Cosmobile, Damn Seagulls ja Rubik
02.01.2010
Klubi / Tampere
Perinteikäs Talvipotpuri vaan jatkaa kasvamistaan alkutalven ja vuodenvaihteen tapahtumana. Metallisempaan perjantaihin ja värikkään rockaavaan lauantaihin jakautunut häppening voisi olla hyvä kokonaisuus, mutta jotain käsittämättömyyksiä siinä on. Perjantaista en pysty kommentoimaan, mutta lauantaina hämmästytti se että jälleen piti väkisin haalia kotimaan eturivin nimien sekaan jotain järjestäjien omia virityksiä joissa ei ollut oikein päätä eikä häntää. Ymmärtäähän sen että omaan tapahtumaan on kiva mennä soittamaan omalla bändillä, mutta että kahdella omalla? Ja vielä velipojan bändi myös? No huhhuh. Sen mitä seurasi mm. Popedaa coveroinutta Joonas-orkesteria ja vakavanaamaista suomirockia jostain Mamban ja CMX:n puolivälistä viritellyttä Tuomas Lepistö & Colosseumia sai tekemään sellaisen päätöksen, että parempi vaieta nämä aktit hiljaiseksi ja keskittyä niihin erinomaisia keikkoja tarjoilleisiin oikeasti kyvykkäisiin bändeihin. Muutenkin kuusi bändiä illassa on sisällä ja yhdellä lavalla ihan liikaa – ei vaan jaksa. Vallankin jos taso on näin epätasaista. Keskityin siis kolmeen, jotka sen julkisuutensa oikeasti ansaitsevat (toki illan aloittanutta Nro83:ta en lainkaan nähnyt).
Kauhajoki-juurinen Cosmobile julkaisi yhden männä vuoden kotimaisista levyistä. Valoisaa afrikkalaishenkistä rytmiikkaa ja persoonallisen koukukasta jurnutusta debyyttilevy Travelsiä muutaman asteen koukukkaammin yhdistelevä Making Do iskee alusta loppuun vahvasti. Niinpä nykyään helsinkiläisen trion on aika helppo kasata settilistaa kun on millä mällätä. Tuomas Palosen ujelluksesta jutusteluun vaihtelevan äänenkäytön alla juoksee soitto, jossa Tuomaan kitara, Olli Noroviidan basso ja Kimmo Kivistön rummut soittavat kaikki ikään kuin eri biisiä samaan kappaleeseen. Ilman että se tuntuisi jotenkin kompastelevalta tai väärältä. Vaikka toki yhdessä luodaan komppia ja niin edelleen niin Cosmobilen tapauksessa kaikki oikeasti tuntuvat tuovan oman panoksensa kokonaisuuteen eivätkä vain tue toisten soittoa.
Cosmobile oli erinomaisessa vireessä. Curtainilla aloitettu keikka oli vaivattoman oloinen, kolmikko selvästi viihtyi lavalla ja tunnelma oli välitön ja mukaansatempaava. Maittavasta biisimateriaalista jäi mieleen ainakin huohottavan lunki Quiet Town, vaaniskelevan kepeä Play By The Rules, kipakan rullaava Messenger ja vekkulin jumittava Feelings. Kuten adjektiiveista huomaa, sellainen vastakohtaisuuksien tasapainoilu leimaa Cosmojen kulmikasta rullausta. Klubin keikka oli alusta loppuun juhlaa, notkahduksia ei ollut. Ehkä siinä mielessä oli hyväkin ettei encorelle ollut aikaa, mutta tämä bändi jos mikä olisi sen kyllä ansainnut.
Aiemmin ruoditun epämääräisen pukuorkesterin jälkeen lavalle päästettiin kahdella lisämiehellä puhallinpuolelle vahvistettu Damn Seagulls. Into ja meininki oli sen verran katossa että edellisistä kekkereistä käheytynyt ääni ei paljon pidätellyt laulaja-kitaristi Lauri Elorantaa. Hyvin sielukkaalla East Street Band-aikuisrockillakin moneen kertaan marinoitu Lokit oli tällä kertaa liikkeelle todella rockaavalla potkulla, jossa kaavana oli soittaa yleisön suosikkeja koko uran ajalta. Se alkuaikojen punk ei ehkä paistanut esiin mutta mitään hissuttelua tai stadionfiilistelyä ei Klubilla tarjoiltu. Toki bändi soitti koko illan jopa turhan lujaa mutta meiningin lunki innokkuus korvasi täyteenahdettua äänitilaa. Eli enemmän rock kuin soul, mitä bändi toki pohjimmiltaan onkin…
Festarikeikoilla minua on ärsyttänyt yhtyeen lähes munattomuuteen asti vedetty stadionkaari ja mahtiponsi – nyt niistä ei ollut tietoakaan. Vaikka akustisesti nähty Seagulls on saanut pohtimaan pitäisikö sitä sähköä vähentää, niin nyt homma toimi rokkipotkullakin oikein hyvin. Meiningistä kertoo paljon rumpali Kolli Krogeruksen välispiikin aikana lavan etureunassa näyttämät tanssiliikkeet – sheikkiä piisasi kiitettävästi. Homma potkaistiin tymäkästi käyntiin edelleen yhdellä Lokkien maukkaimmista paloista Jesus Stole My Baby ja alkupään suosikit olivat muutenkin vahvasti mukana Brutuksen ja Once Upon A Timen johdolla. Mutta yhtä lailla The Beat, Something About It, The City Takes Care Of It ja Mad Max toimivat kuin tauti. Sonnikuorolla, useammalla koskettimilla ja vaskipuhaltimilla luotiin sellaiset mausteet keittoon että Lokkisoppa maistui parhaalta varmaan koskaan. Toki poijilla oli juhlat lavalla niin hyvässä hurmeessa päällä että koko materiaali vedettiin pitkälti samalla kompilla ja draivilla – hurmos yleisössä olisi voinut olla vieläkin kuumempi jos hiukan olisi vaikkapa välillä hengähdetty. Joka tapauksessa erinomaista työtä!
Eikä siinäkään vielä kaikki. Puoli kahdelta aloittamaan päässyt Rubik täydensi Helsingin vieraiden kovan kolmikon. Kuten Lokit, myös Rubik oli kasvanut. Mutta siinä missä Seagullseilla oli muutama vieras, ymmärsin ainakin nokkamies Artturi Tairan puheiden perusteella että monissa liemissä keitetyt multimuusikot Tuomas Eriksson, Matti Olavi Töyli, Juho Viljanen ja Anssi Neuvonen ovat myös ihan jäseniä Rubikissa. Väkisinkin homma muuttuu kun kvartetti tuplaantuu oktetiksi.
Muutoksia oli toki jo tapahtunut aiemminkin. Muutaman vuoden takaisen Rubikin soundista nousi yleisen huuruisen mutta positiivisen tripin ohella esiin vahvasti basisti Arvi Hasun tymäkkä nelikielinen. Jossain vaiheessa taas yhtyeessä näki viisi herraa ja liveanti alkoi olla lähellä nirvanamaista raivokasta rock-trippailua. Äärimmäisen jykevää. Sitten tapahtui ja Underwater Sleeping Societystä tuttu Jussi Hietala korvasi Hasun. Nyt Tampeeen Klubilla herran (tai rouvan) vuonna 2010 Rubikin kaavassa oli edelleen kyse tripistä ja keskiössä oli tutusti Tairan upeasti ulottuva laulu. Mutta trippi itse oli pehmentynyt, sävyttynyt ja ”hippiytynyt”. Artturin välispiikissään toivoma ”halatkaa hei kaikki jotain hyvää ihmistä” kertoi itse asiassa yllättävän paljon musiikista. Samoin osuvaa tähän huuruiluun olivat myös soittovehkeitä valaisseet valokaapelit, jotka eivät olleet niinkään jouluisia kuin kevyempi versio strobosta. Musiikista ei ehkä ihan vanhaan tapaan saanut otetta ja tukkaa sen tahtiin ei tullut heitettyä, mutta sen positiivinen lämpö kosketti kyllä. Silti päällimmäinen fiilis keikan jälkeen oli kyllä hämmennys.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
