Shadowplay 2011 - sunnuntai
24.07.2011
Kortrijk / Belgia
Shadowplayn sunnuntai oli kaikkein kirjavin ohjelmaltaan. Estradeilla nähtiin mm. raskasta runttausta, viileää konefiilistelyä, death-punkia, goottirockin tulevaisuus, sekopäistä elektrobile-diskoilua sekä mielipiteitä jakanut päätöskonsertti, jossa kaivettiin eräskin hauta auki.
Festivaalin kolmas päivä on usein ankea, kun väsymys hiipii jäseniin, ja lyhyessä ajassa nähdyn sekä koetun määrä vain kasvaa. Onneksi Shadowplayn festivaalialueelta löytyi sympaattisen pieni kahvikoju, jossa kävin asioimassa tasaisin väliajoin. Kofeiinin, tahdon ja mainion musiikin voimalla puskettiin lopulta läpi viimeisenkin päivän.
Sunnuntain ohjelman piti käynnistyä jo puoli yhdeltä, mutta edellisen päivän kokemuksista oppineena saavuin paikalle vasta kolme varttia myöhemmin. Tällä kertaa yliarvioin kuitenkin aikataulun myöhästymisen, sillä ensimmäinen bändi oli tässä vaiheessa ehtinyt lauteille. Ryhmä oli itse asiassa jo puolessa välissä settiään, joten aikataulu oli ”vain” puoli tuntia myöhässä. Estradilla remusi Thieves of Silence niminen yhtye, joka on lyhyen uransa aikana ehtinyt julkaista vasta pari sinkkua.
Bändin vaikutteet kävivät selviksi jo muutaman biisin perusteella, sen verran suoraan kolmikko kulkee 80-luvun suurten post-punk bändien jalanjäljissä. Mistään puhtaasta nostalgiatripistäkään tässä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä rumpukoneella vahvistetun trion soitossa oli myös selkeitä kaikuja uudemmista ajoista. Yhtyeen monitaitaja Quentin vaihteli basson ja koskettimien välillä, hoitaen myös brysseliläisten uskollista rumpukonetta, jonka nimi on kuuleman mukaan Ponce Pilate. Kitaristi Pablo ja vokalisti/kitaristi Paul ripottelivat pohjien päälle puolestaan kuvioita, riffejä ja juoksutuksia, jotka loivat kappaleista kuumeisen kiireisiä sekä nopeita.
Vauhti on tiettyyn pisteeseen saakka voima, mutta kuullun perusteella pieni himmaus edes jossain kohdin ei ainakaan heikentäisi kokemusta. Nuoren yhtyeen esiintymistä vaivasi lisäksi selkeä puristus, tosin samaan aikaan kolmikko tuntui myös nauttivan isoista mittasuhteista. Nyt vain lisää keikkaa, kiekkoa ja kokemusta, niin tiedä mihin hiljaisuuden varkaat vielä päätyvät. Mikäli sävellyskynästä irtoaa vastaisuudessakin Traumin kaltaisia helmiä, ei tulevaisuuden pitäisi näyttää ainakaan synkältä.
Oletteko koskaan miettineet miltä post-apokalyptinen film noir –elokuva saattaisi kuulostaa? Tiedättehän, sellainen 80-luvun futuristisessa hengessä tehty tuotos, joka päättyy takuuvarmasti lopullista tuhoa enteilevää käänteeseen…
Yksi vaihtoehto voisi olla NTRSN, belgialainen yhtye jonka musiikista löytyvät kaikki edellä mainitut piirteet. Bändi ei juuri jaa itsestään tietoa, mutta kummallisen nimen takaa löytyy kaksi herraa, Pieter David ja Bram Declercq, joiden voimin NTRSN on julkaissut kaksi täysipitkää albumia. Alkuvuodesta 2010 harvojen ja valittujen kauppojen hyllyille ilmestynyt People Like Gods keräsi jonkin verran huomiota lähinnä Keski-Euroopan musiikkilehdistössä, mutta muuten koko NTRSN oli suhteellisen suuri kysymysmerkki ennakkoon.
Tältä pohjalta törmääminen yllä olevan kuvauksen täyttävään EBM-pätkintään oli erittäin positiivinen yllätys. Hetkittäin yhdellä apusoittajalla vahvistetun duon soitosta nousi mieleen jopa ensimmäisen albuminsa aikainen Nine Inch Nails, mutta yleisesti NTRSN pysytteli kaukana kaupallisesta industrial rockista. Pieni kauneusvirhe oli vokalistin ylikaiutettu laulu, joka rikkoi hiuksenhienosti sen rajan, jonka jälkeen tehokeino kääntyy tuhokeinoksi.
Festivaalin ohjelma oli tarjonnut jo monenlaista ihmeteltävää, mutta yksi allekirjoittaneen eniten odottamista hetkistä koitti, kun Garden of Delightin raunioille syntynyt Merciful Nuns muutti pienen estradin temppelikseen. Vankkaa kulttikannatusta nauttiva bändi oli saanut itselleen vain neljänkymmenen minuutin lohkon soittoaikaa, mutta Artaud Seth yhtyeineen osoitti, että aika ja paikka ovat merkityksettömiä silloin kun musiikki todella toimii.
Tyystin oman lukunsa jo kahdessa vuodessa goottirockin suureen kirjaan kirjoittanut yhtye pystyi luomaan vuoroin kiivaan, haltioituneen, sekä hetkittäin jopa hartaan tunnelman eri kappaleiden vyöryessä yleisön ylle. Valaistus ja äänentaso olivat kohdillaan, minkä ansiosta sävellysten jokainen nyanssi pääsi oikeuksiinsa. Suurimmin tästä hyötyi keikan lopussa kuultu, päälle kahdeksanminuuttinen God / Aeon, jonka aikana Seth valaisi hetkittäin yleisöä voimakkaalla lampulla toistaen näin kappaleen teemaa.
Keikan edetessä kappaleiden muodostama miltei katkeamaton ketju vahvistui vahvistumistaan. Ajan puutteen vuoksi sekaan ei mahtunut montaakaan hidasta numeroa, mutta ne harvat puolustivat jokainen paikkaansa. Setin vauhdikkaampaa laitaa edustivat ansiokkaimmin pikkukiekkojen nimibiisit Body of Light ja Ancient Astronauts. Samaan joukkoon on laskettava mukaan myös uudemman pitkäsoiton Sanctuary, sekä esikoisalbumilta löytyvät The Equinox ja Nunhood, jotka kaikki ovat genrensä moderneja klassikoita.
Kyseessä oli niin totaalinen kokemus, että keikan jälkeen tuntui siltä kuin olisi saanut juuri kasteen goottirockin tummassa virrassa itseltään ylipapilta. Tästä johtuen seuraavaksi esiintynyt Diskonnekted jäi nyt väliin, sillä tiiviin setin jälkeen oli otettava hetki happea ja purettava mielessään kaikkea nähtyä ja koettua.
Tunnin mittaisen tauon jälkeen tie vei takaisin pienen estradin edustalle, jossa saksalaisen death rockin verenpunaista lippua ylpeästi ylhäällä kantava Bloody Dead and Sexy käynnisti omaa kuolonmoottoriaan.
Päivän annos death rock eliksiiriä oli nopeaa, tarttuvaa ja reippaan kitaravetoista. Nimestään huolimatta miespuolinen vokalisti Rosa Iahn vaikutti hiukan elähtäneeltä, mutta kellohan oli vasta neljä, joten kaiketi herra oli juuri herännyt… no, jostain.
Onneksi Iahn sai nopeasti juonen päästä kiinni, sillä muu yhtye vaikutti musiikkinsa energisyydestä huolimatta joukkiolta puolikuolleita. Tim Schande paukutti bassoaan varjojen mailla, eikä mies näyttänyt noteeraavaan ketään tai mitään, kunhan vain soitteli ja odotti pääsyä pois lavalta. Komeat helmet kaulaansa kietaissut kitaristi Matias 13 yritti hiukan, mutta lopulta kaikki jäi Iahnin varaan. Arvon vokalistin suurin ja toimivin maneeri oli epileptinen kauhu-tärinätanssi, jota herra esittikin useampaan otteeseen.
Kovassa maineessa oleva Bloody Dead and Sexy oli lievä pettymys, mutta punkahtava death rock annos teki oikein gutaa aurinkoiseen iltapäivään, jonka saattoi viettää hallissa suojassa inhalta paisteelta.
Ison estradin puolella nimet muuttuivat pikku hiljaa entistä kovemmiksi ja seuraavaksi oli vuorossa 80-luvun viimemetreillä perustettu Plastic Noise Experience. Yhtye on saavuttanut kiistattoman aseman tummasävyisen elektron ja rosoisemman EBM:n saralla, joten halli oli täyttynyt sen mukaisesti bändin lukuisista faneista. Claus Krusen ja Stephan Kalwan aikoinaan luoma olento on jo aikaa sitten muuttunut Krusen henkilökohtaiseksi leikkikentäksi, jonka keskiössä maestro tekee mitä tahtoo, muun yhtyeen pysyessä sivustoilla.
PNE loi todellisen konekiirastulen, jonka liekit korvensivat kuulijoita huomattavasti pidempään, kuin mitä alustava aikataulu oli yhtyeelle suonut. Kukapa Kruselle mitään mahtaisi, kun herra ei vain suostunut poistumaan lamppujen alta, eikä yleisö saanut niin millään tarpeekseen. Raskas ja poikkeuksellisen taiteellinen jytinä sai fanien jalkapohjat kutiamaan ja tanssiaskeleita otettiin tyylin ollessa vapaa. Omaan makuhermooni Universumi Krusen ihmeellisyydet eivät oikein osuneet, joten oli aika siirtyä tarkkailuasemiin odottamaan seuraavaa orkesteria, joka esiintyisi vuorostaan pienen estradin puolella.
Viimeinen festivaalipäivä toisti uskollisesti lauantaina syntynyttä kaavaa, jossa etenkin päivällä suuren lavan esiintyjät tahtoivat jättää toivomisen varaa, mutta pienemmällä estradilla kaikki sujui kuin tanssi. Sunnuntainakin ne unohtumattomimmat keikat todistettiin nimenomaan mitoiltaan vähäisemmällä puolella, joista kolmanneksi viimeinen käynnistyi hiukan ennen kuutta.
Tuolloin valokeiloihin asteli todellisten rokkikukkojen elkein Lontoolainen Ulterior, joka on kerännyt kiitosta erityisesti kotimaansa musiikkilehdistössä viime aikoina. Viisi vuotta sitten perustetun bändin livekuntoa on ylistetty väsymättä, joten odotukset olivat korkealla, kun ryhmä toi terveisensä Lontoon gooteilta.
Nelimiehinen iskuryhmä tarjosi kuulijoille modernia ja tummasävyistä rock´n´rollia runsailla kitaroilla, sekä pienellä syna-kuorrutuksella. Eikä nelikko ainoastaan seisoskellut lauteilla, vaan antoi samalla oppitunnin siitä kuinka kunnon rock´n´roll keikka syntyy. Asianmukaisesti jatkuvassa viha-rakkaussuhteessa mikrofonitelineensä kanssa ollut vokalisti Paul Honey oli itsensä Mr. Cool, jonka jokainen ilme ja ele oli loppuun saakka hiottu. Vokalistin kovia kokenut mikrofoni sai keikan aikana yhden lattiakontaktin liikaa, jonka jälkeen herra kävi kylmästi nappaamassa basisti Michael Ellisin mikin, eikä bassottelijan toimivia stemmahuutoja enää kuultu tämän jälkeen, mikä oli pienoinen harmi.
Konevastaava Benn ”MCG” McGregor törmäsi myös tontillaan ongelmiin, minkä takia kappale keskeytyi kahteen kertaan, mikä nyppi etenkin kitaristi Paul Simmonsia silminnähden. Simmons piti kuitenkin junan liikkeellä improvisoimalla näissä kohdin parhaansa mukaan, jotta totaalinen hiljaisuus vältettiin. Show-miehen elkeet ovat näemmä hallussa myös sillä tontilla. Vokalistimme pääsi puolestaan ongelmien koetellessa harjoittamaan huippuunsa hiottua ”olen tympääntynyt” –ilmettään mielenosoituksellisesti rumpukorokkeen reunalla istuen. Pienet murheet olivat silti vain yksi pieni sivujuoni muutoin täydellisesti edenneessä keikassa, joka vavisutti ja vakuutti. Uskallankin koetun perusteella sanoa, että näin pienellä estradilla vauhdikkaan goottirockin tulevaisuuden.
Mikäli ette usko sanojani, kannattaa kuunnella setin avannut Catherine, tai heti edellisen perään soitettu Sister Speed, jossa riittää vauhtia ja voimaa. Tyystin uusia puolia bändistä esitteli myös lähes kymmenminuuttinen päätössiivu Wild in Wildlife, jonka aikana bändi tuntui nousevan todella potentiaalinsa tasalle. Keikan jälkeen hankin välittömästi bändin esikoisalbumin Wild in Wildlifen, joka tullee pyörimään vielä pitkään soittimessa.
Hieman parjattu päälava teki vastaiskun ja nosti laatustandardit loppuillan ajaksi huippuunsa. Nousun ensimmäinen airut oli ranskalaisen teknotuottaja Terence Fixmerin ja Nitzer Ebb vokalisti Douglas McCarthyn yhteinen projekti Fixmer/McCarthy. Duo syntyi alkujaan, kun Nitzer Ebb oli pitkäksi venähtäneellä tauolla, eikä kummallakaan herroista ollut selkeää ykkösprojektia. Sittemmin McCarthyn emobändi on tehnyt paluun studioon ja estradeille, mutta tämä ei suinkaan tehnyt Fixmer/McCarthy projektia tarpeettomaksi, sen verran eri vesillä yhtyeet liikkuvat. Kaksikko kiertää tänäkin kesänä festivaaleja, ja yksi esiintymisistä osui Kortrijkiin.
Kahden pitkäsoiton pohjalta saa normaalisti rakennettua jo vahvan setin, mutta tällä erää vajaan tunnin pakettiin mahtui yllättäen pari tyhjänpäiväistäkin numeroa. Minimalistiset kappaleet luottivat toiston ja vahvojen sekä valittujen peruselementtien voimaan, ja tämä kaava yhdisti herrojen vahvuudet. Fixmerin sävellykset ovat parhaimmillaan, kun rakenteita ei lähdetä peittelemään turhilla koukeroilla ja perusrytmi jätetään lähelle pintaa. Lievästi iskulausemaiset lyriikat sopivat taas täydellisesti McCarthyn suuhun, sillä kukkomaisesti poseeranneessa miehessä on aimo vanhaa kunnon saarnaajaa, eikä mikään saarna ole toimivampi kuin se kaikista suorin ja selkein.
Suuri yleisö lähti täydestä sydämestä mukaan kaksikon jyskyttävään show´hun, joka kutsui kaikki tanssilattialle ikään, sukupuoleen tai mihinkään suuntautumiseen katsomatta. Toisin sanoen yhtye täytti tilauksensa täydellisesti ja junan viimein pysähtyessä ison lavan edusta tyhjentyi hymyilevistä ihmisistä.
Englannin Portsmouthissa taitaa olla aika paljon nostureita, sillä kaupungista kotoisin oleva Cranes on napannut nimensä noilta satamakaupunkien silhuettien värittäjiltä. Yhtyeen ytimen luovat kaksoset Alison ja Jim Shaw, jotka ovat luotsanneet nosturibändiään jo kahdenkymmenenviiden vuoden ajan.
Seitsemän vuoden takainen Particles & Waves sai aikoinaan kollega Valpasvuolta täydet viisi tähteä, eikä yhtyeen samoihin aikoihin heittämä keikka Tampereella jäänyt sekään vaille kehuja. Aikaa on kulunut tuon jälkeen, mutta pitkälti samat sanat pätevät edelleen Cranesiin.
Monenlaista remuajaa nähnyt festarikansa hiljentyi kuuntelemaan yhtyettä, jonka keulilla vokalisti Alison Shaw hurmasi kaikki hennon pehmeällä äänellään, sekä tyttömäisen vastustamattomalla esiintymisellään. Etenkin setin alussa kappeleiden tunnelmat olivat keinuvan unenomaisia, paikoin jopa usvaisia. Tämä taiten kasattu palapeli rikkoutui hieman, kun setin loppuun ladattiin pari raskailla kitaroilla jyrisevää vyörytysraitaa, jotka eivät istuneet keikan alun kanssa samaan kuvaan. Pienistä paloista rakennetut sävellykset syntyivät vahvasti sähköisten pohjien päälle, joita Jon Callender vahvisti sähkörumpusetillään. Muut herrat vaihtelivat soittimia eri biisien välillä siten, että basso, kitara ja koskettimet vahvistivat miltei aina kokonaisuutta.
Alisonin laulu ja habitus olivat kaikessa hauraudessaan niin määrääviä, että muut jäsenet haipuivat taustalle aina kun Shaw tulkitsi lyriikoita hiukan uneliaalla ja naivistisen lapsekkaalla äänellään. Vokalistinsa johdolla Cranes tekikin mahdottomasta mahdollisen ja kesytti festivaaliyleisön täysin. Näin juhlien viimeinen päivä sai vielä yhden tason lisää, eikä kaikki ollut suinkaan vielä tässä…
Lavan vaihtuessa suurempaan tehtiin lähes hartaista tunnelmista reipas kolmiloikka keskelle jotain aivan muuta, siispä kauan eläkööt bileet, eli Vive la Fête, kuten ranskankieliset ilmaisevat saman asian. Tämä ilon julistus on myös Danny Mommensin ja Els Pynoon muodostaman belgialaisen yhtyeen nimi, eikä duo olisi voinut valita itselleen juuri sopivampaa nimeä.
Keikka alkoi ja päättyi Johann Straussin upealla The Blue Danube valssilla, joka innoitti muutaman yleisössä olevan parin ottamaan ihan oikeita valssiaskeleita. Klassisen alun jälkeen tanssit toki jatkuivat, mutta askeleet muuttuivat radikaalisti. Kolmetoista vuotta sitten perustettu yhtye seikkailee jossain electroclashin, rockin, dance-punkin ja diskoilun seassa, eli bändin kimallekerroin on todella korkea.
Varsinainen setti käynnistyi uusimman kiekon sinkkurallilla Everybody Hates Me, jonka jälkeen ohjelmassa oli pelkkää korkeaoktaanista paahtoa ohituskaistalla. Vähään pukeutunut Pynoo muodostui bileiden keskiöksi, Mommensin johtaessa puolestaan orkesteria, jonka tehtävä oli vain säestää ja tukea tähtiä taustalta. Koska lyriikat esitettiin ranskaksi, jäivät mahdolliset syvemmät merkitykset piiloon, mutta nähtävästi viestit keskittyivät lähinnä parinmuodostukseen, sekä siihen liittyviin ongelmiin – ja biletykseen.
Loppusuoralla yhtye yltyi vääntämään lähes kymmenminuuttisen, pääosin instrumentaalina toteutetun finaalin, jossa tapailtiin pariinkin otteeseen Jesus Christ Superstarin melodioita. Tämä oli selvästi Mommensin suuri hetki, jota venytettiin ja venytettiin aina siihen saakka, että koko pitkitys muuttui jo naurettavaksi. Onneksi touhu päättyi sentään kunnon encoreen, ja tämän perään siis vielä Straussin The Blue Danube uudestaan.
Pienen estradin ohjelman sai päättää goottirockin konkariryhmä Clan of Xymox, jota sopivampaa bändiä olisi ollut vaikea löytää hommaan. Alankomaista vuosien saatossa Saksaan siirtynyt yhtye myös silminnähden nautti tapauksesta. Bändin keikka tuli nähtyä vain reilu viikko aiemmin Amphi Festivalissa, mutta tuolloin orkesterille lohkesi vain kolmen vartin mittainen soittoaika. Shadowplayssa tilanne oli tyystin toinen, sillä se oli nyt ”yksi suurista” ja soittoaikaakin kertyi varhaisen startin ja myöhäisen lopetuksen ansiosta yli puolet lisää.
Ronny Mooringsin goottikopla tarjosi nyt tasaisemmin pitkin historiaa levittäytyvän setin, josta löytyi myös niitä menneisyyden herkkuja. Miellyttävä yllätys oli myös David Bowien legendaarinen Heroes, josta esitettiin äärimmäisen hidas ja persoonallinen näkemys. Soittajarintamalla oli tapahtunut sen verran muutoksia, että kolmikon Moorings, Mario Usai ja Yvonne de Ray rinnalle oli ilmestynyt tukeva kosketinsoittaja, jo Amphissa puuttunutta Mojca Zugnaa ei sen sijaan näkynyt nytkään.
Yleisönsä täysin villiintymään saanut yhtye viivytteli poistumistaan, eikä varsinaisen setin sulkenut Back Door jäänyt suinkaan viimeiseksi kappaleeksi. Nelikko palasi vielä esittämään encoren, jonka jälkeen pienen estradin tarjonta vuosimallia 2011 oli paketissa. Olipa upea päätös!
Huippukohtien ketju jatkui vielä yhdellä lenkillä, kun isolle estradille kapusi koko festivaalin pääesiintyjä Peter Hook & The Light. Päätöskonsertti oli jo ennakkotiedoissa saanut nimen ´Unknown Pleasures´ - A Joy Division Celebration! , eli luvassa oli koko Joy Divisionin klassinen Unknown Pleasures albumi alkuperäisessä muodossaan. Hook kävi jo alkuvuodesta soittamassa yhtyeineen samantyyppisen setin kotoisessa Nosturissa, mutta nyt kritiikki ja odotukset olivat aivan toista luokkaa – esiintyihän herra eräällä Euroopan suurimmista gootti/post-punk/new wave –festivaaleista.
Hookin hanke on herättänyt reaktioita niin puolesta kuin vastaan, ja sama päti myös belgialaisiin. Keikan alussa kuultiin pääasiassa taputuksia, mutta pari poikkeavan mielipiteen omaavaa kuulijaa katsoi myös asiakseen ilmaista mielipiteensä herra Hookin toimista. Kokenut bassotaitelija ei tietenkään ollut moisesta moksiskaan, mutta huudot olivat tuskin viimeiset.
Keikan käsikirjoitus oli kaikille sangen selvä jo ennen kuin reilusti päälle tunnin mittainen setti käynnistyi. Alkujaan kymmenen kappaleen ja karvan alle neljänkymmenen minuutin mittainen Unknown Pleasures soitettiin alusta loppuun ja sen kylkeen liitettiin muita biisejä, jotta aika saatiin täyteen. Kappaleista kuuluisin ja suosituin oli tietenkin Love Will Tear Us Apart, joka räjäytti loppukeikasta kaikki mahdolliset pankit. Alkuperäisen albumin raidoista suurimmat suosionosoitukset lankesivat niin ikään odotetusti New Dawn Fades - She´s Lost Control - Shadowplay -kolmikolle, joista viimeisin nappasi aika ilmeisistä syistä itselleen ne suurimmat aplodit, kuultiinhan se nyt Shadowplay-festivaalissa.
Hook vastasi kaikista vokaaleista itse, mikä oli ratkaisuna luonnollinen, mutta samalla bändi joutui tekemään tiettyjä kompromisseja. Siinä missä Ian Curtisin kolkko ilmaisu toi biiseihin omanlaistaan raadollisuutta, Hookin lämpimämpi ääni ei yltänyt samaan tulokseen, mutta paikalla olijoille tämäkin osui jo riittävän lähelle alkuperäistä. Hook kantoi bassoa komeasti halki keikan kaulassaan, mutta vain muutaman siivun aikana herra varsinaisesti soitti sitä. Bassotteluvastuu lankesikin näin Hookin pojalle Jack Batesille, joka ei kyllä pärjännyt isälleen tulkinnoissa, mikä osaltaan vesitti meheviä bassokuvioita. Onneksi Hook sentään viskeli muutamia leadeja poikansa soiton päälle, jotta niihin tärkeimpiin kohtiin saatiin lisää muhevuutta.
Hook tuli, näki ja voitti yleisön puolelleen, joten mies toimitti sen mitä häneltä oli tilattu. Eihän konsertti alkuperäistä korvannut, mutta toimi kelpo korvikkeena. Kunpa Joy Divisionin elossa olevat kolme jäsentä mahtuisivat vielä joku päivä samalle estradille, niin näistä lämmittelyistäkin saataisiin huomattavasti enemmän irti. Sitä odotellessa Peter Hook & The Light jatkaa kiertämistään, ja seuraavaksi on nähtävästi vuorossa Closer-albumin tiimoilta tehtävä kiertue.
Väen purkautuessa hitaasti hallista pimenevään yöhön oli aika suorittaa pieni ynnäys koetusta. Kolme päivää kestäneet juhlat olivat koonneet yhteen monipuolisen ja rikkaan paketin erilaista musiikkia, jota kelpasi kuunnella. Järjestelyissä oli selkeitä lapsuksia, kun into korvasi monissa kohdin kokemuksen, mutta pienistä takkuluista huolimatta kaikki kävi lopulta parhain päin. Toivotaan että ensi askeleensa ottanut tapahtuma jatkuu myös tästä eteenpäin, jotta vastaisuudessakin voitaisiin nauttia näin rikkaista gootti-coctaileista.
Tästä pääset takaisin Shadowplayn perjantaihin.
Tästä pääset takaisin Shadowplayn lauantaihin.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
