Metalcamp 2009 – perjantai
03.07.2009
Tolmin/Slovenia
”Tolmin” lukee tienviitassa, joka lipuu verkalleen ohi sateisen auton ikkunan. Sääennustusten povaamat sadekuurot ovat käyneet toteen ja kohti metallijuhlia mateleva autojono saa oman osansa taivaiden suuresta vesihanasta. Kaiken kukkuraksi samaa on luvassa ennusteiden mukaan koko viisipäiväisen festivaalin ajaksi.
Sateen tamppaamat fiilikset lähtivät kuitenkin tiukkaan nousuun kun kirjauduin hotelliin. Alakerran baarissa metalli soi ja olut virtasi iloisesti puheen sorinan seassa, terassin puolelta kaikasi rehvakas italiankielinen laulu ja kaikkialla näkyi hymyileviä metallifaneja. Mikään sää ei murtaisi tämän ryhmän henkeä ja heidän kanssaan tulisin viettämään seuraavat viisi päivää Tolminin alppien katveessa – satoi tai paistoi. Siispä maiharit jalkaan, sadeviitta taskuun, tuoppi kouraan ja menoksi, tästä alkaa metalliloma.
Saksalainen death metalin suurlupaus Hackeneyed sai kunnian avata tänä vuonna allekirjoittaneen Metalcamp turneen. Nuorten, osin vasta täysi-ikäisten jannujen muodostama yhtye on nostanut profiiliaan etenkin Keski-Euroopassa, jossa tekninen, melodinen ja moderni kuolottelu tuntuu vasta nyt lyöneen itsensä täysillä läpi.
Yhtye aloitti osuutensa terhakasti, mutta edes kiivain kuolonmetalli ei pystynyt pitämään synkkiä sadepilviä loitolla. Setin puolessa välissä valtaisat pisarat ryhtyivät moukaroimaan tienoota, eikä vesihuuhtelu tauonnut tämän jälkeen kuin pariin otteeseen ennen ilta yhtätoista. Bändi ei moisesta lannistunut, eikä sen puoleen myöskään yleisö. Vokalisti Philipp Mazalilla olikin helppo työ pitää eturivit aktiivisena halki keikan, joka kulki loppuun saakka oikeilla raiteilla. Hackeneyedin suosio oli hämmästyttävän kova, eikä ryhmä kavahtanut tätä lainkaan, vaan otti tilanteesta kaiken mahdollisen irti - erittäin toimiva avaus siis.
Se teistä nostakoon koukkukätensä ilmaan, joka tietää mitä: “true scottish pirate metal” oikein tarkoittaa. Allekirjoittaneelle moinen tyylisuuntaus oli ennestään vieras, mutta koska merirosvot ovat mahdottoman kovia, piti myös Alestorm nimisen orkesterin keikka ehdottomasti todistaa. Viime vuonna bändin debyyttipitkäsoitto Captain Morgan´s Revenge kirvoitti kollega Lambergilta täydet viisi tähteä, joten odotukset tapahtumaa kohden eivät olleet suinkaan vähäiset.
Parin vuoden aikana kokoonpanoaan rankasti muuttanut ryhmä on tätä nykyä täysin vokalisti/kosketinsoittaja Christopher Bowesin johtama ja marssijärjestys näkyi myös lavalla. Viime vuonna bassonsa kitaraan vaihtanut Dani Evans sekä tuore basisti Gareth Murdock tyytyivät lähinnä säestämään Bowesin hurjaa menoa, herran pistäessä jalalla koreasti. Yleisö osallistui ahnaan riehakkaasti kelttimetalli ilotteluun, mutta vasta setin loppumetreillä kuultu Captain Morgan´s Revenge sai joka kurkun huutamaan Bowesin mukana. Alestormin aikana koettiin myös päivän pahin sademyräkkä, mutta eihän moinen monsuuni pystynyt tietenkään tukahduttamaan juhlia, vaan lähinnä päinvastoin. Tähän on tosin lisättävä, että koska ilman lämpötila ei tainnut missään vaiheessa tippua alle kahdenkymmenen, oli sade monen juhlijan kohdalla lähinnä virkistävä kokemus.
Sateella tai ilman, Alestorm vei joka tapauksessa väkeä kuin pässiä narusta ja uusi kokoonpano toimi moitteetta. Bowes osoitti myös jaloja showmiehen taitoja välispiikeissä, sekä kansan villitsemisessä. Aye aye, captain!
Norjalainen Keep Of Kalessin on jäänyt jotenkin väliinputoajan asemaan black metal piireissä. Toisaalta yhtyeen merkitys ja saavutukset tunnustetaan laajalti, mutta se todellinen glooria on toistuvasti osunut muiden kohdalle. Viime vuonna julkaistu neljäs pitkäsoitto Kolossus esitteli aiempaa monipuolisemman Keep Of Kalessinin, jonka tiimoilta bändi on edelleen kiertueella.
Mahtipontisesti startannut keikka oli vetänyt ison estradin edustan täyteen kuulijoita ja kun bassotaiteilija Robin "Wizziac" Isaksen asteli ensimmäisenä lauteille, otettiin herra vastaan myrskyisin suosionosoituksin. Joko Keep Of Kalessinin paha taika olisi viimein murtumassa?
Norjalaisten tunnin mittainen setti eteni kuin huippuunsa koulutettu panssariryhmä: vastustus murrettiin, tavoitteet saavutettiin ja koko alue vallattiin tappioita. Vokalisti Torbjørn "Thebon" Schei vakuutti myös palkeillaan paremmin kuin levyllä konsanaan, ja hyiset lyriikat saivat uutta potkua Schein puristaessa niihin voimaa sydänverestään. Yhtye pisti itsensä kaikin tavoin tuleen, juuri siten kuin metallifestivaaleilla pitää, eli show piti sisällä muutakin kuin pelkkää jalan monitorille nostelua. Erikoismaininnan ansaitsee Vegar "Vyl" Larsen jonka tiivis rumputuli loi Keep Of Kalessinin vyörytykselle vankan selkärangan.
Thrash metalin ensimmäisten aaltojen harjoilla aikoinaan ratsastanut Death Angel vietti vuosikymmenen manan majoilla, kunnes ryhmä kasattiin uudelleen vuonna 2001. Kuoleman Enkeli on julkaissut uudella vuosituhannella kaksi tiukkaa pitkäsoittoa, mutta viime aikoina uutiset bändin tiimoilta ovat olleet huolestuttavia. Ensiksi basisti Dennis Pepa erosi muonavahvuuksista loppuvuodesta 2008, ja vuoden 2009 alussa myös rumpali Andy Galeon ilmoitti jättävänsä Death Angelin. Näin alkuperäisestä kokoonpanosta on jäljellä enää vokalisti Mark Osegueda sekä kitaristi Rob Cavestany.
Osequeda myös noteerasi nämä muutokset spiikissään, jossa hän kertoi yhtyeen kärsineen viimeisen puolen vuoden aikana paljon. Samassa yhteydessä hän esitteli uudet vahvistukset, basson varteen tarttuneen Sammy Diosdadon sekä rumpaliksi kiinnitetyn Will Carrollin. Kitaristi Ted Aguilar on sentään pysynyt alkuperäisvoimien rinnalla halki viime myrskyjen.
Uudet jäsenet toivat esiintymiseen roppakaupalla uutta energiaa, jos keikkaa vertaa vaikka Wackenin muutaman vuoden takaiseen, niin ero oli kuin yöllä ja päivällä. Osagueda on toki aina painanut pitkin lauteita estoitta, mutta nyt basisti Diosdado yhtyi mukaan ilonpitoon. Bassotaiteilijan esimerkki innoitti myös selvästi Cavestanya sekä Aguilaria yhtymään moiseen toimintaan. Settilista rakentui tasaisesti koko uran tiimoilta, mutta suurimmat suosionosoitukset irtosivat jälleen klassisen Ultraviolence kiekon siivuilla, joista etenkin Evil Priest upposi tehokkaasti yleisön kollektiiviseen mieleen.
Kanadalainen Kataklysm aloitti taipaleensa jo 1991, mutta vasta kuluvalla vuosituhannella yhtye on päässyt kunnon vauhtiin. Montrealilaiset ovatkin julkaisseet 2000-luvulla jo kuusi pitkäsoittoa, mikä on näinä päivinä melkoinen temppu. Kataklysmin lanseeraama ”northern hyberblast” on pohjimmiltaan rankkaa deathia, jossa Max Duhamelin kiivas rummutus rakentaa kappaleille raskaasti blastatun rungon.
Allekirjoittaneen oli kuitenkin vaikea ymmärtää yhtyeen saamaa suitsutusta, sillä ei Kataklysm nyt mitään niin ihmeellistä esittänyt. Duhamel on toki rumpali paikallaan, mutta muuten touhusta tuli lievä liiallisen tuttuuden tunne mieleen. ”Kanadan oma slipknotti”, kuten eräs kuulija totesi, eli se siitä. Onneksi alueen toisella laidalla tapahtui jotain huomattavasti mielenkiintoisempaa…
… sillä pienellä estradilla lauteille oli ehtinyt jo kivuta sveitsiläinen Radwaste, joka ennakkoon netistä kuultujen pätkien perusteella vaikutti mielenkiintoiselta tapaukselta. Yhtye oli ehtinyt tässä vaiheessa jo aloittaa osuutensa, mutta nopeasti herrain death-thrashista sai kiinni.
Sveitsiläisyys voi joskus olla pienoinen taakka, mikäli mitään on päätteleminen Radwasten showsta. Yhtye näet viskoi yleisönsä sekaan suklaata, välispiikin mukaan siitä yksinkertaisesta syystä, että he olivat sveitsistä. Samasta syystä yleisöllä huudatettiin myös metallikeikoilla ei-niin-yleistä ”Toblerone! Toblerone!” julistusta. Keikka olisi maistunut allekirjoittaneen mielestä jo ilman näitä yllättäviä välipalojakin makealle, mutta eihän pieni annos sveitsiläistä suklaata ole koskaan pahasta. Noin puolen tunnin näytteen perusteella orkesterille voi povata makeaa tulevaisuutta ja yleisömenestyskin oli olosuhteisiin nähden mainio – toisella puolella aluetta soittava Kataklysm kun osoittautui todelliseksi massamagneetiksi kaikesta keskinkertaisuudestaan huolimatta.
Päivä oli tarjonnut jo tuhdin annoksen tiukkoja akteja, mutta tuskin kellään oli missään vaiheessa mitään epäselvyyttä illan pääesiintyjästä. Niinpä kun Nightwish sitten kapusi pääestradin lamppujen alle olivat juhlat valmiit alkamaan. Jukka Nevalaisen asettuessa rumpupatterinsa taakse yleisöstä irtosi jo hyvä määrä ääntä, herrat Hietala ja Vuorinen sekä rouva Olzon otettiin myös niin ikään asianmukaisesti vastaan, mutta todellinen potti räjähti vasta siinä vaiheessa kun maestro Tuomas Holopainen astui valokeiloihin. Taannoisen saippuaoopperan käännökset ovat tehneet massoille ainakin selväksi sen, kenen yhtyeestä tässä on oikein kyse.
Illan ja itse asiassa koko festivaalin pääesiintyjä aloitti myös osuutensa pitkällä introlla, joka päättyi räjähtäen ensimmäiseen kappaleeseen. Setti rakentui luonnollisesti pitkälti uusimman Dark Passion Playn sekä sitä edeltäneen Oncen varaan ja tämä kelpasi totta kai juhlijoille. Kaikki kulkikin muuten mallikkaasti, mutta ikävä kyllä Olzon ei ole juuri missään suhteessa edeltäjänsä tasoinen esiintyjä. Enkä kaipaa tässä nyt mitään oopperavenytyksiä, vaan kyse on ainoastaan siitä, että keulakuvalta puuttuu tarvittavaa karismaa, eikä pieni lisäpotku äänessäkään varmasti olisi haitaksi.
Aika mennyt koskaan ei palaa, vaikka totisesti toivoin sitä kun Century Childin upea Dead To The World otettiin käsittelyyn. Harvoin on tullut koettua niin voimakasta myötähäpeää esiintyjien puolesta. Pisteet silti Olzonille ja koko yhtyeelle hillittömästä yrittämisestä, ja monet saivat varmasti juuri sitä mitä halusivatkin, mutta myös pieniä vaaran merkkejä oli jo ilmassa.
Vain muutama ensimmäinen rivi jaksoi todella innostua menosta ja moni tyytyi seuraamaan esitystä taaempana olevilta istumapaikoilta, vaikka sadekin oli jo tässä vaiheessa tauonnut. Katsoiko iso osa yleisöä keikan vain sen takia, että niin kuului tehdä? Siltä hieman vaikutti, eikä moista suorittamista jaksanut seurata edes loppuun saakka. Hietala pystyi osuuksillaan pelastamaan paljon, mutta ei tietenkään kaikkea. Toivottavasti tuleva albumi tuo tullessaan jotain muutoksia, sekä lisää kappaleita jotka sopivat nykyiselle kokoonpanolle paremmin.
Näihin kuviin ja tunnelmiin päättyi ensimmäinen festivaalipäivä, joka oli antanut roppakaupalla lämpöä, sadetta sekä mielenkiintoisia esiintymisiä. Seuraavaksi nokka osoitti kohti höyhensaaria, sillä seuraava päivä oli kellon mukaan alkanut jo aikoja sitten.
Lauantai
Sunnuntai
Maanantai
Tiistai
Teksti ja kuvat: Mika Roth
