Estrella Damm Primavera Sound 09 - torstai
28.05.2009
Barcelona/Espanja
Taannoin Suomessakin uutisoitiin, että mm. Barcelonan hengitysilmasta on löytynyt huumeita. En tiedä kaupungista, mutta ainakin yhdeksättä kertaa järjestetyllä Estrella Damm Primavera Sound -festivaalilla makeiden tuoksujen ei voinut estää leviämästä omaankin nenään. Eikä siinä mitään, harvoin on tullut käytyä tuon kokoluokan juhlissa, jossa runsas alkoholin ja muiden huumaavien aineiden käyttö on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja jossa siitä huolimatta ei näy yhtään järjestyshäiriötä; ei tosin järjestysmiehiäkään. Tämä ei tosin yllätä, koska näin ensikertalaisen näkökulmasta festivaalit olivat todella hyvin järjestetyt: jonoja – nekin siedettäviä – oli vain juomalippuautomaateilla, ja kun siitä kerran päivässä selvisi, ei juurikaan tarvinnut muuta kuin keskittyä viihtymiseen. Se ei tämänvuotisella kattauksella sitten kovin hankalaa ollutkaan.
Etukäteen odotetuimpia esiintyjiä omalla kohdallani olivat ehkä Jarvis Cocker ja Neil Young, mutta festivaali tarjosi ohjelmallisesti myös mahdollisuuden pienemmille odotetuille artisteille sekä tietysti mielenkiintoisilta vaikuttaneille itselleni tuntemattomammille nimille. Kuten aiempien vuosien raporteista on ilmennyt (2006, 2007, 2008), on hyvin betoninen festivaalialue toimiva ja hienokin, mutta tuli sitä käytyä myös hieman erilaisissa maisemissa katsomassa yhtyeitä. Festivaalin yhteydessä järjestettiin Barcelonan toisella puolella kauniissa mutta hyvin trooppisessa ja hiekkaisessa Parc Joan Miróssa lauantaina päivällä konsertteja, joista lisää senpäiväisessä raportissa.
Torstain ensimmäinen nähty artisti oli Chad VanGaalen -yhteyksiä omaava Women, jonka viimevuotisen esikoisalbumin aurinkoinen ja helkkyvä mutta samalla kovin synkkäilmeinen rock ei ikävä kyllä toiminut kovin kummoisesti Pitchfork-lavalla, jonka soundeissa useammalla keikalla oli parantamisen varaa. Vika ei kuitenkaan ollut soundeissa, vaan siinä ettei yhtyeen soitto onnistunut täyttämään tilaa riittävällä tavalla. Aikainen alkamisajankohta vaikutti varmasti ja sen mukana tullut yleinen innottomuus. Haitaksi tuskin olisi nähdä yhtye klubikeikalla hieman valottomammissa merkeissä.
Uusiseelantilainen veteraaniyhtye The Bats sen sijaan sopi mainiosti laskevan auringon värittämään alkavaan iltaan. Olisi helppo sanoa, että yhtyeen soinnissa on paljon samaa kuin The Smithsin kaltaisilla kitarayhtyeillä mutta onneksi nämä samana vuonna perustetut yhtyeet erottaa ainakin se, ettei The Batsista löydy etsimälläkään Morrisseyn itsetietoista tärkeilyä. Leppoisasti rullannut tummasävyinen soitto ja eleettömän hienot biisit kuten North By North takasi sen, että levyillään hieman epätasainen yhtye oli kasannut setin, joka oli juhlaa melkein alusta loppuun – siitäkin huolimatta että setissä oli jonkin verran biisejä vielä Euroopassa julkaisemattomalta uudelta levyltä.
The Batsista matka jatkui Rockdelux-lavalla esiintyneen ja vastikään kattavan kokoelman lyhyestä urastaan julkaisseen The Vaselinesin huomaan. Amfiteatterin portailta fiilistelty keikka oli mitä mainioin osoitus siitä, ettei Kurt Cobain turhaan ollut tämän yhtyeen fani. Hitit ja vähän vähemmän tunnetut biisit kulkivat sulavasti vahvasti murtaen väännetyn englannin sävyttämien rupattelujen lomassa. Son Of A Gun, You Think You´re A Man, Teenage Superstar ja Jesus Wants Me For A Sunbeam sekä lukuisat muut loistavat biisit saivat yleisön syömään yhtyeen kämmeneltä.. The Vaselines on yhtye, joka hyvin voi kiertää esittämässä vanhoja biisejään ilman että hetkeäkään kaipaisi uutta.
Skottien jälkeen olikin sitten helppo siirtyä seuraamaan toisen vanhemman polven yhtyeen Yo La Tengon suoritusta festivaalien suurimmalla lavalla Estrella Dammilla. Keikan aloittaminen kymmenminuuttisella kitarailoittelulla ei ollut lainkaan huono veto, vaikka muuta odotinkin. New Jerseyn veteraanit siirtyivät hurmoksellisen alun jälkeen hieman rauhallisempiin tunnelmiin, ja lähes hissimusiikkiset ja selkeästi popimmat biisit soivat yhtä komeasti kuin alun revittely. Ikäväkseni en ehtinyt jäädä seuraamaan keikkaa loppuun, koska täytyi lähteä The Jesus Lizardin luokse ATP-lavalle.
”Shut that fucking smoke machine. I don´t want that shit here!” huusi David Yow, hyppäsi yleisöön ja samalla bändi alkoi soittaa. Näin alkoi The Jesus Lizardin keikka, eikä meno tuosta laantunut. Energinen Yow sekä hurmoksessa lähinnä Liar- ja Goat -levyiltä biisejä veivannut yhtye oli yksi festareiden kovimmista akteista. Toimivaan rockiin ei tarvita kuin kitara, rummut ja basso, etenkin jos rytmiryhmä osaa asiansa. Ja nämä osaavat. Yleisön hulina ja vittuimaisen oloinen Yow loivat yhden Primavera-rupeaman mieleenpainuvimmista keikoista.
Hieman erilaisempaa tavaraa esitti tänä vuonna kauniin ja erittäin mainion albumin julkaissut Andrew Bird. Laulaja-lauluntekijän muuhun tuotantoon tutustumattomana olin odottanut ehkä hieman erityylisempää settiä kuin minkä Bird tarjosi. Multi-instrumentalisti soitti yksin luupaten hieman jonkun Final Fantasyn tapaan. Ongelmaksi omalla kohdallani nousikin siksi se, etteivät biisit tuntuneet lainkaan pääsevän esille tai edes käyntiin kun kikkailuun ja alituiseen viheltämiseen meni aikaa. Olisi ehkä vaadittu yhtyettä taustalle, jotta biisit olisivat nousseet etualalle; nyt mielenkiintoni ei jaksanut riittää kovinkaan kauaa vaikka miehessä tiettyä Jeff Buckleymaisuutta onkin.
Aiemmin tänä vuonna Suomessa käynyt ja jo silloin turboahdettua poppipunkkiaan hyvin vakuuttavasti vetänyt Jay Reatard tuntui Katalonian yössä toimivan vielä paremmin kuin Nosturissa. Pienehkön mutta sitäkin innokkaamman yleisön hirmuiseen intoon hurmannut hieman epäilyttävästi Timo Tolkilta näyttävä memphisiläinen veti taas jalat alta. Periaatteessa mies yhtyeineen ei esitä mitään mullistavaa, mutta sen verran tehokkailla koukuilla varustettuja osa hänen biiseistään on, ettei musiikistaan oikein osaa olla pitämättä. Pop on joskus parhaimmillaan lyhytaikainen kulutushyödyke, ja Reatard ainakin täyttää kysyntää siihen malliin, että jos tahti jatkuu samana tulee varmaankin kymmenenkin vuoden päästä pompittua keikoilla miehen alati ilmestyvien uusien seiskatuumaisten tahdissa.
Punkrypistyksen jälkeen oli tarkoitus mennä ihmettelemään Wooden Shjipsin psykepörinöitä, mutta kun vielä kolmannen biisin aikana touhu tuntui täysin hahmottomalta ja paikoillaanpolkevalta (ja vielä siinä huonossa mielessä) tuli siirryttyä hetkeksi ihmettelemään Aphex Twiniä. Ja mikäs siinä ihmetellessä, kun homma näytti toimivan. Eipä tule kotona kuunneltua, mutta tamppaukseen johdattanut paikoitellen erittäin mielenkiintoiseltakin kuulostanut jytke oli kyllä omiaan viilenevään yöhön.
Illan sai luvan päättää yhdenmiehen orkesteri Wavves, jonka rumpukoneen ja kitaran avulla luotu surfpunk toimii levyltä todella hyvin, ainakin ajoittain. Totesin ystävälleni, että kyseisenkaltainen kokoonpano on livenä joko mahtava (kuten vähän samankaltainen No Age viime kesänä Suomessa) tai aivan paska. Ja kuinka ollakaan, lavalla rumpalilla vahvistettu Nathan Williams oli jälkimmäistä, ja vielä uskomattoman suvereenin laiskasti. Pitkittyneen soundcheckin jälkeen ylimielisesti esiintynyt ja vähän kitaraansa rämpytellyt nuorukainen sai nopeasti päälleen kenkä- ja pullosateen. Eikä siinä mitään jos on ylimielinen tai huono, se voi olla parhaimmillaan todella hienoa katseltavaa, mutta Wavvesin tapauksessa touhu oli kyllä varsinainen antikliimaksi. Ei ollutkaan enää kovin yllättävää, että mies valitteli väsymystään seuraavana päivänä blogissaan, ja kiertue keskeytyi.
Wavvesin väsyneestä touhusta oli helppo siirtyä petiin. Festareiden alku ei ollut lainkaan hassumpi, ja perjantain tunnelmista voit lukea täältä.
Teksti ja kuvat: Jani Ekblom
