Pienet
Pienet – Helmikuu 2011
14.02.2011
Bubble Scum: Bad Girls
Subarctic
Hiukan niljakasta mutta silti tymäkän tanssilattiaviettelevää elektro/dance/elektronikaa soittava helsinkiläinen trio Bubble Scum tarjoilee männä vuotiselta debyyttialbumiltaan toisen sinkun. Nimiraita Bad Girls ei siten tarjoile mitään uutta, mutta siitä tehdyt kaksi remixiä ja yksi ennalta julkaisematon biisi nostavat laulaja-perkussionisti Suho Superstarin, basisti Minttu Murasen ja konevelho Heban yhtyeen lyhärin arvion arvoiseksi. Alkuperäisen laiskahkon pössäyttelyn sijaan Accu tiivistää biisistä kipakammalla biitillä yli minuutin pois ja saa Suhon laulun princemäisestä pornahtavuudesta vieläkin paremmin tirutettua. Jotenkin riisutumpaa vaikka onkin täyteläistä soundia, mutta onnistuu joka tapauksessa tiivistyksessään hyvin. Uusi Fantasia lisää huurua, vocoderia ja venyttää alkuperäistä vielä pari minuuttia. Eikä silti kadota biisin iskevyyttä haahuiluun, mikä kertoo hyvästä näkemyksestä. Leave Baby naittaa vocoderin ja huuruisen sanailun kohtuullisen kipakkaan mutta monisävyiseen rytmeilyyn ja pornoihin synakaahailuihin. Kaiken kaikkiaan Bubble Scumin koneinen perseenkeikutus on omassa sarjassa mukava piristysruiske koukkuineen ja kohtuullisen äijine habituksineen.
Ilkka Valpasvuo
Chalice For Your LossKeskisuomalainen Chalice For Your Loss tarjoilee demollaan kaksi keskimäärin kahdeksan ja puoli minuuttista kappaletta. Vuoden 2007 tienoilla perustettu nelikko tarpoo junnaavassa post rockin kaavussa, vaikka lähteekin avausraitansa aluksi aika raskaasti ja vähintään yhtä vahvasti löytyy progressiivisuuttakin. Yhtye osaa antaa basisti Ville Miettisen laululle trippailevan laukan ohella myös tilaa kaartaa usvaisessa rauhassa. Parhaimmillaan kaksibiisinen onkin komeaa kuultavaa vaikka soitannollista hapuilua ja haparointiakin on kuultavissa etenkin vauhdikkaammissa kaarteissa. Kiireettömän seesteisyyden parissa yhtye loistaa, mutta vasta vastakohtaisuus isompien tornien kanssa kulminoi yhtyeen sävykkyyden ääripäät. Vaikka haahuilu sopii post rockiin, niin tilkkanen lisää terävyyttä käänteisiin ei olisi pahitteeksi – jossain kohdin soitto menee horjunnan puolelle mikä taas tuo demomaisuutta pakettiin. Joka tapauksessa, kunnianhimoisessa lajityypissä astellaan kohtuullisen toimivasti.
Ilkka Valpasvuo
Honey Hellraiser: All Night Tonight (EP)Honey Hellraiser onneksi ymmärtää, että kun bändin nimi on näin överi, biisien nimet kuin suoraan Angus Youngin oppikirjasta ja kun ne eivät sisällä ainuttakaan omaperäistä ideaa, on lähes ainut uskottava tapa aloittaa ensimmäinen EP näillä sanoilla: ”If you wanna have serious conversation, don´t talk with us, if you like to know some fancy brainy people – don´t hang out with us”.
Yhtye soittaa suoraviivaista rockia säkeistö/kertosäe/c-osa –kaavalla Hanoi Rocksin ja ties kenen henkeen ja voisi sopia tällaisenaan mihin tahansa rockparodiaan. Kuitenkaan tämä parodia ei voimakkaan rupisine ja ilmavine kitarariffeineen sekä tarttuvine ralleineen jää näkyvästi monen esikuvansa jalkoihin. Se yksi ihka omalta kuulostava hitti tai tarttuva balladi, niin miksei pääesiintyjänkin paikka vielä aukeaisi.
Pietari Raekallio
Jackripper: Piece Of My Mind3rd Track Productions
Kokkolasta lähtöisin oleva Jackripper valmistelee täyspitkän julkaisua ja lämmittelee kuulijoita kahden biisin sinkun verran. Sinkuran saatteessa yhtyeen tyylilajiksi kuvaillaan 2000-luvulle päivitettyä tukkaheviä Whitesnaken, Deep Purplen ja Skid Row:n hengessä. Eli jyräävää bluesinkatkuista raskaampaa rockia jossa löytyy mukavasti värikkäitä kaarteita. Pohjakaava ei ole mielikuvituksellisin, mikä asettaa biisikynälle sitäkin enemmän vaatimuksia. Missä siis mennään?
Rokkaavan nelikon kaksibiisisen nimiraita rouhii mukavan hötkyilemättä tummasti ja onnistuukin biisinä edustamaan lajityyppiään toimivasti, vaikka sellaista mukaansatempaavuutta kaipaisi lisää. Parhautta on ehkä raskaudesta huolimatta soitosta kuuluva rentous – turha puristus loistaa poissa ja yhtye pystyy jopa hiljentymään biisinsä äärelle. Kipakammalla pyörteellä veivaava Beautiful Day kerää samat kehut. Vaikka vauhtia piisaa ei yhtye sorru turhaan hötkyilyyn. Soitto pysyy hyvin tasapainossa. Sävykkyys ja nyanssit alkavat olla sellaisella tasolla että mikäs sen suhteen on pitkäsoittoa suunnitella? Biisillinen koukukkuus ja mieleejäävä perseelle potkivuus taas kaipaavat vieläkin kehitystä. Kyllä Jackripper plussan puolelle menee muttei vielä nouse erityisenä esiin.
Ilkka Valpasvuo
Luluby: Luluby (EP)Tsekeistä Suomeen kuusi vuotta sitten muuttaneen ja sittemmin helsinkiläistyneen laulaja-lauluntekijä Lulubyn musiikkia luonnehtii folkista, soulista ja kevyt-jazzistakin ilmaisuaan ammentava pop. Useissa yhtyeissä kokemusta hankkineen Lulubyn ura sooloartistina käynnistyi todenteolla vasta viime vuoden kuluessa. Joulukuussa julkaistiinkin nyt käsittelyssä oleva, artistin nimeä kantava omakustanne-EP. Laulajana ja biisintekijänä Luluby osoittaa olevansa omalla maaperällään ja kokemus kuuluukin tulkinnasta. Myös levyn yleisilmeestä on saatu kohtuullisen tasalaatuinen ja pahimmilta sudenkuopilta on onnistuttu välttymään.
Kiekon neljästä kappaleesta kaksi ensimmäistä erottuvat selvästi edukseen. Etenkin toisena kuultava Ocean Waters kunnioittaa ansiokkaasti Joni Mitchellin myöhempää tuotantoa. Avausraita Doses on alun hieman turhana tehokeinona käytettyä aloitustahdin naputtelua ja ensimmäistä kertosäettä edeltäviä, haparoivia aksentti-iskuja lukuun ottamatta, myös varsin kelpo pop-ralli. Kolmantena kuultava Seconds Fly Like Feathers tuntuu selkeimmin täytekappaleelta. Lupaavan, Kate Bush -henkisen intron jälkeen biisi väljähtyy, muuttuessaan tyypillisimpien esikuviensa mukaiseksi pehmojazziksi. Plussaa tulee kuitenkin Henri Haapakosken kanssa yhteistyössä tehdyistä huilusovituksista. Viimeisenä kuultavan Minersin kuulisin mielelläni pelkistetympänä, ehkä peräti vain pianolle tai kitaralle sovitettuna soolotulkintana. Viimeisen kappaleen lopetus on myös jätetty viimeistelemättä ja tämä jättää muuten melko huolitellusta levystä epävakaan muistijäljen. Artistina Luluby on kuitenkin pätevä – niin säveltäjänä kuin laulujensa tulkitsijanakin. Ripaus lisää karismaa biiseihin ja huomio pieniin epätarkkuuksiin, niin kyllä tästä hyvä tulee.
Rami Turtiainen
NHL95: Living Letdown (EP)pop-poo
Viime vuonna kasetin julkaissut NHL95 lähestyy jälleen nelibiisisellä, tällä kertaa seiskatuumaisen vinyylin muodossa. Formaatin vaihto ei ole tuonut mukanaan suuria tyylillisiä muutoksia, laadullisia kylläkin. Muovikiekon molemmille puolille on kaiverrettu tarttuvaa, särönäkin rullavaa poppunkkia, jonka tummissa vesissä piilottelee useampi kari. Kärkibiisiksi muodostuu A-puolen jälkimmäinen, jolla edellisen julkaisun kohdalla kritisoitu laulu on todellisessa vedossa: Living Letdown tuo – ei vähiten juuri laulun takia – mieleen varhaisen Placebon (!). Hyvä koukku, tummaa energiaa, takertuva kertsi ja toimiva, joskin synkeä sanoitus. Helppoa.
Seiskan toinen ässä on jo Love Hurts -kassulla kuultu Those Fists, joka kaikessa tutunoloisessakin klassisuudessaan yksinkertaisesti toimii. Walking In The Sand sekä History Lesson Pt. 2 jäävät vähän toisen kaksikon varjoon, mutta ensimmäisellä on hyvää hoilauspotentiaalia, jälkimmäisen ollessa kiekon vauhdikkain ja jämäkin viisu. NHL95 on kehittynyt biisinkirjoittajina hyvään suuntaan, mutta erityisesti Living Letdownilla viehättää sen varsin synkkä tunnelma – sikäli kuin onnettomista ihmissuhteista ja perheväkivallasta kertovat biisit viehättää voivat.
Jani Ekblom
NitroXpress: Mulletproof (EP)
"Vauhtia ja vaarallisia tilanteita!", lupaa NitroXpress esikois-EP:nsä saatteessa, ja totta ainakin toinen puoli. Vuonna 2009 perustettu yhtye kaahaa suoraviivaisesti, mutta saa silti punk´n´rollinsa kuulostamaan kohtuullisen sävykkäältä. Kuuden biisin Mulletproof ei hidastele, mutta ei toisaalta myöskään onnistu yllättämään. Tiukasti yhteen puristunut nelikko tuottaa kyllä vauhdilla kyllästettyä rockia, joka haluaa hukuttaa päihteisiin ja hikeen, mutta johtuneeko sitten tuotannosta vai biisien tasalaatuisuudesta, ettei vaara yllä luurien toiseen päähän?
Perushyvien biisien joukkoon kaipaisi terävämpiä kärkiä ja tulkintoihin lisää tunnetta, tuskaa ja eritteitä. Vaikka ei Nitroxpressiä voi oikein mistään moittiakaan: vokalisti Tuomon rouheat, mutta aavistuksen vaisut tulkinnat kuljettavat tätä perusasioihin viehtynyttä kolonnaa eteenpäin nätisti, muttei erityisen mieleenpainuvasti. Ehdottomasti keskimääräistä laadukkaampi rockyhtye, joka ei ensimmäisellään taida erottua aivan tarpeeksi joukosta. Todella hyvällä asenteella NitroXpress kyllä biisinsä paiskaa lattiaan.
Jani Ekblom
Polartones: Long March (EP)Pirkanmaalla vuonna 2008 perustetussa Polartonesissa soittaa neljä Heinosta, jotka edustavat kolmea eri sukua. Huvittavan nimikasauman lisäksi tässä rennosti soivassa poprock-yhtyeessä on muutakin mieleenpainuvaa. Polartones onnistuu parhaillaan olemaan vaivatta hitikäs, miellyttävästi vaatimaton ja luottamusta herättävällä tavalla kypsä. Viiden kappaleen kokonaisuuden avaava I Feel Alive lienee lähimpänä täysosumaa sisältäen hiukan Franz Ferdinandin diskomaista poljentoa sivuavan nytkäyttelyn lisäksi kirkkaan ja oppikirjamaisen hittikertosäkeen. Eikä Everything Is Torn tälle paljon häviä.
Kahden kitaran johtaman nelikon soundista kuulee viitteitä niin 90-luvun brittirockin nuhjaantuneisiin tunteisiin kuin U2-henkiseen suurenteluunkin. Jälkimmäisen merkeissä pullisteleva nimikappale Long March latistaa tunnelmaa hiukan, mutta kokonaisuuden tasolla Polartones voittaa puolelleen siniharmaan sävyissä kuljeskelevalla melodiantajullaan, joka ei pidä itsestään liian suurta meteliä.
Antti Hurskainen
Salla & Ludu: Who You Really Are?Desibeli.netin demo-osasto kokoaa yhteen arvioitavaksi nuorten bändien ja artistien musiikkia ja yrittää sieltä nostaa esiin lupaavia musiikitekijöitä. Jokin tietty musiikin osa kuten esimerkiksi kitarismi tai jopa laulu on toissijainen musiikin kokonaisuuden rinnalla. Niinpä meille on turhaa toimittaa arvioitavaksi esimerkiksi Idols-kilpailun tapaan covereita tarpovia laulaja-demoja. Tulkittaessa toisten musiikkia pitäisi ainakin tuoda musiikkiin ihan oma leima, jotta tuotoksella olisi oikeasti jonkinlaista musiikkikenttää kehittävää lisäarvoa.
Tämä pitkähkö alkusepustus avaa näkökulmaa Salla Seeslahden ja Ludmila Pajarisen muodostaman Salla & Ludu -duon kuuden biisin demoon, jossa yhtye sukeltaa ruotsalaisen, Per Gesslen ja Marie Fredrikssonin menestysyhtye Roxetten musiikkiin. Akustiseen muotoon tehdyt sovitukset toisaalta palvelevat laulua, mutta niiden muovisuus käy monessa kohtaa suorastaan ärsyttämään. Kun Sallan ja Ludmilan laulukaan ei missään kohtaa haasta Fredrikssonia, eikä sovitus toden teolla haasta alkuperäisten vetävyyttä, maistuu kokonaisuus melkoiselta rip-offilta. Omia biisejä vaan jollain tiimillä tekemään, sillä etenkin Ludun äänessä on hieno väre. Tässä muodossa ja tällaisenä pakettina ei kiitos.
Ilkka Valpasvuo
Six Shooter: Decadence Blackbay RevivalKuudestilaukeavan kuusikon toinen EP tarjoilee neljän biisin verran ison maailman meiningillä rokkaavaa, vahvasti melodioilla kuorrutettua metallia. Jossakin Disturbedin ja kotimaan enempi metalliin kallellaan olevien orkestereiden välimailla liikuskeleva yhtye hallitsee tyylinsä hyvin ja taitaa suoraviivaisten, mutta tarpeeksi koukukkaiden rallien luomisen ihan hienosti – levyn tittelin väärinpäin käännetty Creedence Clearwater Revival-lohkaisu hönkinee bändin asenteesta tarpeeksi!
Six Shooterin musiikki on metallisuudestaan huolimatta siinä määrin helpostisulavaa ja avoimen tarttuvaa, että bändin kuuleminen esimerkiksi Radio Rockin aalloilla ei kuulosta lainkaan vieraalta ajatukselta, mutta pelkästään hyvä asia se ei ole. Siinä missä tarttuvuus ja sulavuus houkuttelevat epäilemättä potentiaalisia kuulijoita tehokkaasti, tuovat ne kuvaan myös yksipuolisuutta sekä unohdettavuutta. Valitun tyylin huomioonottaen bändin olisikin hyvä yrittää löytää sointiinsa vielä tinkimättömämpi oma ilme sekä biiseihinsä vieläkin röyhkeämpiä koukkuja.
Aleksi Leskinen
Sleeping In Airports: If The Bombs Start Dropping
Tapio Aholan kosketinvelhoilu on ennestään tuttua mm. Dawn Delayedistä. Uusi yhtyeviritys Sleeping In Airports yhdistää mollisynamaalailun Laura Ahosen lauluun ja Pekka Vanajaksen ohjelmointiin. Lyömistä tällä kolmen biisin julkaisulla vastaa Kailis. Lopputuloksena kauniin toiveikkaasti mutta melankolisesti mollissa kaartavaa pehmeän kuulasta musiikkia, jossa laulun kaarta tuetaan jykevillä synillä ja joskin reippailla niin aika pehmeillä lyömillä. Konemusiikin ilmettä orgaanisella sykkeellä ja lämmöllä. Korkealle kaartavaa mutta aika pehmeää synapoppia.
Nimibiisi aloittaa annoksen silmät kiinni fiilistelevällä, kipakasti sykkivällä tanssilattiakaarella, jossa Ahosen laulua miksataan välillä alaindeksiin. Silti tumman tapetin seasta hehkuu myös se lämpö ja toivon tunne. Reset jatkaa oikeastaan aika samalla kaavalla, vaikka laulu onkin lähempänä siinä missä soitto enemmän revittelee. Nimensä mukaisesti avarammin ajelehtiva Länsiväylä todistaa että SIA toimii hyvin myös uneliaammalla ilmeellä. Toki siitäkin löytyy syke ja biitti, mutta laulun rauhallinen kaari on vahvemmin etualalla. Ehkä juuri sen avulla biisi kasvaa näytteen vahvimmaksi täyksi. Mielenkiintoinen uusi tuttavuus.
Ilkka Valpasvuo
Spiritual Holocaust: Salute The DeathÄänitysrintamalla debytoivan Spiritual Holocaustin tyyli koostuu deathmetalin peruskivestä. Saatteessa mainittujen bändien seasta on helppo poimia esimerkiksi Nile ja Morbid Angel selkeiksi esikuviksi, mutta mullasta nousseen mädän ruumiin tapaisesti mörisevän vokalisti Tomi Vähäkankaan maneereista sekä hiljaa, vääjäämättä kohti rumaa kohtaloaan etenevistä tempoista herää mieleen myös Graven tuoreamman materiaalin piirteitä.
Bändi on kahminut biiseihinsä ihan huolella ideoita ympäri deathin kentän ja erityisesti demon tittelin mukaisen aloitusraidan suvanto-osaa jaksetaan kasvatella kunnolla. Silti jatkossa kannattaa hioa sovituksia yhä tarkemmiksi ja omapäisemmiksi sekä karsia rallien pituuksista surutta tyhjäkäyntiä aiheuttavat hetket pois, sillä kalmot eivät vielä potki arkoihin paikkoihin aivan vaaditun tason mukaisesti. Kenties soundipuolellakin terävöittäminen voisi hieman auttaa tähän asiaan, olisikohan tätä julkaisua tehtäessä miksauspöydälle kaatunut hiukan liian tuhdisti multaa? Ensidemoksi Salute The Death on kuitenkin melko mallikas näyte bändiltä, jolla on selkeästi perusasiat jo hyvin hallussa. Nyt niiden soveltamistaitoa vain tarvitsee laajentaa.
Aleksi Leskinen
Tuhonvarjo: Syvyyden syliForssa-lähtöisen nelikon esikoinen yllättää heti levyn alkuun hämäräperäistä, painajaismaista tunnelmaa hönkivällä näppäilyfiilistelyllä, joka vie suoraan Emperorin Anthems To The Welkin At Duskin tuntumaan. Koneet kuitenkin käynnistyvät ripeästi ja tosiasiassa bändin sointi muistuttaa jylhyydessään myöhempien aikojensa Moonspellia sen rumemman puolen kääntäessä ajatuksia Ajattaran suuntaan. Tempo on siis määritelty keskivaihteelle, kitarat rupisten riffien ja tarvittaessa myös melodisempien hetkien synnyttäjiksi, koskettimet laveeraamaan taustan eläväiseksi ja ihmisääni tuomaan keskiöön kosolti totista ja tylyä rähjäämistä.
Bändin tyylilaji ei siis ole se kaikkein omaperäisin, mutta rallit kantavat melko komeasti maaliin. Erityisen paljon tästä on kiittäminen tavallista monivivahteisempaa kosketinmattojen käyttöä, mutta kokonaisuutena Syvyyden syli kaipaisi niitä vivahteita enemmänkin sekä biisien että myös laululinjojen osalta, joiden useimmat temput ja keinot on nähty jo levyn ensimmäisen biisin myötä. Tuhonvarjon ensimmäiseksi julkaisuksi EP on silti ihan kelvollinen, ja siltä välittyy orkesterin näkemys – käytännön toteutus vain vaatii vielä lisäjalostusta.
Aleksi Leskinen
Lukukertoja: 6184
Artistihaku
Pieniss� my�s
