Pienet

Pienet II – Joulukuu 2010

22.12.2010


Kebu Kebu

Kosketinsoittaja Sebastien Teirin 70-80-lukujen henkistä syntikkamusiikkia luova yhden miehen projekti Kebu kuulostaa neljän kappaleen demonsa avausraidan Pulsorin alkusoitossa siltä kuin oltaisiin näpräämässä introa jollekin kylmän sinfoniselle fantasiametallioopperalle. Sinfonisuus ja koleus ei katoa mihinkään kun homman ytimeksi paljastuu analogisynamaalailu, mutta onneksi touhusta löytyy myös hillittyä groovea ja jopa hymyä viimeistään kakkosraidalla To Jupiter And Back. Silti yhden miehen instrumentaaliavaruusuhinamatkailun perimmäinen tarkoitusperä jää hiukan hämärän peittoon. Mahdollisesti tavoiteltu elokuvallinen kaarevuus menettää vaikuttavuudestaan melkoisen paljon tönkköihin soundeihin, joiden rupisuus puolestaan ei lähde lentoon sellaisella lofi-garage-elektro-meiningillä joka saattaisi tuoda kokonaisuuteen edes jonkinlaista pilkettä silmäkulmaan. Mitään uutta ja uskomatonta ei irtoa myöskään sävelkynästä joten hiukan tosikkomainen synailu jättää kylmäksi.

Ilkka Valpasvuo


Love Messengers: We Said! We Said!

Porilainen Love Messengers toteuttaa esikoisalbumillaan laulajansa Timo Pääkön pitkäaikaisen unelman coverlevystä – onhan maailma täynnä toinen toistaan parempia, mutta liian unohdettuja helmiä. Pääkkö, jonka aiempiin yhtyeisiin kuuluu mm. The Electric Crayon Set, on koonnut ympärilleen yhtyeen, joka soi suoraviivaisesti, mutta kuitenkin melko sävykkäästi. Epäselväksi ei jää, että muusikoiden jalat ovat varsin syvällä 60- ja 70-luvun brittiläisessä popissa ja rockissa.

Saman aikakauden samoja kulmia kiertävästä musiikista on myös We Said! We Said! koottu. Ray Davies, Otis Redding, David Bowie ja Jim Pembroke ovat levyn biisintekijöistä tunnetuimpia ja tämänkin jälkeen niitä muistettavampia esittäjiä. Love Messengers vääntää nimittäin suuren osan levylle päätyneistä biiseistä liian yksioikoisiksi ja muuntaa soulit, psyket, garaget ja popit tylsään, pinttyneenharmaalta pubilta haiskahtavaan rock-muottiin. Tämä levy on täynnä biisejä, jotka varmasti muuttivat Pääkön ja kavereidensa elämän, mutta ei niistä tässä muodossa juuri iloa ole. We Said! We Said! muistutti kuitenkin siitä, kuinka hieno biisi Bowien Can´t Help Thinking About Me on.

Jani Ekblom


My Grimace My Grimace: Paint the Sky

My Grimace pitää yllä kelpo julkaisutahtia, olihan orkesterin esikoisdemo Feaf Gives Hope arvioitavana Desibelissä juuri viime toukokuussa.

Toisella kierroksella tuliannos on intron ja neljän biisin mittainen, eikä moderni death/thrash/metalcore ole kuin vankistunut. Bändin yhteensoitto pelaa mallikkaasti ja siivut on rakennettu riittävän monitasoisiksi, jotta kiinnostus pysyy yllä viimesekunteihin saakka. Rytmiryhmän ja kitaroiden yhteistyö on erityisen tehokasta, soiton muistuttaessa parhaimmillaan sujuvaa vuoropuhelua. Vokalisti murisee ja örisee osuutensa kaavan mukaisesti, vaikkakin hiukan kankeasti. Toisen kitaristin satunnaiset taustahuudot tuovat mukaan väriä, jota olisi kaivattu lisääkin. Oikein tuhtia ja lupaavaa rytyytystä silti kaiken kaikkiaan, joka on myös soundiensa puolesta standardit täyttävää. Omaperäisyys on yhä hiukan hakusessa, mutta veikkaanpa että näistä jässiköistä kuullaan vielä.

Mika Roth


Pinja Pinja
Varkauden bändiklubi ry

Pinja on reilu parikymppinen laulaja Varkaudesta. Neito osallistui ja pesi lattian paikallisessa solisti- ja bändikisassa Savon Nuoret Virtuoosit 2009 ja sai palkkioksi nauhoittaa kahden kappaleen näytteen taidostaan. Tavoitteena on saatteen mukaan kasata oma bändi, päästä levyttämään lisää ja esiintymään. Tällä voittolevyllä sävelkynää pitelee tuomariston edustaja Janne Nyyssönen.

Mitä siis arvioidaan? Musiikki itsessään on tuollaista tummankuulasta radiopureskeltua rockimpaa poppia, joka toimii hyvin Pinjan tummahkon äänen kanssa. Laulutulkinnassa ei ole kauheasti motkotettavaa, vaikka ei sinänsä mitään sellaista todella vavahduttavaakaan. Kyllä sen voimin nuorille suunnatun solistikisan voiton hoitaa, mutta kyllähän meidänkin lehden todelliset arvion kohteet ovat enemmän sävelkynän terävyydessä. Nyyssösen ja Pinjan yhteistyö ei ole huonoa mutta hiukan yllätyksetöntä. Sen kummempia odotuksia ei siis nouse mutta kunhan neito sen oman bändin löytää niin tiedä mitä saattaa syntyä…

Ilkka Valpasvuo


Love And Pain Play Girls Magazine: Love & Pain

Jo vuonna 1992 perustettu Play Girls Magazine on ahkeroinut omaan tahtiinsa ja kuluneen kymmenen vuoden aikana julkaissutkin jo pinkan lyhäreitä. Ilmeisesti alun alkujaan orkan tyylisuunta on ollut naisvoimaiseen rockiin päin, mutta viiden biisin mittaisella Love & Painilla esiintyy klassisen rockin arvoihin luottava yhtye - liekö vuosien tuoma kypsyys ja miespuolinen kitaristi sitten vaikuttaneet kulkusuuntaan.

Kyynisempi arvioitsija saattaisi jo levyn ulkoasun perusteella "tuhahdella tusinaluokan harrastelijoille", mutta turha on tuhista kun soitto kulkee ja komppi svengaa! PGM ei todellakaan ole yrittänyt keksiä pyörää uudestaan, pikemminkin päinvastoin: bändi tuntuu suhtautuvan viljelemiinsä kliseisiin sellaisella rakkaudella ja rehtiydellä, että eipä voi muuta kuin kumartaa. AC/DC:t ja Lynyrd Skynyrdit on kuunneltu huolella eikä biisien aiheita ole sen kauempaa haeskeltu, joskin paletti paljastuu laajemmaksi kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Karo Tiuraniemen viulu tuo biiseihin hienoisia folk- ja kantri-vivahteita ja kitaristi Jussi Kangas räväyttelee sooloja ajoittain kuin kasarirockin stadionsaurukset konsanaan.

Toisaalta levystä jää kaksijakoinen vaikutelma juuri näistä syistä. Orgaanisesti soivan rokkigrooven päällä oheiset elementit tuntuvat päälleliimatuilta eivätkä palaset täten loksahda aivan paikalleen. Apua saattaisi löytyä tiukemmista nuottikuvioista tai tuhdimmasta tuotannosta. Lisäksi fiiliksen ja tulkinnan puolesta pätevän vokalisti Jane Moijasen englanti taittuu hieman liian karkeasti, mutta pieniltähän nämä asiat tuntuvat kun bändillä on asenne kohdallaan ja levy jättää hyvän fiiliksen - perusasioihin pureutuvan rockin kohdalla se riittää. Eri asia on riittääkö se bändille itselleen.

Aleksi Leskinen


Rock ´n Roll Jukebox Promise Of Yesterday: Rock ´n Roll Jukebox

Joensuu-Tampere –akselilla toimiva Promise Of Yesterday on saatteensa mukaan jättänyt post-traumatic rockin taakseen ja siirtynyt genrevastaiseen jukebox-rockiin. Ensimmäinen maku viisibiisisen näytteen pohjalta on että yhtye soittaisi aikoinaan tukkaheviksi kutsutun spandex-rockin jonkinlaista jälkeläistä, mutta riittääkö se kertomaan tarpeeksi? Kyllä ja ei. Rock on kaiken aikaa siellä pohjalla, olipa kyseessä kasari-henkinen patsastelu, Slave To My Painin Metallica -henkinen jyräävämpi tylyttely tai hiukan tummempi svengi. Biisikynässä on kohtuullisen mukavasti ideaa, kertosäetarttuvuutta ja hittipyrkimyksellistä mieleenjäämistä nimittäin löytyy. Ikävä kyllä tooooooodella tuhnut ja jopa kylmän ankeat soundit pilaavat aika paljon fiiliksestä, etenkin rumpujen osalta. Pilke silmäkulmassa ehkä jonkun Poisonin ja vastaavien hengessä keikistelevien kappaleiden, Subconscious Overdriven gootimman kasari-tummuuden ja Metallica-pastissin nivominen samojen kansien sisään tekee paketista myös hieman sillisalaatin. Eli tiivistystä, vieläkin tarkempi linjakkuus ja soundit kuntoon niin aletaan ehkä olla jossain.

Ilkka Valpasvuo


Seven Against Seven Against: Nothing Remains (EP)

Pääkaupunkiseudulla vaikuttavan Seven Against -nimisen nelikon toinen tuotos kuulostaa tuotannollisesti hyvältä. Laulussa ja kitarassa on voimaa, mutta samalla kokonaisuudessa on hienostuneisuutta, joka paljastaa yhtyeen rock/metalli-keitoksen monipuolisuuden. Viiden biisin aikana jo aloitusraita Sick And Tiredilla kuuluva suoraviivainen ja raaka metallinen ote saa rinnalleen sekä maalailevampia ja tunnelmallisempia että erilaisilla askelmerkeillä varustettua rocktikkausta ja jopa hempeilyä.

Laulaja Tonin suhteellisen ärjy vokalisointi taipuu myös melodisempaan ja ohuempaan menoon, ja on ehdottomasti bändin parasta antia. Valmiin oloinen paketti toimii, mutta biiseistä ei monesta hyvästä puolesta ja lähestymistavasta huolimatta löydy yhtään todellista killeriä – soundillisesti ja viisujen ulkoasujen perusteella Seven Against kuitenkin mielii hieman laajemman yleisöpohjan tietoisuuteen. Muuten ei oikein voi valittaa: nelikko tarjoaa viisi rock/metalli-biisiä, joissa on ideaa, voimaa ja näkökulmaa. Nothing Remains ei ehkä ole ikimuistettava tuotos, mutta vähintään huomiota herättävä.

Jani Ekblom


Sound Alive Sound Alive: Speechless

Oululainen Sound Alive kuuluu siihen alati kasvavaan joukkoon suomalaisia yhtyeitä, joiden tekemisissä on saavutettu hyvä perustaso, mutta joista ei vielä ole sen kummempaan. Speechless-sinkun molemmat biisit toimittavat sen mitä yhtye lupaa: rockmusiikkia, jossa menevät ja tarttuvat kertsit ja vauhdikas fiilistely paiskaavat kättä tunteikkaan ulosannin kanssa. Sound Alive on lainannut emotionaalisina näyttäytyvän Manboyn tai Karo Bromanin muiden tekemisten tunnelmia sekä käyttää muutenkin hyödykseen melodisten, korkeilla kaarilla maalailevien yhtyeiden perintöä, mutta taitaa myös pienet rypistykset. Sekä suoraviivaisempi No You Don´t sekä hemmetin toimiva nimibiisi kertovat taidoista ja osaamisesta, myös laulajan mieleenjäävästä tavasta käyttää hauskaa ääntään. Yleisfiilistä laskee kuitenkin oman äänen vaisuus. Sound Alive laulaa "I cannot find my voice, my own voice" – vaikkei ääni tässä mielessä aivan kateissa olekaan, ei se varmaankaan pahastuisi pienestä trimmauksesta. Nimensä mukaisesti elävältä ja runsaasti keikkailleelta kuulostavalta yhtyeeltä löytynee rahkeita.

Jani Ekblom


For Plutocracy Stonetone: For Plutocracy

Jo aiemmin Desibelin Valokeilaan asti vakuuttanut espoolainen punkrockindieska-yhtye Stonetone pistelee kahden biisin sinkuran ulos jatkoksi kohtuulliseen pinoon lyhyempiä julkaisuja. Tuottaja ja äänittäjä Jonas Olssonin huomassa Espoon retkue tiivistää entisestään musiikkinsa ydintä, jossa soi nyt eniten moderni, alternativerockin hengessä väreilevä rock (tai punk, nykypäivänä kun nuita on vaikea aina erotella), mutta josta löytyy toimivan ska-biitin käytön ohella mukavasti kipakkuutta ja raskauttakin melodisuuden ja kevyen pomputtamisen vastapainoksi. Liekö Olssonin ansiota, mutta Stonetone kuulostaa näillä kahdella näytteellään hyvällä tavalla sekä radiokelpoiselta että kansainväliseltä. Toki biisikynään tarvitaan vielä lisää hitikkyyttä, vaikka soundillinen ideointi onkin tiivistetty oikein toimivasti. Eli rautalangasta väännettynä ei tässä sinänsä mitään vikaa ole mutta ei myöskään mitään hirveän pysäyttävää. Eniten miellyttää se että mukana on edelleen ska-letkeyttä mutta että siitä ei silti ole lähdetty tekemään mitään itse asiaa tai ainoaa tapaa kulkea.

Ilkka Valpasvuo


Vanha Koulu Vanha Koulu: Varjoissa

Oulusta ponnistava Vanha Koulu jatkaa toisella demollaan suunnilleen samoilla apajilla kuin aiemmin tänä vuonna ilmestyneellä edeltäjällään. Ensivaikutelmassa korostuu uutukaisen kulmikkuus – jostain sieltä Karkkiautomaatin pyöreiltä kulmilta on siirrytty kohti teräväreunaisempia Levy-yhtiön varhaisia tuotoksia. Eli tarjolla on naaivia, vähän sinnepäin soivaa, yksinkertaista mutta yhtä kaikki pidettävää popinsekaista rockin renkutusta.

Varjoissa tarjoaa kaksi biisiä: Kitaristi Mika Alangon käsialaa oleva nimibiisi on se rockaavampi vaihtoehto ja tarjoaa komean kertsin lisäksi hyvää tunnelmointia, vaikka säkeistöissä laulu tökkii jonkin verran. Basisti Henri Peltolan Karkulaisessa lähdetään Eurooppaan melodian ja vähän toimivamman kokonaisuuden avulla. Kyllä tällainen naiivi, vähän vinksahtanut ja hauska (joku toinen sanoisi onneton ja huono) esitystapa miellyttää allekirjoittanutta, mutta ei sillä taideta maailmaa valloittaa. Silti: monen kotimaisen nykyhuipun menneisyydestä löytyy omaa paikkaansa hakevia demoja. Vanha Koulu hapuilee yhä, mutta ei ole kadottanut sieluaan. Työllä sieltä aiemminkin on noustu.

Jani Ekblom


Veilt: Ambivalence

Turenkilaisen Veiltin esikois-EP:ssä ensimmäisenä vakuuttuu sen ulkoisesta olemuksesta. Vaivalla viimeistelty kansitaide ja pikkukaupungin ankeuden herättämään eskapistiseen luomisvimmaan pureutuva saatekirje herättävät mielenkiinnon, eritoten jos kuulijan historiasta löytyy siteitä angstiseen rockiin. Eikä kyllä Ambivalencen musiikillinen sisältökään pääse pettymystä aiheuttamaan.

Tummasyisen grungemaisen särövallin ja progressiivisten kappalerakenteiden symbioosiin on nelikko onnistunut ujuttamaan kiitettävästi sisältöä ja vaivihkaa mukaansa nappaavia koukkujakin. Tunnelmasta nousee mieleen Alice In Chainsin ja vanhemman Toolin kaltaisia nimiä, mutta ei minkään tiettyjen tunnusmerkkien vuoksi - debytoivaksi orkesteriksi Veilt tuntuukin jo yllättävän valmiilta ja itsensä näköiseltä.

Silti parannettavaakin löytyy. Avausraita Moldin ahdistunut rähjääminen toimii loistavasti, mutta laulajakitaristi Leif Lindin jälkimmäisissä kappaleissa esillä olevat puhtaat osuudet tuppaavat jäämään turhan yksioikoisiksi suhteessa musiikin monisäikeisyyteen, joten lisäväri ei laulumelodioiden suhteen olisi pahitteeksi - eihän Layne Staleytakaan muisteta pelkästään äänensä ja tunnerikkaan ilmaisunsa takia vaan myös kunnianhimoisten stemmojen ja nokkelasti hyödynnettyjen efektien eli niinsanotun kokonaiskuvan vuoksi. Lisäksi bändin kykyjä laajemman kokonaisuuden äärellä jäi mietiskelemään. Keskitempoiseen menoon ja pitkiin biiseihin taipuvainen bändi selvittää kolmen biisin (ja kahdenkymmenen minuutin) mittaisen EP:n melko vaivattomasti, mutta pidempi mitta vaatii jo vaihtelua sekä kosolti huomiota kokonaisuuden muotoon. Ambivalencen perusteella odotukset jatkon suhteen ovat jokatapauksessa korkealla.

Aleksi Leskinen


Whitelines Whitelines
Varkauden bändiklubi ry

Varkautelainen Whitelines on ylempänä ruoditun Pinjan ohella toinen niistä artisteista joka voitti Savon nuoret virtuoosit 2009 –solisti- ja bändikilpailun ja sai palkkioksi tässä ruodittavien kahden kappaleen verran levytysaikaa. Saman vuoden kesällä alkunsa saanut voittajayhtye syntyi soittamaan funkahtavaa poprockia – coverosastolla ohjelmistosta saatteen mukaan löytyvät Hendrix, Kravitz, Jackson, Peppers ja Nirvana kertovat aika paljon visiosta. Ihan huonosti yhtye ei ole liikkeelle lähtenyt, sillä Äänen ja Vimman 150 bändin joukostakin nuoret selvisivät kymmenen sakkiin. Mutta miltä se visio käytännössä kuulostaa?

Avausraita Cards Don´t Lie kuulostaa Michael Jacksonin laulamalta jykevältä ja munakkaalta bluesfunkilta. Mutta kun tarkemmin tutkii niin laulaja Mia Suszko on tietysti naaraspuolinen, jonka jämäkkä mutta värisevä tulkinta onkin nuoren yhtyeen omaleimaisimpia elementtejä. Todellista funkkia touhussa on tässä vaiheessa vain nimeksi, ennemmin puhuisin grooverockista, jonka tiukasta haarastaan huolimatta aika kevyesti asteleva ilme on melkoisen toimiva. Biisikynässä ei silti vielä ole sellaista draivia jolla yhtye tosissaan iskisi hittiä tiskiin. Ymmärrän myös että tällaiselle palkintodemoceedeelle innostaa äänittää toiseksi täkyksi slovari jos sellaisiakin syntyy – tuodaan esiin useampia puolia. Silti se muna kyllä katoaa paketista tämän valinnan myötä, vaikka ihan kohtuullinen voimaballadi tuo Wherever You Go onkin. Whitelines on joka tapauksessa ikäisekseen taitava ja näkemystäkin alkaa löytyä. Eli tästä on hyvä jatkaa.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 5626
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s