Gothic Festival 2010 - lauantai
17.07.2010
Waregem/Belgia
Toinen festivaalipäivä marssitti estradeille Skinny Puppyn ja In The Nurseryn kaltaisia suuria nimiä, mutta niitä ennen nähtiin paljon muutakin. Ensimmäisen päivän puolipilvinen sää oli vaihtunut runsaampaan auringonpaisteeseen, sekä navakkaan tuuleen joka sai liiketoimiaan ulkona pyörittävät kauppiaat sitomaan kojunsa tukevammin maahan.
Itse halliin asti puhuri ei kuitenkaan yltänyt ja soitto käynnistyi jo puoli yhdeltä ruotsalais-englantilaisen Seventh Harmonicin voimin. En ehtinyt aivan avaukseen, mutta ensimmäinen ison estradin yhtye tuli sentään todistettua. Pelin sillä suunnalla avasi belgialainen Militia, joka on noin puolen tusinan perkussionistin muodostama mielenkiintoinen ryhmä. Laulua ei kuultu lainkaan ja Militian musiikki täytti termin “martial industrial” tunnusmerkit täydellisesti.
Frank Gorissenin vuonna 1989 perustama ja siitä lähtien johtama orkesteri osoittautui mainioksi startiksi päivälle. Romumetallista kasatut perkussiosetit ja ”oikeat” rytmisoittimet saivat sopusoinnussa aikaiseksi melkoisen paukkeen, joka sai päät nyökyttämään ja jalat naputtamaan tahtia. Biisit muuntuivat ja kääntyivät hitaasti uusiin suuntiin, sitä mukaa kun eri soittimet liittyivät mukaan ja haipuivat pois. Soittimiksi kelpasivat mm. putken pätkät, teräslevyt, kettingit sekä mitä erilaisimmat rummut, ja vaikka soitintarjonta ehkä kuulostaa kapealle sai ryhmä siitä yllättävän paljon irti.
Militia viihtyi metakkansa ääressä niin hyvin, että keikka venahti kokonaisen vartin verran yliajalle, minkä jälkeen koitti kumartelujen aika ja kapulat heitettiin yleisöön. Tällä kertaa oli myös huomattavasti suurempi mahdollisuus saada kapula itselleen, sillä niitä lensi ilmojen halki noin pari tusinaa.
Uniterapiaryhmä kokoontuu – paikalla Narsiole, TriORE sekä Arcana
Koska Militia venytti osuutensa äärimmilleen, sai uusklassista darkwavea espanjasta tuova Narsilion esiintyä aluksi lähes tyhjälle salille, yleisö kun ei yksinkertaisesti ehtinyt paikalle startin ajaksi. Ei varmaan mikään helppo paikka aloittaa soitto seinille, mutta onneksi väkeä kerääntyi jo ensimmäisen kappaleen aikana ja tultaessa kolmannen biisin loppuun oli tienoo jo täynnä keskiaikaa diggailevista uusromantikoista.
Duona esiintynyt Narsilion on yhtä kuin akustisesta kitarasta, laulusta sekä konetaustoista vastaava Sathorys ja laulusta sekä viulusta vastaava Lady Nott. Monissa kappaleissa kaksikko soitti myös vaihtelevasti eri perkussiosoittimia sekä rumpuja, joten soitinarsenaali oli lopulta melkoinen jäsenistön kokoon suhteutettuna. Omaan makuhermoon näin klassisen romanttinen näkemys keskiajasta ei oikein osu, mutta kaksikon ympärilleen luoma harras tunnelma oli kieltämättä kaunis. Aino särö kuvaan syntyi, kun Sathorys innostui keikan jälkimmäisellä puoliskolla huutamaan lyriikoitaan tarpeettoman lujaa. Mylviminen ja heleä soitto kun eivät vaan sopineet nyt oikein yhteen.
Suuressa hallissa, jonka eri laidoilla estradit sijaitsivat, oli erikseen oma yläparvensa jolta avautui esteetön näköala koko halliin. Parvelta löytyi tyylikäs baaritiski ja sinne oli sijoitettu runsaasti sohvia, säkkituoleja, tuoleja sekä pöytiä, ja näitä myös käytettiin etenkin Narsilionin keikan aikana luovasti. Kuulijoita lojui siellä täällä fiilistelemässä silmät kiinni, menneiden aikojen musiikin soidessa ympärillä – ei ihan perinteistä festarimenoa siis.
Tunnelmointi sai myös jatkua, sillä ison estradin seuraava orkesteri oli TriORE. Alkujaan leikkimielisenä sivuprojektina syntynyt yhtye on yhtä kuin Triariin Christian Erdmann sekä Ordo Rosarius Equilibriosta paremmin tunnettu Tomas Pettersson. Herrat päättivät jokunen vuosi sitten yhdistää voimansa projektiluonteisen bändin tiimoilta ja näin syntyi TriORE, ilmentymä jossa kummankin emobändin läsnäolo on voimakas, mutta joka samalla yhdistää nämä tekijät erottamattomasti toisiinsa. Mukanaan herrat olivat tuoneet omat rumpalinsa pääbändeistään, joten lavalla esiintyi neljä herraa joilta ei irronnut hymynkarettakaan.
Majesteetilliset nostatukset, massaltaan keskikokoisen lähiön mittaiset äänimaisemat sekä sinfoninen pullistelu jaksoivat kiinnostaa hetken, mutta ei moista kyennyt koko keikkaa todistamaan. Jylhää kyllä, mutta samalla niin kovin tylsää…
Uniterapiaryhmän kokoontuminen yläparven sohvataivaassa saattoi jatkua, sillä luvassa oli lisää tunnelmallista darkwavea ja heleillä soittimilla luotuja äänimaisemia. Ruotsalainen Arcana kävi ensi kertaa tutuksi, kun viisi vuotta sitten sain arvioitavakseni yhtyeen Le Serpent Rouge pitkäsoiton. Itämaisista maailmoista innoituksensa saaneen albumin jälkeen bändi muutti kurssinsa takaisin Dead Can Dancen suuntaan tuoreimmalla Raspail pitkäsoitollaan, joka ilmestyi pari vuotta sitten.
Peter Bjärgön 90-luvun alkupuolella perustama ja siitä lähtien vankasti johtama yhtye oli päivän ensimmäinen todellinen yleisömagneetti. Tilaisuuteen toi oman säväyksensä myös se, että nelihenkinen Arcana oli nyt vahvistettuna Narsilionilla, joka oli esiintynyt samaisella estradilla juuri aiemmin. Vieraista Sathorys asettui koskettimien taakse ja Lady Nott soitti viulua, joten Arcanan keikka oli huomattavasti orgaanisempi kuin normaalisti. Näin Ann-Mari Thimin ja Ia Bjärgön upea laulu sai myös vahvemman taustan ja Mattias Borghin rummutuskin hyötyi lisääntyneestä ihmiskosketuksesta. Näillä korteilla Arcana ei voinut kuin voittaa ja päivän ensimmäinen nappiesiintyminen oli tosiasia, jopa parvella lekotelleet fiilistelijät intoutuivat taputtamaan, mikä oli jo melkoinen saavutus.
Konkareiden vastaisku – Nosferatu, Ivens & Hurst
Hiljaiset tunnelmoinnit loppuivat tämän jälkeen kuin seinään, sillä englantilaisen goottirockin toisen aallon suurimpiin nimiin kuuluva Nosferatu otti ison lavan itselleen neljänkymmenen minuutin ajaksi. Bändi katkaisi pitkäksi venähtäneen levytystaukonsa huhtikuussa, kun tulevaa albumia pohjustava Black Hole single julkaistiin. Waregemissa nähdyn perusteella bändi on vahvemmassa kunnossa kuin pitkään aikaan, joten odotukset albumia kohtaan ovat ainoastaan kasvussa.
Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen, kitaristi Damien DeVille, on vuosien saatossa pistänyt kokoonpanoa uusiksi kovalla kädellä. Tällä kertaa DeVillen lisäksi mukana olivat vokalisti Louis DeWray, rumpali Belle Star sekä basisti Nevyn Moonshadow. Usein näiden neljän herran rinnalla on nähty vaihteleva määrä extra-soittajia, mutta nyt Star hoiti rumpupostinsa ohella pienikokoista konehuonetta, josta saatiin tarvittavat koskettimet ja muut erikoisäänet.
Poikkeuksellisen hyvissä viboissa esiintynyt DeWray hymyili, heitti läppää ja kiskoi itsestään ulos sellaisen määrän erityyppistä ääntä, ettei paremmasta enää väliä. Miehen ääni ulottui matalaan lauluun sekä korkeisiin kirkaisuihin ihailtavalla helppoudella ja esimerkiksi Darkness Brings taisi Waregemin ihanteellisissa olosuhteissa irrota vielä levytettyä versiotakin jylhemmin.
Onneksi DeWraylla oli hyvä päivä ja juttua/puuhaa riitti, sillä hän sai vastata käytännöllisesti katsoen yksin kontaktin luomisesta yleisöön. Herrat DeVille ja Moonshadow eivät juuri tehneet muuta kuin saapastelivat pariin otteeseen muutaman askeleen sinne tänne, ja Starilla oli enemmän kuin riittävästi puuhaa rumpusettinsä sekä koneosuuksien kanssa (mikä ei sujunut täysin ongelmitta). Mainiosti edennyt keikka jatkui raskaasti yliajalle, mutta mitä sitä suotta lopettamaan kun kerran on estradille päästy. Lament nousi jälkimmäisen puoliskon todelliseksi helmeksi, kohoten selkeästi naapurisiivujen yläpuolelle. Näin sitä goottirockia väännetään! Erinomaista Nosferatu!
Konkariosastolla jatkettiin pienen estradin puolella, tosin tyylilaji vaihtui totaalisesti. Goottirock jäi taakse ja tilalle tuli noise/industrial, sillä esiintymisvuorossa oli Dirk Ivens, joka tunnetaan myös nimellä Dive. Kompromisseja kammoavan herran esiintyminen oli juuri sellainen millaiseksi olin sen aina kuvitellutkin. Estradilla välkkyi ainoastaan kaksi stroboa, eikä koko hallin tällä puolella ollut muita valoja. Ivens harppoi edes takaisin pitkin lavaa loputtomassa strobovälkkeessä, musiikin koostuessa äärimmilleen särötetystä industrial-noisesta sekä herran raivonpurkauksia muistuttavista vokaalihyökkäyksistä. Äärimmäisen riisuttu ja ehdoton esiintyminen jakoi yhtä selvästi yleisön kahteen leiriin; joko ymmärsit Ivensiä tai et, välimuotoja ei ollut.
Ivensin energinen raivo oli tavallaan kiehtovaa, mutta puolen tunnin jälkeen allekirjoittaneen annosmitta tuli täyteen. Kunnioittava kumarrus näissä kohdin siis herra Ivensin suuntaan ja sitten hetkeksi ulos istumaan, paistoihan siellä sentään aurinkokin.
Entinen The Elements, Skeletal Family ja Ghost Dance vokalisti Anne-Marie Hurst vetäytyi julkisuudesta loppuvuodesta 1989, eikä voimakasäänisestä neidosta kuultu juuri mitään 90- ja 00-luvulla. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ei edes eläkepäivät, ja Hurstkin on nyt palannut takaisin musiikkimaailman valokeilaan.
Sinänsä Hurstin soolobändiä voisi hyvällä syyllä kutsua uudelleensyntyneeksi Skeletal Familyksi, onhan kokoonpanossa mukana kolme tuon legendaarisen orkesterin perustajäsentä; Hurst, kitaristi Stan Greenwood sekä basisti Trotwood. Mahtaakohan ongelma olla mahdollisesti juridinen (Skeletal Family hajosi virallisesti vasta viime vuoden lopulla), vai onko kyseessä selvän pesäeron tekeminen menneisiin projekteihin? Niin tai näin, Hurstin setti koostui suurimmaksi osaksi Skeletal Familyn ja Ghostdancen kappaleista, joiden sekaan oli livautettu pari uunituoretta siivua, jotka pohjustavat kuuleman mukaan mahdollisesti jo tämän vuoden puolella ilmestyvää pitkäsoittoa.
Aikaa on vierähtänyt sitten edellisen Hurstin kiertueen, mutta rouvan upea ääni on edelleen vahvassa vedossa, eikä motivaatiokaan näyttänyt olevan heppoinen, sen verran energisesti valkoiseen pukeutunut artisti esiintyi. Kova meno oli päällä myös Greenwoodilla ja muulla orkesterilla, joka väänsi yleisöstä puhtaan työvoiton. Uudet biisit istuivat ongelmitta vanhojen rallien joukkoon, joten em. yhtyeiden fanit lienevät innoissaan, kun albumi on joskus valmis ja kaupoissa.
Aleister Crowleyn synkät lapset
Saksalainen yelworC on eräs niistä lukemattomista yhtyeistä, jotka ovat saaneet innoituksensa Aleister Crowleyn kiistanalaisesta hahmosta. 90-luvun puolesta välistä lähtien Peter Devinin yksin johtama yhtye julkaisi 00-luvulla vain kaksi pitkäsoittoa, eikä tahti vaikuta ainakaan kiihtyvän 10-luvulla. Mutta mitä sitä uutta kiekkoa kinuamaan, kun viidenkymmenen minuutin settilista voidaan täyttää vaivatta vanhalla materiaalilla?
Keikan rituaalimainen avaus osoitti jo selkeästi kenen joukoissa Devin seisoo, kun viimeinen koitos yläkerran ja alakerran välillä aikanaan käynnistyy. Tietysti kyseessä voi olla pelkkä julkisuustemppu, mutta ainakin Devin teki kaikkensa, jotta ei-niin-piilotetut viestit menisivät perille. Musiikillisesti esitys oli niin ikään jykevä ja massiivinen. Devinin laulu oli raskaasti särötetty sekä efektoitu, ja pääosin konevoimin luodut sekä joillain lihasvetoisilla äänillä höystetty musiikki puski päälle kuin katujyrä. Industrialin ja noisen hämärillä rajamailla tässä liikuttiin ja tyyliin sopivasti soittajat esiintyivät äärimmäisen minimalistisesti, turhia liikkeitä ei suosittu eikä päätä taottu – siihen ei ollut yksinkertaisesti tarvetta, meno oli riittävän raskasta jo muutenkin. Kokonaisuutta vahvisti vielä isolle taustakankaalle heijastettu kuvavirta, josta löytyi kaikkien asiaankuuluvien paikkojen kartat, sekä ohjeet kuinka ne voi saavuttaa. Vakuuttavaa menoa mutta ei kuitenkaan ihan meikäläisen kuppi verta/elintarvikeväriä.
Kanadalaisen industrialin parhaimmistoa, osa 1: Front Line Assembly
Pian neljännesvuosisadan elektron ja industrialin epäselvillä rajoilla seikkaillut kanadalainen Front Line Assembly on ollut alusta lähtien Bill Leebin henkilökohtainen leikkikenttä. Toisinaan yhtye on ollut enemmän projektiluonteinen ilmiö, mutta viime vuosina FLA on ”bändiytynyt” ja kokoonpanokin on vakiintunut nykyiseen muotoonsa.
Keikalla kuin keikalla avaus on tärkeässä osassa, ja tuon puolen Leeb kumppaneineen hoiti suvereenisti kotiin. Estradi täyteen savua, valot hallista minimiin, pitkä intro soimaan ja sen lopuksi bändi karkaa lavalle kommandopipoissa/huiveissa ja ei muuta kuin jyräriffiä silmille. Avauksen jälkeen tilanne oli 1 – 0 FLA:n hyväksi.
Left Spine Downissakin vaikuttava rumpali/basisti Jeremy Inkel, kitaristi Jared Slingerland ja koskettimista & koneista vastaava Chris Peterson kävivät heti kättelyssä päälle kuin parvi pommittajia, mutta kaikkein suurimalla sydämellä menossa oli mukana itse mestari Leeb, joka vielä päälle viidenkymmenenkahden vuoden iässäkin kävisi ensi kertaa lavalle päässeestä teinistä. Lisää latausta tilanteeseen toi takuulla myös se, että kyseessä oli vasta pitkän kiertueen toinen keikka.
Yhtye julkaisi kesäkuussa ensimmäisen pitkäsoittonsa neljään vuoteen ja kiekko sai kasteessa nimen Improvised Electronic Device. Keikan alkupuolella settilista seuraili suhteellisen tarkasti kiekon biisilistaa, en käy laittamaan asiasta kättä pyhälle kirjalle, mutta ainakin I.E.D., Angriff, Hostage sekä Release esitettiin. Eikä siinäkään tainnut olla vielä edes kaikki tuoreet siivut, sillä päälle tunnin settiin mahtui paljon kaikkea. Uusi materiaali oli taatusti suurimmalle osalle kuulijoista vielä vierasta, mutta keikka ei kärsinyt käymisongelmista, vaan tanssit olivat välittömästi pystyssä ja syke pysyi kovana hamaan loppuun saakka.
Tunnelmointia kaksosten seurassa – In the Nursery
Kaksoisveljesten Klive ja Nigel Humberstonen muodostama In the Nursery sai kunnian päättää pienemmän estradin tarjonnan lauantaina. Lähes kolmen vuosikymmenen ajan uusklassisen sekä elektronisen musiikin ihmemaassa seikkaillut kaksikko julkaisi 00-luvulla neljä albumia, sekä saman verran soundtrack-levyjä, joten tahti on yhä kiivas. Bändin alkupään tuotantoa vuosilta 1983 - 85 niputtava kokoelmalevy Aubade julkaistiin keväällä ja yhtye heittää harvakseltaan keikkoja ilman mitään sen kummempaa tiukkaa teemaa. Waregemissakin kuultiin uudelta kiekolta pari biisiä, jotka nivoutuivat mainiosti ”best of” tyyppiseen settiin.
Yhtyeen kanssa kauan yhteistyötä tehnyt Dolores Marguerite C hoiti pitkälle edenneestä raskaudestaan huolimatta leijonanosan vokaaleista. Aubaden A to I ja Mystery -biisit lauloivat vuorostaan kaksoset, ja loput kappaleet esitettiin joko yhdessä, tai ne olivat instrumentaaleja. Vanhan new wave materiaalin mukana olo jäsensi mukavasti settiä, ja soundtrackmaiset suuret sävellyksetkin saivat lisää ulottuvuutta, kun niitä ei tullut liian montaa peräjälkeen.
Kahden mittavan industrial-annoksen väliin sijoittunut tunti sinfonisen musiikin seurassa teki hyvää, ja kaksosten esitystä olisi voinut seurata kevyesti vaikka toisen moisen heti perään, mutta festivaalit ovat festivaaleja ja aina on seuraava yhtye painamassa päälle. In the Nursery vei vahvalla esityksellään pienen estradin kuninkuuden itselleen lauantaina ilman pienintäkään epäselvyyttä.
Skinny Puppy ja The Show
Kanadan Vancouverin vahvan industrial-maailman suurin, kaunein ja menestynein on kiistatta Skinny Puppy. Vaikka bändi oli poissa linjoilta 90-luvun jälkimmäisen puoliskon sekä 00-luvun alun on cEvin Keyn ja Nivek Ogren johtama Skinny Puppy tätä nykyä mahtavampi kuin koskaan. Laihahkon pennun seuraavasta albumista ja sen nimestä on liikkunut pitkään huhuja. Joidenkin tietojen mukaan In Solvent See julkaistaan elokuun lopulla, toisten mukaan koko albumia ei ole vielä tehty. Totuuden kaikesta taitavat tietää ainoastaan kanadalaiset itse.
Tähän mennessä oli nähty jo yhtä jos toistakin, mutta cEvin ja erityisesti Nivek tarjosivat nyt jotain totaalisen erilaista ja unohtumatonta. Kaksikkoa täydensi liverumpali Justin Bennett, mutta kolmion kolmas kulma Mark Walk loisti poissaolollaan. Sota ei kuitenkaan yhtä miestä kaipaa ja koko show oli suunniteltu selvästi alusta loppuun saakka viimeistä piirtoa myöten. Ennen keikkaa ihmettelin miksi lähes koko estradi oli vuorattu valkoisella kankaalla, mutta jo ensitahtien myötä ymmärsin syyn. Kankaille heijastettiin loputonta värien virtaa ja myös Nivek oli pukeutunut täysin valkoiseen asuun, joka muotojensa puolesta muistutti enemmän painajaisista karannutta olentoa kuin ihmistä. Välispiikkejä ei kuultu lainkaan ja lavalle ilmestynyt kaappikin osoittautui keikan aikana monipuoliseksi välineeksi.
Tunnin ja vartin mittainen setti oli syvällinen läpileikkaus bändin historiaan. Peli avattiin The Last Rights albumin Love In Vein ässällä ja lisää takavuosien helmiä seurasi; HateKILL, Addiction, Dogshit, Deadlines… Tätä tiukempaa settiä ei olisi voinut toivoa ja mieleen hiipi jo kiitos siitä, ettei yhtye sittenkään lähtenyt levittämään vielä uutta materiaaliaan. Ei keikka kuitenkaan mitään totaalista nostalgiassa piehtaroimista ollut, sillä bändin toistaiseksi viimeisimmältä studioalbumilta, Mythmakerilta kuultiin ainakin raidat Politikil sekä Ugli, ja kuuden vuoden takainen The Greater Wrong of the Right pitkäsoitto otettiin huomioon Pro-test siivulla.
Maailmanlopunkoneen lailla edennyt keikka päättyi Assimilaten nykivään liikkeeseen, mutta eihän ilta vielä ollut ohi. Riittävän kannustuksen päätteeksi kolmikko palasi takaisin estradille ja yli kiehumispisteen lämmennyt väki sai kuulla vielä pari lisäkiskaisua. Viimeinen tuliannos piti sisällään jamittelua sekä Worlock ja Shore Lined Poison -raidat, joista viimeksi mainittu on ollut pitkään poissa yhtyeen livesetistä. Näin päättyi toinen festivaalipäivä, eikä mikään olisi voinut olla enää paremmin. Tämän voimin oli hyvä suunnistaa kohti lyhyttä lepoa ja sen takana odottavaa kolmatta ja viimeistä festivaalipäivää.
Festivaalin perjantai
Festivaalin sunnuntai
Teksti ja kuvat: Mika Roth
