Tuska Open Air Metal Festival 2010
02.07.2010
Kaisaniemi / Helsinki
2. - 4. 7. 2010 Kaisaniemi, Helsinki
Perjantai: ”Suck that, fag nipples!"
Puoli kuuden aikoihin alkanut Tuska-perjantai meinasi tappaa alkuunsa myötähäpeään, kun Marco Hietalan johtama Tarot – jolla ei musiikillisesti ole ollut allekirjoittaneille kovinkaan paljon annettavaa – osoitti, ettei sillä jatkossa ole asiaa mielenkiintoisten seurattavien listalle ulkomusiikillisistakaan syistä. Ei tietenkään ole yhtyeen vika, ettei pyrotekniikka säväytä keskellä helteisen iltapäivän auringonpaistetta, mutta olisi kai sen Kuorosota-kuoron voinut kotiin jättää – tai ottaa lavalle edes vähän lyhyemmäksi aikaa. ”Tuttu teeveestä” -argumentti ei nähtävästi tapa uskottavuutta metallipiireissä, mutta ei kai sillä uusia fanejakaan haalita?
Lähempänä kuutta Swallow The Sun oli jo Inferno-teltassa hyvässä vauhdissa – sikäli kun yhtyeen hidastelusta voi niin sanoa. Hypnoottinen tunnelmointi ja musertavat melodiat vetivät puoleensa, mutta päälava kutsui Satyriconin muodossa. Black Sabbathin War Pigsillä käynnistynyt setti kääntyi nopeasti Repined Bastard Nationin käynnistävään riffiin ja Tuska pääsi toden teolla käynnistymään.
Pätevät soundit, pääjehu Satyrin vähän turhankin aktiivinen yleisön innostaminen ja laaja, joskin melko arvattava keikkasetti pitivät otteessaan. Vuonojen maan AC/DC on edelleen kovassa kunnossa ja nousi etenkin Tuskan tämänvuotisella esiintyjälistalla edukseen, blackmetal-akteja kun ei juuri tämän enempää tarjolla ollut. Vaikea toisaalta valittaa kun K.I.N.G.in, Now, Diabolicalin, Filthgrinderin ja arvatenkin Fuel For Hatredin ja Mother Northin kaltaiset täysosumat toivat helteen keskelle edes hivenen verran miellyttävän synkeää tunnelmaa.
Toisaalta likimain heti Satyriconin jälkeen Sue-stagella aloittanut Ihsahnhan muistetaan nimenomaan Norjan blackmetal-orkestereista oivallisimman, Emperorin, pääjehuna. Neljä vuotta takaperin mies meuhkasi pääyhtyeensä kera päälavalla, mutta nyt oli soolobändin vuoro. Herran angL-soolon (2008) vakuuttamana keikalta odotti melko paljon, mutta harmillisen kylmäksi se jätti. Kenties Ihsahnin black-sävytteinen progemetalli ei Satyriconin suoraviivaisemman toiminnan myötä päässyt ansaitsemiinsa oikeuksiin, mutta kuulostipa Emancipation sentään lähes yhtä majesteettiselta kuin edellä mainitulla pitkäsoitolla. Toivon mukaan mahdollisuus revanssiin vielä järjestyy.
Vähän tyngäksi jääneen perjantain viimeinen akti koittikin jo pian Ihsahnin jälkeen Devin Townsendin Ziltoid The Omniscient-scifihuumorieepoksen live-näkemyksen myötä. Ainakin toistaiseksi ainutkertainen esitys oli eittämättä Tuskalle melkoinen täky, vaikka albumi itsessään ei aivan Townsendin parhaimmistoon mahdu. Mutkikas avaruusooppera käynnistyy kun Ziltoid vaatii Maa-planeetalta koko universumin mahtavinta kahvikupposta ja petyttyään lopputulokseen käy sotaan, erinäisin sekavin seuraamuksin.
Live-kokemuksena Ziltoid rokkasi lujaa ja oli hauskaa seurattavaa, hauskimpina hetkinään suoraan Monty Pythonilta napattu välitauko sekä tietty Townsendin ja Ziltoidin välinen, varsin eeppinen soolotaistelu. Kaunis sää, urpoa huumoria, meneviä biisejä ja yksi metallihistorian hienoimmista lauluäänistä – mutta samalla ja pahimmillaan varsin muhkeasti tylsyyden tuolle puolen vievää kikkailua, jonka tehoa verotti ajoittaiset tekniset ongelmat; tällaisissa merkeissä päättyi Tuskan ensimmäinen päivä.
Lauantai: "Well, it's just entertainment, folks!"
Iltapäivällä festarialueelle löntystäessä olo oli asianmukaisen tuskainen, mutta pahoinvoinnin oireet unohtuivat nopeasti. Devin Townsendin tapaan myös Peter Tägtgren soitti Tuskassa tänä vuonna kaksi keikkaa. Edellisen päivän Pain-keikka jäi välistä, mutta lauantaina oli heti ensimmäisenä edessä Hypocrisy – Tägtgrenin bändeistä se kovempi juttu. Ja melkoinen keikka olikin. Brutaalia deathia ja voimakkaita melodioita yhteen naittava orkesteri räyhäsi erittäin intensiivisen tunnin ja moshpit pyöri asianmukaisesti. Kovimpina täkyinä mieleen jäivät Fire In The Sky, Killing Art, upea Adjusting The Sun sekä arvatenkin setin päättänyt Roswell 47 – ainoastaan Osculum Obscenumia osasi jäädä kaipaamaan, eikä sitäkään kovin tosissaan. Osittain ikävissä merkeissä sujuneen lauantain osalta Hypocrisy läväytti heti kärkeen päivän kovimman vedon.
Kauaksi Hypon jälkeen ei kuitenkaan jäänyt Inferno-teltassa ensimmäisen Tuska-keikkansa roiskinut FM2000. Pieksämäen hämärät heput ovat kovasti mielipiteitä jakaneesta vastaanotostaan huolimatta jääneet allekirjoittaneilta pimentoon, joten ensikertalaisia olimme itse kukin. Ja perhanan pätevä keikkahan pieksämäkeläisiltä tietysti nähtiinkin. Humppapoljentoa, tanhumelodioita, hardcore-rähjäystä ja thrashimpaa ruhjontaa ties mihin yhdistelevä remppa (kuultiinpahan välillä liki reggaesfääreissä heilunutta potkiskelua) imi melko täyden teltan mukaansa rehdisti biisien voimalla. Mukava oli myös bongata keikalta Sakaran muuta väkeä, miekkoset kun vaikuttivat vilpittömästi tyytyväisiltä tuotuaan tämän genremäärittelyjä kaihtavan, mutta kiistatta kiehtovan sekopäisen shown suuremmankin yleisön piiriin. Riemastuttavaa meininkiä!
FM2000:n kanssa samanaikaisesti toisessa teltassa jurnuttanut sludge-jyrä Crowbar kuului ennakkoon ehdottomasti koko viikonlopun mielenkiintoisimpiin esiintyjiin. Vaan liekö vika ollut ilmoissa vai kuulijassa, kun ei oikein irronnut. Eihän hitaaaastihitaasti ja, yllättävää kyllä, melkoisen raskaasti muussiaan tuuttaavalta New Orleansin ylpeydeltä juuri kiimaisia kliimakseja voi odottaakaan, mutta kaipa niitä nyansseja jäi kaipaamaan. Viihdyttävää hidastelua karismaattisen oloiselta yhtyeeltä, mutta ei tässä ihan heti osteta argumentteja uudesta Sabbathista.
Riemastuttava oli myös Townsendin paluu päälavalle. Miekkonen keskittyi tuoreimpien soololevyjensä biisien ohessa myös vanhempaan materiaaliin ja oli aivan yhtä hyväntuulinen ja viihdyttävä esiintyjä kuin edellisenäkin päivänä, hauskimpana hetkenä lauantailta mieleen jäi miehen välispiikki ennen Infinity-levyn (1998) avausraita Truthia - "note to self: don't do acid!"
Enemmän Strapping Young Ladiin kuin Townsendin soolomateriaaliin viehtyneinä setin varsin täysivaltainen keskitempoisuus kuitenkin tuntui hieman häiritsevältä. Toki enemmän tai vähemmän junnaavien biisien keskellä oli mukava velloa kaiken mätön välissä, mutta räväkkä virtapiikkikään ei olisi pahaa tehnyt. Toisaalta setin loppupuolella soinut, Townsendin soolotuotannon hienoimpiin hetkiin lukeutuva Earth Day ajoi sen asian aivan tarpeeksi hyvin. Mies on hienossa vedossa!
Devinin myötä oli pienen tankkaustauon paikka ennen Bloodbathia. Tekijämiesten pyörittämän ryhmän kovan maineen todenperäisyys olisi ollut Tuskassa hyvä todeta, mutta ohi se lopulta meni. Syyksi voisi arvella pitkäksi lipsahtaneen tankkaustauon, ja tavallaan sen toivoisikin menneen niin: kun festareita kahtena ensimmäisenä päivänä taltioinut kamera varastettiin, lähti kuvaajalta hyvän kuvamateriaalin lisäksi melko käytännöllinen esine. Turha kuitenkaan moisen ikävyyden vuoksi festivaalin mainetta tai toimintaa moittia.
Nevermorea mentiin siis katsomaan hivenen ankeissa tunnelmissa, sillä mielessä ei pyörinyt pelkästään harmi kadonneesta kamerasta vaan myös se, että samassa paikassa olisi alunperin soittanut Mastodon, ellei olisi joutunut perumaan kiertuettaan. Eipä sillä, progevinguttelua ja tymäköitä metalliriffejä yhdistelevä orkesteri ei ollut aivan Kolmannen Naisen veroinen paikkaaja, mutta ei se myöskään ummikkoa mukanaan vienyt. Vaikka bändi tuntui olevan monin tavoin lähempänä Queensrÿcheä kuin Dream Theateria (ja tämähän on siis ainakin olevinaan kehu!), ei keikka vakuuttanut juuri ollenkaan. Hieman väsyneeltä vaikuttanut yhtye keskittyi liiaksi tympeään kikkailuun, joten lauantain osalta ohjelmaa oli nähty tarpeeksi.
Sunnuntai: "Haluatko mennä kanssani kihloihin?"
Sunnuntain aamuauringon sarastaessa olo oli melko epätodellinen, mutta edessä oli vielä viimeinen päivä metallia. Päivä vaikutti tarjontansa puolesta varsin kiinnostavalta, vaikka harmillista kyllä Devin Townsendiä ei enää kolmatta kertaa lavalla nähtäisikään.
Inferno-teltassa jo tovin soittanut Finntroll pyöräytti käyntiin Trollhammarenilla kolmannen Tuska-päivän ja se olikin oivallinen tapa herätä uuteen päivään! Nykyisellään jälleen hyvällä ryhdillä räyhäävä peikkoporukka vei festariväestä voiton takuuvarmalla keikkasetillä, mutta tarjosi myös yllätyksen. Nykyään harvemmin bändin livekokoonpanossa viihtyvä takapiru Henri "Trollhorn" Sorvali kosi tyttöystäväänsä lavalta käsin ja vastaus oli ilmeisesti myöntävä, vaikka tieto ei täpötäydessä teltassa tainnut ihan lavalle asti selvitä. Tämän episodin myötä keikka vietiin railakkaaseen päätökseen bändin tuoreimman levyn ykkösraita Solsaganin ja oikeutetusti loppuun säästetyn Segersångin rynnistyksen myötä.
Finntrollin kanssa samaan aikaan toisaalla räyhännyt Turmion kätilöt onnistui jälleen äärimmäisellä hetkellä vakuuttamaan omalla äärimmäisellä tyylillään. Aikaisesta esiintymisajankohdasta huolimatta yleisönsä mukaan temmannut huonon huumorin ja teollishenkisen mätön epäortodoksinen yhdistelmä sai puolet liki täyteen ahdetusta teltasta heristelemään nyrkkejään innostuneesti toisen osapuolen keskittyessä jallupullojensa auki saamiseen. Kohme(lo)iset sormet sulivat verrattain nopeasti, kun nahkapatut piiskasivat teltan ruvelle.
Finntrollin ja Kätilöiden räyhän virkistäneinä olikin hyvä siirtyä päivän ensimmäisen päälavaesiintyjän, W.A.S.P.in pariin. Liki kolmekymmentä vuotta valitsemallaan raiteella painanut ”shokkaavasti” hardrockaava orkesteri näki parhaat päivänsä 80-luvulla ja siellä orkesteri yleisöineenkin tuntuu edelleen viihtyvän. Vaikka show tuntui pahasti pöhöttyneeltä ja Blackie Lawless väsähtäneeltä ukolta, oli yleisö hulluna, kun lavalta tarjottiin vanhaa hittiä toisensa perään. Muunmuassa L.O.V.E. Machine, Wildchild, Chainsaw Charlie ja tietenkin I Wanna Be Somebody pitävät taatusti bändin mahdolliset tulevatkin levyt silkkoina tekosyinä kiertämiselle ja näiden hittien soittamiselle, joita kansa tuntuu rakastavan. Siitäkin huolimatta, että yhtyeen ulkoinen habitus kitarassa väärin päin pyörivine sirkkeleineen on nykyisin lähempänä noloa kuin siistiä.
Lawlessin shown loputtua Sue-stagella aloitteli brittiläinen Trigger The Bloodshed. Tuoreimman levynsä saatteessa likimain "englannin uudeksi suureksi metallitoivoksi" tituleerattu porukka todisti lähinnä olevansa yhtä katteeton lupaus kuin jo vuosia Iron Maidenin ja Metallican seuraajaksi mainostettu Bullet For My Valentine. Orkesterit eroavat toki toisistaan paljon, onhan Trigger The Bloodshed kuitenkin äärilaidan mättöä, mutta puuroisilla soundeilla kruunattu keikka jätti yhtälailla toivomisen varaa. Yritystä ja tahtoa tuntuu riittävän, mutta panokset puuttuvat.
Samaa ei voi sanoa päälavalla seuraavana räyhänneestä Cannibal Corpsesta. Omilla ehdoillaan eteenpäin jo yli 20 vuotta painanut ja yhdeksi maailman menestyneimmistä deathmetal-bändeistä noussut remppa vei mennessään tinkimättömän asenteen ja väkisin tahtiinsa pakottavan musiikin voimalla. Vokalisti George "Corpsegrinder" Fischer on edelleen melkoinen näky – Warcraft-tatuoinnistaan huolimatta. Valtava, vuoroin rääkyvä, örisevä ja hiuksiaan tuulimyllyn lailla pyörittävä jättiläinen on tukistaveistettyine piirteineen ja mahtavine välispiikkeineen ilman muuta iso osa bändin viehätystä. Ilman lavalta vyöryneen mättöputken voimaa bändi ei silti olisi mitään, joten sietää olla kiitollinen I Will Kill Youn, The Wretched Spawnin, Scattered Remains, Splattered Brainsin,
Corpsen rähjäämisen jälkeen Nile tuntuikin olevan aika onnettomassa asemassa. Sue-stagen suomat soundimahdollisuudet ja bändin keskinkertaisuuden korvilla liikkuva taso ei edellisen aktin jälkeen tuntunut kummoiseltakaan. Väkeä bändi kuitenkin veti ihan huolella, joten kaipa Egyptin mytologioista ammentava death-mättö yhä tuntuu monista kiinnostavalta – ja ehkä olisi tuntunut itsestänikin, jollen olisi juuri saanut tuntuvaa läksytystä genren perusasioista. Nyt taustanauhoin koristeltu räiske ja Dallas Toler-Waden jatkuvat palopuheet yleisön metallisuudesta ja merkityksestä metallin hyvinvoinnille alkoivat lähinnä kyllästyttää, vaikka loppuun oli sentään säästetty Black Seeds of Vengeance -tykitys.
Vaan mitäpä siitä, edessä oli vielä yksi bändi. Metallin lyhyen historian kenties pahimpana diivailijana liiankin helposti muistettava Dave Mustaine on rämpinyt monet suot Megadethin kera, mutta on yhä voimissaan. Yleisökontaktinsa melko vähäisenä pitänyt "Häkkinen" tarjosi orkestereineen hyvän ja mukaansatempaavan shown, vaikka edelleenkin 'deth on liikaa sooloiluun takertuva akti. No, Mustaine sentään nokittaa myös monilla mainioilla riffeillä ja hienolla lauluäänellään, jonka tuuli kylläkin useampaan otteeseen vei kuulemattomiin.
Klassikoiden ja yllättävän elinvoimaisen tuoreemman materiaalin ympärille rakentunut, Black Sabbathin nimikkobiisiin isketyllä introraidalla käynnistynyt setti toimi. Varsinkin lopun hittiputki À Tout Le Monde, Sweating Bullets, Symphony of Destruction ja Peace Sells muistuttivat Mustainen porukan meriiteistä, vaikkei se edelleenkään mitenkään erityisen loistavana livebändinä näyttäydykään. Makuasioista huolimatta Megadeth oli silti ansainnut puolitoistatuntisen festivaalinpäättäjän paikkansa.
Teksti: Aleksi Leskinen ja Jani Ekblom
Kuvat: Jani Ekblom
