Pienet

Pienet – Helmikuu 2009

17.02.2009

A Thousand Bright Tomorrows: Diamonds
Parivuotias tamperelainen A Thousand Bright Tomorrows maustaa energistä tummasyistä särörockiaan sekä metallista että kiivaammasta punkista lainatuilla elementeillä. Laulu taittuu välillä kurkku-ärjyvään ilmeeseen, riffeissä maistuu yhtä lailla hardcoren kuin metallin sävyt ja melodinen kaari saa vastapainokseen tummaa ärhäkkyyttä. Kaiken kaikkiaan yhtyeellä on jo tässä vaiheessa aika ilmeikäs soundi ja ihan tymäkkä ilme, johon osataan laittaa välillä myös iloisempaa puolta ja kepeämpää kaarta. Mitään corea tai metallia ATBT ei kuitenkaan ole, vaikka sävyjä lainataankin. Ennemmin kyseessä on edelleen rullaavalla säröriffillä surfaavaa alternative rockia. Tai emoa. Tai jotain kaikkien näiden sekoitusta. Joka tapauksessa, ihan toimiva paketti.

Ilkka Valpasvuo

Dian: V.I.P
Oululainen funk-rock-yhtye Dian on kolmen biisin lättynsä avausraidalla keventänyt kaavastaan grungensukuisen metelirockin ja nytkyy nyt menemään todella ilmavalla grooverockilla. Word!! tuo touhuun jälleen myös raskaammat riffit ja metalli-ärjynnän, vaikka myös se funk-puoli on vahvasti mukana. Nykivä basso lähtee viemään myös The Curea, vaikka kitarat vievätkin touhun tummempiin riffi-sfääreihin. Kaiken kaikkiaan touhu on aika häröä, muttei silti tarjoile kauhean yllättäviä kaaria. Yhtyeen groove eteenpäin pyrkiminen (ja pääseminen myös) onkin sitä parasta Diania tällä kertaa. Vaikka itseä tuo raskaamman puolen roolin pienentäminen miellyttää, niin vielä tähän kaipaisi jonkinlaisen yllätyselementin taikka sitten vaan vieläkin koukukkaampia melodia-ideoita. Dianin pohjatyö alkaa joka tapauksessa olla sen verran vahvaa että yhtyeelle soisi mielellään askelia eteenpäinkin urallaan.

Ilkka Valpasvuo

Every Single Burn
Aiemminkin Desibelissä arvioitu Every Single Burn Suomen Turusta on vaihtanut enemmän alternativeen kallellaan olleesta tyylistä selkeästi hardcoremmin ruoskivaan soitantaan. Ruoska viuhahtaa etenkin laulussa. Soitossa on toki eniten metallista jyräävyyttä ja rautaa, mutta on siellä myös kevyempiä, tummasti maalailevia osia. Neljän biisin näyte esittelee vihaisen, aggressiivisen, tummasyisen ja jyräävän yhtyeen, joka painaa tiukasti ja jonka ilme on tiukkaan irveeseen puristunut tyly raivokkuus. Popimpi puoli antaa sen verran ilmaa ettei soitanto puristu ihan tukkoon ja onhan siellä myös laulussa niitä kaartavia tummiakin pilareita. Enemmän tämä silti on pop-hardcorea kuin hardcore-poppia. Päätösraita Last Marchin näppäilystä huuto-syöksyyn vaihteleva kaava etenkin miellyttää. Ihan toimiva uusiutuminen.

Ilkka Valpasvuo

Hangover Music Company
Hangover Music Company on viisihenkinen kotimainen yhtye, joka jo nimensä mukaisesti keskittyy alkoholikeskeisen rokkikulttuurin ytimeen. Energisen räkäpunkin, katurockin vihaisen särön ja kipakan naislaulun yhdistelmästä kumpuaa tälle näytteelle kaksi keskivertoa rokkirenkutusta, joista rennommin ja hiukan kantrahtavasti laukkaava (This is like a…) Disco Scene potkii paremmin. Vaikka mieslaulajan töksäyttely tökkiikin pahasti… Meininkiä HMC:llä piisaa kiitettävästi ja livenä bändiä luulisi olevan ihan hauska seurata – mikäli soundipolitiikka on yhtään kohdillaan. Shoot!:in kaltaista särö-renkutusta ei vain kovin montaa kertaa jaksa kovin innostuneena toistaa.

Ilkka Valpasvuo

Highway Burns
Kotimaisen musiikkikentän virallisia machoja ovat kauan olleet iskelmämelankoliasta ammentavat hevarit, nämä koko kansan hynyset ja rautiaiset. Joensuulaisen Highway Burnsin primus motor Tuukka Tams osoittaa, että miehisyyttä voi uhkua myös eri tavoin. Karhea ja ajoittain reippaasti epävireinen laulanta tuo mieleen ainakin Lemmy Kilmisterin ja - ikävä kyllä - Vesku Jokisen. Yhtye hölkkää taustalla varsin hyväntuulisesti yhdistellen soitossaan countrya, punkia ja suomirokkia. Erityismaininnan ansaitsee bändin multi-instrumentalisti Janne Tanskanen, joka tuo mandoliinillaan ja huuliharpullaan sointiin kosolti nyansseja. Tamsin teksteissä taas juodaan viskiä ja soitetaan kännissä ex-tyttöystävälle jotenkin sympaattisen simppelillä tavalla.

Highway Burns ei oudosta hillbilly-maskuliinisuudestaan huolimatta tunnu oikein pääsevän vauhtiin esikoistallenteellaan. Ehkä jatkossa kannattaisi yksinkertaisesti olla rohkeampi. Kunnon alitempoista countryballadia ja riuskempaa punkkia peliin niin hyvä tulee. Tällä erää valjuus ja muuttumaton jolkottelutempo hallitsevat kohokohdista huolimatta liikaa.

Antti Hurskainen

Liv Animal: Smoking Standards & Shooting Routines
Espoolaistrio Liv Animal liikkuu klassisen rockin parissa tällä kertaa viiden kappaleen EP:n verran. Aiemmin kehuttu melodinen kepeys on edelleen vahvasti kaavassa mukana, ja yhtye onnistuukin kuulostamaan rock-karheudestaan huolimatta mukavan rennolta. Samaan aikaan yhtye tiluttelee groovesti, kuten esimerkiksi avausraidalla Custom Made. Katurockia kepeän rullaavalla ilmeellä? Tarttuvuuttakin on, mutta pääasiassa yhtye koukuttaa energisellä tekemisen meiningillään. Nobody Needs Another Mother on ehkä koukukkain yksittäinen veto. Rauhallisempi ja akustisesti haaveileva Navy Blue toimii myös hyvin.

Ilkka Valpasvuo

Supreme Bear Bait: Changing Fur
Helsinkiläisen Supreme Bear Baitin musiikissa sekoittuu tyylikäs indie-pop tummahkoihin alternative rockin sävyihin, post-rock-mausteisiin, garage-haaraan ja jopa pieniin avaruusproge-tilutteluihin. Nelikon rullaavan vauhdikkaasti etenevästä autereisempaan laiskahkoon hymyämiseen vaihtelevista sävyistä löytyy paljon hyviä ideoita ja sävellysten melodisuus ja sulavuus vievät touhun plussan puolelle. Laulaja-kitaristi Olli Laivorannan äänenkäytössä pieni kulmikkuus hiukan töksähtää, eikä lauluväri erotu mitenkään erikoisesti edukseen vaikka mies pisteleekin kohtuullisen hyvin. Hivenen garagehtava laulutapa ei vain ihan joko kohdassa nouse soiton ideoiden tasolle. Hassulla nimellä paiskatun indie-nelikon positiivisen jurnottavalla kitarasoundilla koristeltu soitanto on ihan mielenkiintoista, mutta se lopullinen kultareunus siitä vielä uupuu. Fire Drillin suoraviivaisempi rock-hölkkäys toimii näistä ehkä parhaiten. Unfairin rauhallinen pop-melankolia jättää liikaa vastuuta laululle, joka ei ainakaan tässä vaiheessa vastaa toiveisiin.

Ilkka Valpasvuo

Vihreä maa
Voimapopista ja 60-luku henkisestä rockista suomenkieliseen poprockiinsa ammentava joensuulainen Vihreä maa pistelee tällä kolmen kappaleen demollaan hyvin. Rikassävyinen kitarapop kimaltelee rennosti, Tatu Kaihuan laulussa on teemaan sopivaa väriä ja mukavasti tunnetta, melodiat sivelevät hyvässä tasapainossa voimapopin energisyyden kanssa ja koskettimet koristelevat kokonaisuuteen sävykkyyttä. Talo joen varrella vakuuttaa ilmeikkyydellään ja lähes jyhkeällä positiivisuudellaan, Koira hautaa luun sykkii haaveellisemmin mutta yhtä lailla täynnä toivon tunnetta. Pappilan hilpeä kaiho-balladi kasvaa komiasti reippaaseen poppis-askellukseen. Vihreän maa rikas ja ilmeikäs suomenkielinen reipas poppis toimii oivasti hyvän mielen musiikkina. Yhtyeellä on jo tässä vaiheessa aika oman kuuloisensa soundi, joka on samaan aikaan menevän tarttuva ja sympaattisen positiivinen.

Ilkka Valpasvuo

Yön miehet: Älä vie sitä helvettiin, se on minun
- Hei jätkät, millasta musaa alettais tehdä?
- No mitä jos tehtäis sellasta hieman mutkikasta suomi-rockia, jossa on kierolla huumorilla höystetyt lyriikat? Sitähän ei oo vielä kukaan tehnytkään.
- Joo! Ja laulaja vois kuulostaa Ismo Alangon, Jarkko Martikaisen ja A.W. Yrjänän poikalapselta.
- Hyvä idea! Ja tehdään ainakin yks biisi, missä sanotaan ”Vittu!” painokkaasti. Meillä on kato asennetta!
- Upeeta! Ja yks kappale vois olla sellanen, mistä herkät kriitikotkin saattais tykätä edes vähäsen. Kertokoon se vaikka fasaanista!
- Mieletöntä! Eikun hommiin!

Tommi Saarikoski

Lukukertoja: 6511