Telakan soolofestarit

Kulttuuriravintolan lauteille nousivat Junnu Ikonen, Maco Oye, Pekko Käppi ja Matti Johannes Koivu.

Tampereen kulttuuriravintola Telakalla vietettiin jälleen soolofestivaaleja, jossa kaikkiaan neljä artistia asteli yleisön katseiden eteen voittamaan sen puolelleen. Soolona korostuu entistäkin vahvemmin se miten siellä lauteilla ollaan ja yleisö huomioidaan - ei ole ketään toista kenen varjoon kätkeytyä. Ja tottakai siellä tarvitsee olla sitäkin vahvempaa materiaalia jota esittää, mikäli soolosoitannollinen revittelytaito ei ole juttu jolla pärjää. Yksi sellainenkin esitys nähtiin, jossa tulkinta oli keskiössä.

Juuri debyyttilevynsä julkaissut, paikallisia kykyjä esiintuovan Maitolava-klubin isäntänä toimiva folkpoppari Junnu Ikonen ei koko keikkaansa suorittanut soolona, mutta Jussi Suonikon tuki viulussa ja melodikassa koettiin vasta keikan päästyä jo hyvään vauhtiin, joten Junnun piti yhtälailla ihan itsekseen saavuttaa yleisön suosio. Ja kyllähän akustista, americanan sukuista ja henkevää folkpoppia soittava herra asiansa hyvin hoitikin, joskaan Telakan yleisö ei tänään ollut helpoin mahdollinen. Koko yleisön huomion onnistui vangitsemaan vasta viimeinen illan esiintyjistä ja silloinkin muutamia keski-ikäisiä humalaisia piti toisten yleisöstä käydä huomauttamassa että heidän kovaääninen möykkänsä häiritsee keikan seuraamista.

Ikonen oli varsin sympaattinen esiintyjä ruutupaitoineen. Miehen hymyilevähkö läsnäolo voitti kyllä Telakan puolelleen, mutta biisimateriaali oli enemmän lupaavaa kuin kerrasta koukuttavaa. Uskoisin että biisimateriaalista saakin bändin kanssa enemmän irti, koska sellainen pelkistetty asian äärelle pysähtyminen ei ainakaan vielä ollut sellaisella tasolla jolla koko sali hiljenee.

Henkilökohtainen valovoima olikin sitten seuraavan esiintyjän vahvimpia puolia. Keski-ikäisempään väkeen ja enemmän Radio Suomeen mieltyvään kuulijakuntaan pureutuva Maco Oye osaa toki tehdä sen verran tarttuvaa suoraviivaista poppia että miehen Sokea piste -kappale on noussut ihan soittolistoille asti. Selvästi kotiyleisön edessä esiintynyt Maco oli kieltämättä vetovoimainen, vallankin kun heitti alun Bono-lasit, omaa nimeään kantaneen karvapipon ja turhan kitaraposeeraamisen nurkkaan ja keskittyi viettelemään biiseillään.

Junnaavasti rokkaava Oikea mies ja kuorolauluun asti mukaansa temmannut Tee se Tiina olivat oikeasti koukukkaita kappaleita, vaikkeivät ne mitään maailman omaperäisempiä rakenteiltaan tai sanoituksiltaan olekaan. Mutta helppo ratkaisu ON monesti hyvä. Toki Maco machoimmissa hetkissään oli myös ärsyttävä esiintyjä eikä ollut itsevarmalla otteellaan yhtään niin sympaattinen kuin vaikkapa Ikonen. Mutta tottakai itsevarmuus on hyvä asia kun esiintyvästä taiteilijasta puhutaan. Sitä ei kaatanut edes jatkuvasti pätkimään pyrkivä kitara. Parhaimmillaan mies puhalsi kappaleisiinsa oivallisesti sielua ja tunnetta, mikä harvoin on väärin. Ei ehkä meikäläisen musiikkia mutta ihan mielenkiintoinen uusi nimi kartalle. Tai uusi ja uusi, onhan miehellä mm. Seminaarinmäen mieslaulajat -tausta ja aiempaa bändihistoriaakin löytyy...

Jouhikkotaiteilija Pekko Käpille omiaan meuhkaava yleisö oli vaikein. Muinaisia kansansoittajien kappaleita jouhikkoineen palavasti ruotiva Käppi on sen verran taiteellista ja marginaalimpaa materiaalia että mies menee varmasti nopeasti yli hilseen mikäli ei edes yritä keskittyä miehen musiikilliseen sanomaan. Käppi on sarjassaan ihan oma lukunsa ja vetää kappaleisiinsa melkoisia revittelyjä - eli antaa tunteen tulla esille täysillä. Niin kuin se pitääkin tehdä, turha moisien hyvin syvältä ammentavien tarinoiden ja sävellysten kanssa on jäädä hissuttelemaan. Pekon mouruamisen ja jouhikon sahaamisen on monesti todistettu saavan komeasti transsimaisia tanssijalkoja yleisön alle mutta nyt moisesta ei ollut tietoakaan. Pekko ei onneksi ollut moisesta moksiskaan vaan pisti täysillä ja hyvin. Silti se lopullinen kliimaksi syntyy vain yhdessä yleisön kanssa.

Lähimmäs pääsi odotetusti myös tuoreen levyn kanssa liikkeellä ollut Matti Johannes Koivu. Matilla on sen verran paljon soololevyjä kuultu ja niillä sen verran hitikästä materiaalia, ettei miehellä ollut minkäänlaisia vaikeuksia ottaa yleisöään haltuun. Koivun kuulaaseen ja kirkkaaseen lauluun sopii erinomaisesti akustinen näppäily ja ensimmäisellä kahdella levyllä on sen vastapainona ihastuttanut kepeä riehakkuus. Niinpä tuoreimman levyn maalailevampi ote tuntuu ainakin vielä tässä vaiheessa hiukan vieraammalta ja vaatii totuttelua.

Kysyinkin itseltäni ja seurueeltani aluksi uuden sinkun 80-luvun lasten kohdalla että hetkinen onkos tämä nyt Matin toisen yhtyeen Ultramariinin materiaalia? - vaikka olin siis jo kuullut biisiä levyllä... Biisi on toki koukukas klassisemmassa avaruudessaan, mutta Matin uusi soundi ei ole vielä onnistunut iskemään ihan aiempien tapaan. Niinpä vahvimmat fiilikset nousivat debyytin Kalatehtaasta ja Odota, odota-hiteistä sekä Kovat piipussa levyn nimibiisin ohella pöhköstä Topi Sorsakoski-päivästä ja kauniista Kiitokset -kappaleesta. Matti Johannes Koivu on etenkin sooloesiintyjänä yksi kotimaan tämän hetken valovoimaisimmista eikä ole yhdelläkään levyllä aiheuttanut pettymystä. Se on jo aika paljon se.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo