Flow 2009 – lauantai

Lauantai jatkui Suvilahdessa mukavan hyvässä säässä. Aurinkoiselle voimala-alueelle olikin mukava tulla kesän parasta afrobeat-antia jammaamaan, kun Felan poika Seun Kuti saapui päälavalle yhdessä isänsä Egypt 80-yhtyeen kanssa pisti yleisön pyllyn pyörimään. Keikka alkoi hiukan myöhässä kun yhtyeen värikäs pukuarsenaali oli jäänyt lentokentälle, mutta pikku viive ei juuri haitannut. Toki se siirsi seuraavienkin esiintyjien aloitusaikoja, minkä takia päällekkäisyydet teltan esiintyjien kanssa hieman pahenivat alkuperäisestä aikataulusta. Valintoja on ihmisen elämä täynnä.

Ilman keulahahmoaan aloitellut runsasväkinen Egypt 80 pisti heti tahdin ilmoille ja jalat lähtivät liikkeelle. Baritonisaksofonisti Adedimeji Fagbemin violetin kokkihatun ja vihreänvärikkään puvun väriloiston johdolla bändi pisteli sellaisen 12 minuutin avausraidan. Monenlaisine perkussioineen ja puhaltimineen Egypt 80:n soundi oli rikas ja täyteläinen. Trumpetistikin pääsi välillä tuuttaamaan ihan eturiviin asti. Sitten itse leopardimainen Seun saapui saksofoneineen lavalle ja bileet pääsivät tosissaan käyntiin.

Biiseissään Kuti lauloi niin tisseistä ja afrobeatiin olennaisesti kuuluvasta perseen pyörityksestä, mutta piti myös puheenvuoron afrikkalaisten valtiomiesten sveitsiläisistä pankkitileistä. Meininki oli riehakas eikä missään kohtaa mitenkään löysäluinen. Loppukliimaksissa pistettiin vielä pari lisävaihdetta koneeseen ja yksi festivaalin parhaista rytmikeikoista oli selviö.

Vaikka aikataulun mukaan Vivian Girlsin piti aloittaa teltassa kaksikymmentä minuuttia Seun Kutin jälkeen, alkoivat esitykset jälkimmäisen myöhästymisen takia yhtä aikaa. Valinta siis piti tehdä afrobeatin ja indierockin suhteen. Vivian Girls oli ennakkoon odotettu, ei vähintään sen saaman (Pitchfork-)hehkutuksen ansiosta. Yhtyeen itsensä mukaan nimetty ensilevy kehuttiin pystyyn, eikä ollutkaan lainkaan kehnompi tapaus. Valitettavasti hehkutuksen kasvattamat odotukset eivät lunastuneet. Tyttötrio soitti surinarockiaan hieman innottomasti ja rutiininomaisesti. Tekemisen riemu uupui. Jos yhtye olisi laukannut kipakammin tai vaihtoehtoisesti vajonnut päätä myöten shoegazing-suohon. Viimeisen kappaleen aikana annettiin mennä täysillä kokeellisempaan ja hitaammin upottavaan lettoon, mutta liian myöhään.

Seuraavaksi lisää hypetystä, tällä kertaa Britannian suunnalta. White Lies pongahti taannoin Brittilistan kärkeen, minkä yhtyeen musiikkia kuultuaan ymmärtää täysin. Sekä britteihin että suomalaisiin uppoaa tämäntyylinen kohtalokas, syntetisaattorimaalailuilla koristeltu indierock, joka pakahduttaa, pakahduttaa ja pakahduttaa. White Lies onnistui keikassaan, siitä todistivat yleisön innostuneet reaktiot, eikä esityksestä puuttunut yhtyeen edustaman tyylin vaatimaa omistautumista. Etenkin laulaja-kitaristi Harry McVeigh vakuutti. Miehen ääni soi viilentyvässä ja tummenevassa Suvilahdessa komeasti. Musiikillisesti White Lies oli lupauksia, ei lunastuksia, eikä mitään, mitä esimerkiksi Editors ei olisi aiemmin tehnyt paremmin. Hieman tylsää ja mielenkiinnotonta, vaikka taitoa löytyikin.

Instrumentaalihiphopin kärkikastiin luettavan Flying Lotusin voi aivan hyvin mainita samassa virkkeessä J Dillan ja Madlibin kanssa. Telttakeikka oli loistava, ja etenkin edellisillan Roots Manuvan tuottaman pettymyksen jälkeen hieno hiphop-kokemus. Sanan ”hiphop” tosin voisi laittaa lainausmerkkeihin. Rytmit ja äänimaailmat olivat niin monipuolisia, että olisi väärin pysyä vain hiphopin karsinassa – mikä sekin on toki laaja. Artisti oli joviaalilla tuulella, mikä myös välittyi yleisöön asti. Onnistuneen esityksen kruunasivat screeneiltä nähdyt hienot animaatiot. Kerrassaan mainiota!

Festivaalin ehkä odotetuin esiintyjä oli jo vuosikymmeniä sitten omanlaisekseen kulttuuri-ikoniksi noussut jamaikalainen Grace Jones, jonka valtavirta-suomalainen muistaa ehkä parhaiten yhtenä Bond-tyttönä. Tumma naistiikeri todisti että 61-vuotiaskin voi edelleen olla todella seksuaalinen ja sensuelli lavaesiintyjä. Flow´n päälavan hivenen myöhässä vallannut Jones oli bändeineen nimenomaan vahvasti visuaalinen show enemmän kuin musiikillinen ilotulitus. Vaikka Nightclubbingilla aloitettu vaaniskelu on parhaimmillaan mielenkiintoista kuultavaa, niin Jones latistuu kyllä välillä aikamoiseen laiskaan kasari-jollotteluun. Siis jos käyttää pelkkiä korvia.

Show´n puolesta jatkuvasti asustetta vaihtanut, mielikuvitukselliseen päähineisiin sonnustautunut ja edelleen äärimmäisen hot amatsoni hallitsi Suvilahtea paremmin kuin kukaan muu lavalla nähdyistä. Nosturilavalla tanssien laskeutunut Jones liikkui sulavan poseeraavasti, tanssi vietellen ja korvensi polttavilla katseillaan. Ja ne jalat, huhhuh! Paljaita pakaroita, hulavannetta ja muotinäytöksen catwalkia pimenevässä illassa.

Lauantain iskevimmästä indie-puolen esityksestä vastasi teltassa hikoillut kanadalaiskaksikko Handsome Furs. Wolf Paradestakin tutun avioparin Dan Boeckner ja Alexei Perry muodostama riehakas kitara-biittikone-duo pisteli hyvin säröistä elektro-rockia erittäin tarttuvalla otteella ja tanssijaloilla. Erityisen vakuuttavaa oli parin hyvin liikkuva kemia lavalla, Alexeikin moshasi sen verran vahvasti konepöytänsä äärellä että hevimieskin olisi ollut kateellinen. ”Indie-konerockin brucespringsteen” Boecknerin kitaroinnista löytyi myös näyttävää niskan takana vinguttelua ja Perryn jalka nousi haipakkaan takapotkuun tämän tästä, soiton kärsimättä liikkeestä.

Pariskunta kertoi useampaan otteeseen olevansa iloinen saadessaan soittaa Helsingissä ja Flow´ssa, ja toden totta näytti sen. Suomi-faniudesta toki kertoi jo aiemminkin se, että yhtye nimesi esikoislevynsä Helsingin Ruttopuiston mukaan Plague Parkiksi. Ja nyt myös nähtiin, etteivät kehut kaupungin mukavuudesta eivät olleet laimeaa mielistelyä vaan ihan oikeita mielipiteitä. Duo tosiaankin antoi kaikkensa.

The Juan McLean sai kunnian olla lauantai-illan viimeinen ulkolavaesiintyjä. Ex-subpopparipoppari John McLeanin johtama kombo tarjosi silkkaa tanssimusaa aavistuksen rokilla tatsilla. Ihan oikeita rumpuja soittanut ihan oikea rumpali pukkasi sen verran tukevaa biittiä, että teltallisen verran ihmisiä intoutui tanssimaan. Tai takaosassa nyökyttelemään niskojaan. Hiukan monotoniseksikin meno äityi välillä, mutta hillinnät ja niitä seuranneet nostatukset nostivat fiiliksen parhaimmillaan korkealle kattoon asti. LCD Soundsystemistä tuttu vokalisti Nancy Whang oli McLeanin ohella lavalla keskiössä.

Ja mihin tämän jälkeen? Tietenkin sinne, mitä on odottanut ei vain koko viikonlopun vaan aina siitä asti kun Flow´n esiintyjät julkaistiin. Eli Tiivistämöön, missä maailman paras reggaen soittaja, brittiherrasmies David Rodigan (57) esittäisi DJ-settinsä. Ainoa ongelma vain oli, että sinne halusi moni muukin. Tunnelma Tiivistämössä näytti niin tiiviiltä ulkopuoleltakin katsottuna, että yritys päästä sisään oli automaattisesti pois luettu. Pettymysten pettymys, mutta minkäs teet. Kello kahdelta oli siis suunta petiin, vaikka menojalka olisikin vetänyt lattialle. Voimala oli nimittäin aivan yhtä täynnä.

Jatka tästä Suvilahden sunnuntaihin.

Teksti: Tuomas Tiainen ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo