vielä Maukka Perusjätkä, mutta toisin kuin Pelle kumppaneineen, tämä pumppu oli selvästi kulahtanut sitten 80-luvun. Komean vatsakummun itselleen hankkinut Maukka lauloi ihan hyvin, mutta kaikin puolin kyseessä oli hyvin laimeaa retroilua. Eipä harmittanut yhtään, että vanha kunnon Säpinää jäi väliin kyydin saavuttua jo ennen keikan loppua. Kaikin puolin Tulivuorirock jätti kuitenkin hyvän maun. Reilu tuhat henkeä vetänyt, sopivan kotikutoisesti järjestetty elävä legenda elpyy lupaavasti, vaikka 70-luvun kultavuosien kävijämääriin tapahtuma tuskin enää koskaan palaa. Olin kuitenkin tyytyväinen iltaan, vaikka sadepisarat löivät auton ikkunaan vielä paluumatkallakin. Ehkä ensi vuonna esiintyjälistasta löytyy jo todellisia huippunimiä?

Teksti ja kuvat: Jarmo Panula