Ilosaarirockin sunnuntai
18.07.2010
Laulurinne / Joensuu
Edelleen Suomesta löytyy yksi bändi ylitse muiden aloittamaan aurinkoinen festivaalisunnuntai ja nyt se oli saatu Ilosaaren Rentolavalle. Kepeää ja hyväntuulista ska- ja reggaepoljentoa tarjoileva helsinkiläinen The Valkyrians aloitti totutun letkeästi ja sai nopeasti riisuttua yleisöltään turhat vaatekappaleet. Kahden albuminsa omien ja lainaraitojen oheen oli viisikko sovittanut Elvistä omaan kaavaansa, mikä taisi olla ainoa täysin uusi juttu koko keikalla. Angsterin kaikkea muuta kuin nimensä mukainen lavaesiintyminen ja yleisön kanssa kommunikointi nosti suupielet taivaaseen ja jalat nousi vauhdikkaasti. Hold On Rudy, Big 6 ja niin edelleen…
Niin indietä…
Manna oli omien sanojensa mukaan kuvitellut, ettei kukaan jaksaisi vaivautua häntä varten Sue-telttaan yhdeltä iltapäivällä. Kourallinen krapulaista festarikansaa kuitenkin ehti paikalle todistamaan laadukasta mutta jokseenkin rutiininomaista keikkaa. Mikko Joensuun säröisen kitaran dominoima bändisoundi on Songs Of Hope And Desiren pohjalta kiertämisen aikana hioutunut pettämättömästi kulkevaan muotoonsa, jossa popmelodiat yhdistyvät luontevalla tavalla paikoin voimalliseen surinaan. Tuoreen albumin kohokohdat It Only Hurts For A While ja Truth Song tarjoiltiin heti alkuun pitkälti levyversioita mukailevina mutta sellaisinakin hyvin tehokkaina versioina. Mannan irtonaisesta olemuksesta huolimatta esityksen intensiteetti pääsi hiukan laskemaan loppua kohden. Mitään ylimaallista ei siis tullut todistettua, mutta napakan startin Ilosaaren sunnuntaille Manna joka tapauksessa antoi.
Sunnuntaina päälavan korkannut Lapko on ollut keväällä ilmestyneen nelosalbuminsa myötä kovassa nosteessa - ja Ilosaaren keikan perusteella myös bändin kunto on kova. A New Bohemian biisien kera bändi herätteli yleisöä mukaansa muutamilla vanhemmilla hiteillä ja onnistuikin melko hyvin. Malja-Nordberg-Heikkonen-trio vakuutti yhä vahvemmalla yhteensoitollaan ja biiseistäkin oli vaikea kitistä - parhaiten iskivät uutukaisen levyn raivoisa aloitusraita I Don´t Even Kill, todella tarttuva Summer Nights ja vanhemman osaston Hugging The Phone, All The Best Girls sekä Kill, Fuck, Die. Maljan välispiikeistä alkaa nykyään saada selvää, joskaan miehen juttujen perässä on yhä hankala pysyä. Epäilemättä miehen urpohuumorilla varustettu show-meininki jakaa myös edelleenkin mielipiteitä, mutta sunnuntaipäivään piukoilla pyöräilyshortseilla varustetun miehen toiminta herätti mukavasti.
Astrorock ja laajojen ikäluokkien turvallinen suosikki
Samaan aikaan kun Lapko raivosi ja urpoili Päälavalla, oli Rekkalavalla päästetty irti yksi etukäteen mielenkiintoisimmista kotimaisista tulokkaista. Oululainen G-ODD pisteli garagebluesia ja hiphopsävyjä sekoittelevaa astrorokkiaan tarttuvasti, raivokkaasti ja sen verran sävykkäästi että yhtyeestä nousi mielikuvia niin …And The Lefthandediin, Op:l Bastardsiin kuin Beckiin ja Black Audioon, vaikka suoraa viivaa on vaikea vetää mihinkään. Trion tymäkkä soitto oli vielä koristeltu show´lla, jossa kuplamikkitanssijattaren ohella nähtiin mm. gorilla suorittamassa morsiamenryöstöä. Toimi!
Jenni Vartiaisen nouseminen Gimmel-turhakkeesta verraten omaleimaiseksi popartistiksi kuuluu jo kotimaisen kevyen musiikin 2000-luvun peruskertomuksiin. Tähden astellessa ensi kertaa urallaan Ilosaaren päälavalle pystyi hänen suosionsa ikäluokat ylittävän laajuuden havaitsemaan käytännössä. Eturivin kansoittivat pääosin alle 20-vuotiaat tytöt, mutta pitkin kenttää mukana nyökkäili ja lauloi ihmisiä Bad Religion -paitaisista juntturoista keski-ikää hipoviin irrottelijoihin.
Pop on pinnallisen taidetta, ja pinnallisesti tarkastellen Vartiaisen esitys toimikin hienosti. Taustabändin soundi oli tilava ja vältti tasapäisen bilemöykkävaihteen lähes kokonaan. Vartiainen liikuskeli suurella lavalla vähäeleiseen tyyliin, mutta ennen kaikkea lauloi upeasti. Harmi vaan ettei katalogista löydy kuin kaksi tai kolme oikeasti kiinnostavaa biisiä. Ihmisten edessä, yksi viime vuosien nerokkaimmista popkappaleista, irrotti oikeutetusti antaumuksellisimmat yhteislaulut ja suosionosoitukset. Sisällöllisine latteuksineenkin Jenni Vartiaisen keikkaa voi pitää onnistuneena.
Tuuttausta!!!
Melkoista ennakkohypeä taakseen saanut serbialainen Boban I Marco Markovic Orkestar joutui nousemaan lavalle ilman maestroaan Bobania, joka jätti keikan väliin perhesyiden vuoksi. Luonnollisesti en ole todistanut joukkion esiintymistä täydessä kokoonpanossaan enkä keikan jälkeen osannut olla pettynyt tapahtuneesta miehistövajeesta. Bobanin poika Marko Markovic nimittäin johdatteli Rentolavan tanssiorientoituneen yleisön 10-henkisen torviorkesterinsa turvin varsinaiseen rytmisen euforian tilaan.
Ällistyttävän tiukasti yhteen puhaltaneen orkesterin dramatiikka perustui intensiteetillä kiusoitteluun. Juuri kun helteisellä rannalla kuvitteli, ettei kiivaus voisi enää nousta, iskivät Markovic ja sinisiin farkkuihin pukeutuneet musikantit vielä hurjemman vaihteen silmään. Tanssista kiinnostuneet saivat varmasti pulssinsa nousemaan korkeammalle kuin olivat osanneet kuvitella, mutta riitti balkanilaisessa vyöryssä koettavaa myös riehumisesta pidättäytyneille. Harvoin jo pelkästä soitinvirtuositeetista jaksaa olla koko esityksen ajan näin ihmeissään.
Paahtoa
Joka vuosi sama juttu - ravileirinnän puoleisen sisäänkäynnin tungos, kohde rekkalava, lempibiisi alkaa. Tällä kertaa myöhästelijän sai juoksuaskeliin Rytmihäiriö ja täsmäsävelmänsä Saatana on herra. Onneksi keikka oli vasta alussa ja surmacoren ja Gambinan sanomaa riitti sisäistettäväksi vielä pitkäksi aikaa. Tiukka soitanta, päällekäyvät soundit ja riehakas pitti tekivät keikasta yhden päivän onnistuneimmista - ja samalla myös hikisimmistä auringon porottaessa kaikin voimin ikään kuin sabotoidakseen viinapirun ja salaperäisten palvontamenojen merkitsemän orkesterin esitystä. Muun muassa Pakko tappaa ihminen, Seppo (nimi muutettu), Jumalaton näytelmä, Surmatyön jälkeen ja tietenkin raivokkaaseen loppuhuudatukseen keikan huipentanut Ei mitenkään pitivät tahdin niin kovana, että ei auringon yrityksistä jaksanut välittää. Bändin tavaramerkitsemät pitkät Gambina-huikat, kaljakylvyt ynnä muu paheellinen toiminta saattavat tuntua pakollisilta tai väkinäisiltäkin ohjelmanumeroilta, mutta ainakin tällä kertaa fiilis parani sitä mukaa mitä urpommaksi touhu kävi. Loistava keikka, jonka järjettömyyksien vaikutus vei toimittajanplantunkin mennessään - siis dokaamaan!
Dagens Nyheter -lehden toimittaja Nils Hansson totesi taannoin Roskildessa näkemänsä keikan perusteella, että Circle on maailman paras bändi jokaisella osa-alueella. Ymmärsin Hanssonin vaatimatonta kommenttia, kun horjuin Sue-teltasta porilaisten esityksen aiheuttamassa hypnoosissa. Tällä kertaa kolmen kitaristin voimin hyökännyt Circle tuntuu kokonaishabituksellaan asettavan kuulijansa jatkuvaan ”ottakaa tai jättäkää” -tilanteeseen. Toisten silmissä ja korvissa niittirannekkeet, nahkahousut ja loputtomat psykokrautmetal-jumitukset tuntuvat vieraannuttavilta tai ainakin aivan vitun oudoilta elementeiltä, kun taas toiset kumartavat Jussi Lehtisalon porukkaa juuri samoista syistä jumalinaan. Jälkimmäiseen osastoon kuuluville yhtye tarjosi omaan tasoonsakin nähden mahtavan show´n. Perusilmaisunsa ohella myös huuliharpputyöskentelyllään vakuuttanut Mika Rättö esimerkiksi mestattiin Lehtisalon bassokitaralla. Ylösnousemus tapahtui vakuuttavien koreografioiden ja poseerauksien saattelemana. Siinä sivussa Circle tuli käyneeksi läpi musiikillisen spektrinsä aina hiljaisesta psykedeliasta doom metaliin. Saisivat julkaista tästäkin keikasta livelevyn.
Ylex-lavalla Rytmihäiriön jälkeen kohkannut Devildriver olisi sinänsä helppo tuhista liiaksi kiillotetun modernin jenkkihevin tusinoiden sekaan, mutta keikan aloittanut End Of The Line lyö jauhot kurkkuun joka kerta niin lujaa, että ei voi kuin hiljentyä. Upealla nostatuksella käynnistyvä mättöralli naittaa yhteen niin aggressiivista thrash-riffittelyä kuin deathmetallisia koukeroita ja groovempaakin poljentoa sekä päteviä melodioita ja on yksittäisenä suorituksena kerrassaan mahtava veto. Ylex-lavan mönjäksi möykän muuttavat soundit tekivät keikasta muuten hieman hankalan seurattavan, mutta hieno meininki oli sentään päällä - kehtaisin väittää, että yhtye onnistui yllyttämään heviväen tämänvuotisen Ilosaaren isoimpaan moshpittiin. Soundien puolesta keikka olisikin ollut parhaimmillaan juuri pitistä käsin koettuna, rokkipoliisille ei tästä vedosta jäänyt lopulta kovin paljoa käteen - siitä lienee turha bändiä syyttää.
Rekkalavan viimeinen niitti sai sen osalta parhaan pitin aikaan eikä ihme. Suomen melodisen punkrockin kärkikaartiin ehdottomasti nouseva No Shame pisti nimittäin sen verran verevästi tallan pohjaan että valittamista ei ollut. Sampsa Sarparannan soolona kitaran kanssa hoilaama Democrazy? pisteli vielä letkeästi, mutta sen jälkeen mentiinkin hikisesti. Kun aurinko ei enää iltakahdeksan aikaan porottanut ihan yhtä kuolettavasti kuin päivemmällä, oli punk-kansan hyvä pistää kylkiluitaan solmuun. Oikein hyvä show!
Festivaalin päätti Sue-teltan osalta Joensuu 1685. Juontaja ei tietenkään malttanut olla mainitsematta bändin nimen ja festarikaupungin yhteyksistä, mutta itse esityksessä ei paljon yleisön kosiskelua kuultu. Kolmikko käynnisti keikkansa yli 10-minuuttisella tunnistamattomalla junnauksella ja esiintyi muutenkin erityisen sisäänpäinkääntyneesti. Mikko Joensuu tuotti tämän tästä liki sietämättömän äänekästä feedbackia kitarallaan. Basisti Risto Joensuu soitti useita minuutteja selkä yllättävän harvalukuiseen yleisöön (myös päällekkäinen ajankohta DJ Shadown kanssa teki tehtävänsä) päin. Nämä eivät ole moitteita. Kaikkiaan kolmikon äänimeri on harvoin tuntunut yhtä syvältä. Suvereenin melun lisäksi Electric Ocean Sailorin sovittaminen kitaralla näppäillyn gospelballadin muotoon osoitti näkemyksellisyyttä. Näyttivätpä pari tuntia aiemmin samalla lavalla lumonneet Lehtisalo ja Rättökin nyökkäilevän eturivin tuntumassa diggailevaan sävyyn.
Legendat
Jos oli edellisenä päivänä ollut YleX-teltta tukossa, niin rytmipuolen ehdottoman pääesiintyjän DJ Shadow´n keikan alkaessa tukkeutui vielä teltan vierustakin. Eikä ihme. Sämpleistä rakennetulla Endtroducing…-levyllään legendaksi 1990-luvun puolivälissä kohonnut Joshua Davis riitti hyvin täyttämään lavan työpöytänsä takana ja tavoite muuttaa karu teltta tanssiareenaksi onnistui alusta lähtien. Vahvan bassojyminän vastapainoksi näyttävyyttä ja dramatiikkaakin piisasi ja vaikkapa UNKLEen verrattuna homma toimi huomattavasti koukukkaammin. Hiukan vaillinaiseksi keikan seuraaminen tosin jäi, johtuen tungoksen ohella seuraavan aktin vetovoimasta.
Tuntuu, että monien bändien kohdalla on yleistä päättää kiertue jostain syystä nimenomaan Ilosaareen - liekö tapahtuman maine sitten kiirinyt niin kauas, että festari ei ole kesän kohokohta vain kävijöilleen. Näin kuitenkin oli myös viime vuonna lavoille palanneen Faith No Moren kohdalla, sillä Ilosaaren 2010 päättänyt keikka oli - ainakin toistaiseksi - myös yhtyeen viimeinen. Varsin tiukasti päälavan eteen pakkautuneen väen kasvoilla näkyi monta tyytyväistä hymyä kun bändi Midnight Cowboyn seesteisen soljunnan myötä käynnisti show´nsa - sitten alkoi tapahtua. From Out Of Nowhere räjäytti potin, karvat nousivat pystyyn ja väsynyt laulurinne oli säpäleinä. Tyylikkään kesäisiin pukuihin sonnustautunut orkesteri iski pöytään hittiä toisensa perään ja tunnelma tuntui pysyvän alusta alkaen niin katossa kuin nyt ulkoilmassa vain voi.
FNM on ilman muuta asemansa ansainnut yhtye, jonka repertuaarista löytyy iso tukku hienoja biisejä - mutta ilman Mike Pattonin kaltaista keulakuvaa koko orkesteria olisi vaikea kuvitella. Riipaisevan hienolla äänellä (ja sen käyttökyvyillä) siunattu mies piteli festariyleisöä kämmenellään ja tuntui antavan keikalle kaikkensa, siinä missä muukin yhtye, jonka vähäeleinen toiminta kuitenkin lähinnä alleviivasi arvaamattoman laulajansa panosta. Yleisössä väsyneisyys silti alkoi jo näkyä kun bändi ei saanut väkeä aivan täysillä mukaansa - ainakaan ilman aktiivisia herättelykonsteja, joihin lukeutuivat Pattonin yritykset napata yksi yleisössä liehunut, miekkosta ilmeisesti ainakin jossain määrin ärsyttänyt ("keskittykää show´hun, älkää lippuihin!") lippu, sitä seurannut stagedaivaus ja videokuvaajan kameran nappaaminen omiin hoteisiinsa.
Pääasia keikalla oli silti ainakin kovasti keikkaa odottaneelle toimittajanplantulle timanttinen biisilista. Räjähdysaltis Caffeine, viekoitteleva Evidence, järjettömyyden rajoilla virnuileva - henkilökohtaiseksi huippuhetkeksi noussut - Cuckoo For Caca, aaltojen meren aikaan saanut Easy, räjähtävä The Gentle Art Of Making Enemies, liki avantgardistiseen mystiikkaan päättynyt King For A Day ja varsinaisen setin juhlavasti päättäneet Epic sekä eeppinen Just A Man olivat vain osa tarjotuista herkuista. Encoressa kuullut Burt Bacharach-cover This Guy´s In Love With You sekä erinomaisen pahaenteinen The Real Thing iskivät kakun päälle vielä kynttilätkin, mutta liekit jäivät puuttumaan. Digging The Grave tai Land Of Sunshine olisivat vielä olleet äärimmäisen hieno päätös, mutta kenties bändi päätti jättää väsähtelevän yleisön ilman - oli miten oli, näinkin kyseessä oli erittäin hyvä ja ikimuistoinen keikka, ja tiedä häntä, ehkä viimeinenkin tilaisuus nähdä koko yhtye.
Myrskyn laannuttua Laulurinne tyhjeni ripeästi ja Ilosaari oli jälleen ohi. Kaikin puolin onnistunut viikonloppu tuntui sekä järjestelyiltään että tarjonnaltaan edellistäkin vuotta paremmalta, joten sitä voi taas jäädä odottamaan ensi vuoden seikkailuja hyvin mielin. Maanantaiaamuun asti jääneille festarivieraille tarjottiin kuitenkin vielä yksi myrsky - ja hyvin märkä sellainen. Aamulla litimärkää telttaa ja tavaroita pakatessa ja köhistessä olo oli siltikin onnellinen - yksi sadekuuro ei voi vaikuttaa Ilosaaren ihmisessä aiheuttamiin ilon tunteisiin kuin väliaikaisesti. Kiitos!
Palaa tästä lauantaihin tai perjantaihin
Teksti: Aleksi Leskinen, Antti Hurskainen ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo
