Pienet

Pienet – Marraskuu 2008

15.11.2008

...And the Ocean: I Want to be a Jesus

Kolmebiisinen demo liikkuu hersyvän tunnelmallisesti Curen, Depeche Moden, This Empty Flown ja vastaavien romanttishenkisissä tunnelmissa. Vaivattomasti ja tarkasti soljuva soitto luo unenomaisen mutta uljaan tummanpuhuvan äänimaailman. Vaikka vaikutteet ovat ilmeiset ja yhtye osaa kaikki genrensä kikat, on demo miellyttävää kuunneltavaa. Englannin ääntämys tökkii paikoitellen mutta ...And the Ocean tuo luonnollista rentoutta musiikkiin, jota liian usein vaivaa ulkokohtainen kireys. Melkein flegmaattisen hitaasti etenevät kappaleet jättävät jälkeensä rauhallisen ja tyytyväisen olotilan.

Jani Ekblom

Confusion: Manifestation

Confusionin metallimyrskyssä yhdistyvät monet tekijät, jotka ovat aikojen kuluessa nostaneet bändejä tuntemattomuudesta suureen suosioon. Yhtye tunnistaa itsekin soitossaan Meshuggahin groovauksen sekä Panteran vavisuttavat kitarariffit, mutta löytyy sielä muutakin kun pinnan alle sukeltaa riittävän pitkäksi ajaksi. Kappaleisiin saadaan ladattua vimmaa ja voimaa, mutta tarttuvuuden kanssa on vähän niin ja näin. Laulumelodiat toimivat kyllä deathin ja thrashin perinteiden mukaisesti, eikä kitaroinnissa sinänsä ole huomauttamista, mutta biisit vaikuttavat silti etupainoisilta. Kakku on kieltämättä päältä komea, mutta täytteitä siihen on sullottu pikkuisen liikaa, eikä päältä löydy sitä herkullisinta mansikkaa.

Mika Roth

Devia Crucis: Seeking For My Guide

Hämeenlinnalainen Devia Crucis ilmoittaa ykskantaan soittavansa deathmetallia bruutalilla asenteella sekä korkeilla tavoitteilla. Death on kieltämättä bändin leipäpuu, vaikka otteiden raakuudessa on kuultavissa jopa black-vaikutteita. Korkeat tavoitteet ovat puolestaan kunnioitettavia, vaikka ihan näillä näytöillä suurten estradien ovet eivät vielä taidakaan aueta. Vajaaseen varttiin pätkityt neljä kappaletta toistavat tuttuja kaavoja, nopeaa juurihoitoa, runsaasti temmonvaihdoksia, sinne tänne tuplabasaria ja vokaalipuoli hoidetaan tietysti örinällä. Rumpali ansiotuu tontillaan ja etenkin jotkin fillit osoittavat, että tekniikan lisäksi löytyy myös omia ideoita. Alkutaipaleellaan tarpova yhtye kärsii lievästä persoonattomuudesta, mutta ei siltä toisella demollaan tottakai vielä ihmeitä tarvitsekaan odottaa. Mielenkiintoista nähdä miten ja mihin bändi kehittyy, kun armeijan tuoma ”luova tauko” on ohi.

Mika Roth

Disease of the Nation: Infected Human Being

Kymmenen kuukautta sitten lappeenrantalainen Disease of the Nation pisti pakan sekaisin järkyttävän ehdottomalla Isolation kiekollaan, joka yhdisti deathin ja thrashin parhaita puolia kuulumatta silti suoranaisesti kumpaankaan suuntaukseen. Nyt ryhmä palaa takaisin rikospaikalle neljän tuoreen siivun voimin ja jälleen näytetään keskaria genrerajoille, kuten saatteessakin todetaan. Meno on taas kovaa, yritys vieläkin kovempaa – eikä puurtaminen ole suinkaan hedelmätöntä. Retkue ryydittää metallointiaan melodisen metallin progehtavialla mausteilla, sekä räyhäkkäimman mahdollisen rockin uholla. Yli kuusiminuuttinen The First Magnet summaa tehokkaimmin ryhmän vahvat puolet. Lopputulos on outo, mutta enimmäkseen onnistunut yhdistelmä näitä kaikkia tekijöitä, jotka yhdessä muodostavat vahvan ominaistyylin.

Mika Roth

Fallen: Scarred & Wounded

Fallen on norjalaisen kaimansa tavoin viehtynyt tummempaan metalliin, mutta siinä missä norskit liikkuvat doomin äärellä on kotimainen Fallen huomattavasti tunnelmallisempi tapaus. Kauneus, tarttuvuus ja melodisuus ovat kiekon avainsanoja, sillä alati esillä olevat jouset sekä piano nousevat musiikissa määrääviksi tekijöiksi. Nämä elementit pehmentevät sähkökitaran ja rytmisektion Katatoniamaista työtä saaden kokonaisuuden soljumaan seesteisesti eteenpäin. Scarred & Wounded heijastelee surun kauneutta ja useimmiten kappaleissa on tärkeämpää se mitä jätetään tekemättä, kuin se mitä tehdään. Kiekon pisimmät kappaleet Scarred & Wounded ja Silent Forever osuvat lähimmäs häränsilmää, mutta paljon on vielä kehitettävää, sillä etenkin vokalistina primus motor Markus Jussila on turhan yksiulotteinen vaikka herran melodiataju kohdallaan onkin.

Mika Roth

Five Minutes For Myself: Two Minutes too Much

Tuskin on pöly ehtinyt laskeutua sitten viime julkaisun, kun helsinkiläinen Five Minutes For Myself pistää jo seuraavaa kiekkoa pihalle. Uusi kolmen kappaleen makupala avataan tarttuvalla Happy Song iloittelulla, jonka kaartelussa popahtava, progehtava ja rockahtava soitto napsahtaa juurikin kohdilleen. Bändi huokuu sellaista iloa ja energiaa, joka alleviivaa kappaleen haastavaa nimeä, tämä todellakin on iloinen laulu. Kitarat kirmaavat komeasti, rytmiryhmä hoitaa tonttinsa riittävällä asenteella ja vokalistin ääni on se viimeinen silaus kokonaisuuteen. Nyt kun bändi vain saisi luotua lisää aiemmalta demolta löytyvän Ms. Sandmanin sekä tuoreen Happy Songin kaltaisia napakymppejä.

Mika Roth

Kamala: Riittämättö

Kolmannen demonsa äärellä oleva Kamala työstää suomenkielistä, monin paikoin Kotiteollisuutta muistuttavaa metallia trio-pohjalta koko kolmikon edustaessa silmäämiellyttävämpää sukupuolta. Maamme metallibändien virrasta jyväskyläläisneitokaiset erottuvat ennen kaikkea naisvahvuutensa ansiosta, vaikkei riffipohjainen yhden kitaran hevi tämän bändin kohdalla siihen ihan tavanomaisimpaan pinoon olekaan niputettavissa. Suoraviivaisilla linjoilla on saatu kasaan hyviä biisejä, toteutus on ammattimaista, eikä homma jää kiinni edes vokalistin laulutaidoista sen kummemmin kuin sanoituksistakaan. Viimeinen vaihde on kuitenkin vielä hakusessa, vaikka hyväksi tämä täytyy jo nyt luokitella.

Sävellyksistä puuttuu vielä viimeinen silaus ja siihen tekisi toinen kitara ainakin minun korviini terää. Ensi demolla toivoisin bändin kokeilevan esimerkiksi kitaramelodioiden ja -soolojen käyttöä, ja ehkä myös biisivalikoiman temmollisia ääripäitä voisi venyttää kauemmaksi toisistaan. Suosikikseni tältä demolta nousee vahvan kertosäkeensä voimalla kulkeva nimibiisi ja samankaltaisia, voimakkaita kertsejä toivoisin kuulevani lisää. Kovasti Kamala on uransa aikana kerännyt kehuja, mutta tämän tuotoksena perusteella ylitsevuotava hehkutus on mielestäni aiheetonta, tosin kevyet taputukset hartiaan tällä jo ansaitsee.

Jarmo Panula

Makaberi: s/t

Lainataanpa yhtyeen omaa historiankirjoitusta: Makaberi on vuoden 2007 syksyllä perustettu bändi, joka yhdistelee musiikissaan alternative rockia, punk rockia ja post-hardcorea. Kesällä 2008 nelikko teki ensimmäisen demonsa, josta löytyy kolme kappaletta. Mainituista tyylilajeista tuo alternative on tässä kohtaa ehkä eniten kuultavissa, sen verran tummaa ja rosoista särörockia lätylle on tallennettu. Punk rock kuuluu ehkä energiassa, post hardcore taas on jo määritteenä hiukan epämääräinen eikä ainakaan tästä tuotoksesta ensinnä nouse mieleen. Sen verran tuhnuista ja etenkin laulun kohdalla epävireistä touhu vielä on että Makaberillä riittää vielä tekemistä ydinjuttunsa kirkastamisessa kuulijalle asti.

Ilkka Valpasvuo

Miehuuskoe: s/t
Kevyen poppista mutta pienesti vinoa suomenkielistä rockia soittavan Miehuuskoe-yhtyeen neljän biisin demosta tulee ensinnä mieleen YUP:n kevyempi, mutta samalla tavalla snadisti äkkiväärä pikkuveli. Toki ilman Jarkko Martikaisen iki-ihanaa ivallista tiputtelua. Markus Niemen suoraviivaisuus laulutavassaan onkin yksi yhtyeen tasapaksuimpia puolia. Kaartelussa yhdistyvä pehmeä melankolisuus ja reittien rikas hyödyntäminen on sitten sitä innostavampaa puolta. Hetkittäin ymmärtää täysin miksi yhtyettä on verrattu jopa Von Hertzen Brothersiin, vaikka Miehuuskokeen sävyt ovatkin huomattavasti kevyempiä. Progemausteet ovat joka tapauksessa siellä mukana. Sanallinen tarinointi on myös mukavan mielikuvitusrikasta. Näillä eväillä Miehuuskokeesta soisi kuulevansa jatkossakin.

Ilkka Valpasvuo

Ready For The Rodeo: s/t

Helsinkiläisen Ready For The Rodeon kolmen biisin demo lähtee käyntiin varsin koukuttavissa merkeissä. Offshoren asiaankuuluvan tuhnuiset soundit, tarttuva riffittely ja pätevä rumputyöskentely iskevät kerrasta tajuntaan. Laulussa olisi tosin parantamisen varaa, mutta puutteet bändi korvaa aidolla tekemisen meiningillä. Kyse on stoner-rockista, ja Fu Manchut ynnä muut on selkeästi kuunneltu, mutta Ready For The Rodeo pysyy pystyssä kyllä aivan omillaankin. Vaikka kaksi muuta kappaletta eivät aivan nouse ensimmäisen tasolle, pysyy syke kovana koko kymmenminuuttisen ajan. Bändi pitänee tarkastaa elävänä ensi tilassa, sillä lavalla ryhmä on todennäköisesti vahvimmillaan. Kyllä tätä kehtaisi avoautossa luukuttaa aavikolla ajaessa. Mutta on eri täysin eri asia, avautuuko koskaan mahdollisuutta tehdä näin.

Tommi Saarikoski

Ruuhet: Demo

Eteläpohjalaisen Ruuhet-yhtyeen musiikki on sellaista, mitä voi arvella syntyvän, kun metalliin kyllästynyt joukko lähtee mökille soittelemaan. Jos vetää viivan Liekistä Tenhiin, kulkee läheltä. Tuloksessa on kuitenkin vähän liikaa jamisession makua, ja biisit kaipaisivat vielä enemmän ideoita; nyt niistä selvästi parhaana erottuu psykedelissävytteinen Salaseura. On silti mukavaa kohdata vaihteeksi yhtye, joka ei ole "valmis", vaan "persoonallinen".

Mikko Heimola

Willfire: The Unforgiver

Willfiren ensimmäiset treenit pidettiin jo yli kymmenen vuotta sitten, joten lastentaudit loistavat poissaollaan yhteen The Unfogiver ep:llä. Ep:n seitsemän kappaletta ovat rahdun päälle puolituntinen annos ensiluokkaista musiikkia, joka tosin saatetaan harmillisesti ilmoille kakkoslaatuisin soundein. Willfiren musiikki rakentuu melodisen, rockahtavan ja välillä vähän progehtavakin metallin oppien mukaan, mutta ryhmä karkaa tasaisin väliajoin näidenkin genreaitojen tuolle puolen. Tässä on suureksi avuksi vokalisti, jonka ääni- ja tyyliskaala on melkoinen. Toisinaan Willfire innostuu melkoiseen taiturointiin, mutta missään vaiheessa kikkailu ei sorru sentään itsetarkoitukselliseksi patsasteluksi, mistä tuplapisteet bändille. Kappaleista löytyy tarttuvuutta ja ideoita, jotka jalostuvat parhaimmillaan ensiluokkaisiksi kappaleiksi, harmi että bändi antaa heikoilla soundeilla niin paljon tasoitusta muille.

Mika Roth

Lukukertoja: 7567