The Gaslight Anthem (USA), Chuck Ragan (USA)
02.11.2010
Tavastia / Helsinki
Turhanpäiväinen punkit folkiin vaihtanut sooloilija sekä tylsän keikan heittänyt Suomi-suosikki, jonka parasta antia olivat välispiikit.
Tiistai oli suuria odotuksia täynnä, kun Tavastia oli lapattu täyteen ja allekirjoittanutkin ehti paikalle hivenen myöhässä, missaten vierusmaan Speakeasyn. Rehellisesti sanottuna olisi kyllä kannattanut tulla vielä vähän myöhemmin, sillä toinen lämppäri, ennen punkkia laulanut ja nyt folkkia vetävä Chuck Ragan oli aikamoisen turhanpäiväinen kokemus. Sinänsä uskottavan näköinen kaveri, ihan pätevä raspikurkkuääni, soitti huuliharppuakin ja mukana veivasi Jon Gaunt viuluineen, mutta niin perus kaljanvetomusaa kuin vain olla ja voi. Tunneasteikolla ei missään viisarit heilahtaneet ja persoonalliseksikaan musaa ei voi kutsua minään päivänä.
The Gaslight Anthemilla on Suomessa yleisöä ja bändi on ehtinyt käydä täällä jo kolmesti. Ja mikäs siinä, varsinkin bändin The '59 Sound -levy on pirullisen tarttuvaa punkpoppia ja ei se uutukainenkaan hassumpi ole. Näin ollen odotuksena oli, että loppuunmyydyllä Tavastialla olisi bileet alkamassa. Punk-keikat voivat olla joskus paskoja, mutta että tylsiä... eihän?
The Gaslight Anthemin porukka tuntui tietävän, että heidän ei täällä kylmässä pohjolassa tarvinnut mitään väkisin myydä ja meininki oli aika vapautunutta. Varsinkin Brian Fallon nautti olostaan ja mies oli yhtä hymyä koko keikan ajan. Yleensä tällainen rentous saa aikaan sen, että bändi ei turhia jännittele, vaan soittaa erinomaisen keikan, mutta tällä kertaa homma oli enemmän sellaista laiskanpulskeaa rallattelua. Soundit toki olivat kunnossa ja bändi soitti nuotilleen niin kuin pitikin, mutta lisäarvo levyn kuunteluun verrattuna oli lähes nollassa. Bändin omien biisien tulkinta, liike ja yllätyksellisyys loistivat poissaolollaan.
Itse asiassa melkein parasta keikassa olivat Fallonin pitkähköt monologit, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Tämä lämminhenkinen ja hyväntuulinen jutustelu D-vitamiineista, autojen puskurien tarroista ja suihkussa karttojen lukemisesta oli oikeastaan viihdyttävää, kun aihe vaihtui lennossa minne sattui. Vaikka laulajamme vähän jutustelikin eturivin kanssa, on käsittämätöntä, miten vähän bändi sai irti yleisöstään. Pienellä kannustuksella Tavastian olisi saanut vaikka tanssimaan ripaskaa.
Kun viihdyttäminen oli Fallonin harteilla ja muu bändi työsti virkamiesmäisesti taustalla, keikan monotonisuus vain korostui. Edes Great Expectations ja Old White Lincoln eivät onnistuneet merkittävästi tunnelmaa nostamaan. Tavallaan sysipaska keikkakin olisi ollut parempi kuin tunne, että kyseessä oli yhtä mullistava kokemus kuin Pirkan pakasteherneet. Parhaan arvion kuulin yleisön joukosta: Ei toi jätkä kyllä mikään Springsteen ole.
Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen
