Flow 2011 – sunnuntai
14.08.2011
Suvilahti / Helsinki
Flow’n päätöspäivän sankareiksi nousivat maailman paras rumpali ja eräs tappavan viileä basisti.
Janelle Monáe muistutti Flow’n lauantaina kuinka livemusiikkiin timanttisimmillaan kuuluu suuri ihmetyksen momentti, monttu auki tuijottaminen ja ihastunut naureskelu. New Yorkin piripäinen instrufuusiomatikkarockjyrä Battles onnistui Monáen ohella ainoana Flow-artistina kiilaamaan tälle lapsekkaan ihmetyksen tuottamisen alueelle. Kolmikon tuore Gloss Drop on hieno pitkäsoitto, mutta sunnuntai-illan pimeydessä kaikenlaisia kertoimia lisättiin. Huomion keskipisteeksi itsensä mesoi rumpali John Stainer, jonka halkoja hakkaava soitto oli pelottavan ja naurettavan komeaa seurattavaa. Korkealle asetetusta hi-hatista ja kattavasta väkivaltaisuudesta tuli mieleen Dave Grohl Nirvanan ajoilta. Mutta kuin osoittaakseen nousevansa maallisia rumpaleita korkeammalle Stainer oli asettanut toisen symbaaleistaan kahteen ja puoleen metriin, jonne mies sivalteli näytöksellisellä terävyydellä.
Ian Williamsin ja Dave Konopkan täydentämä trio seikkailee aksenttirikkaassa äänitaiteessaan jossain Frank Zappan ja Polvon nurkilla hyppien tarjottujen karsinoiden ylitse jatkuvasti. Hessuhopomainen Williams bailasi koko keikan hervottomasti hallinnoiden samalla kolmesta viiteen soitinta. Konopkan olemus oli hillityin. Instrumentaalisen turbojamin tukena Battles käytti runsaasti taustanauhoja ja videokuvaa, joiden välityksellä esimerkiksi Gary Numan saapui Suvilahteen laulamaan My Machines -kappaleen. Tunnin mittaisen absurdin nakutusnäytöksen jälkeen niska ja mieli oli niin hellänä, ettei päälavan puolella samaan aikaan paisutelleen Kanye Westin esitykseen ollut enää halua tai edes mahdollisuutta päästä sisään.
Cirkon kokonaisuuden sinetöi itseoikeutetusti Kemialliset ystävät. Jan Anderzéniin henkilöityvä suomalaisen kokeellisen musiikin ehkäpä merkittävin kollektiivi esiintyi viisihenkisenä, kahden kitaran, rytmisoitinten ja mitä erilaisimpien maallikolle käsittämättömien laitteiden turvin. Olennaiseen osaan nousivat totutun komeat taustavideot, jotka yhdessä surisevan, särähtelevän ja tuonpuoleista tietoa uuttavan äänimaton kanssa saivat vakuuttuneeksi siitä, että Kemialliset ystävät on kappale kauneinta Suomea. Tai kappaleita, reikäpäisiä näkymiä luontoon, jonne on johdettu sähköä. Turisti katsoo kameran läpi kameraan, aurinko paistaa ja hajoaa. Kuullaan Iron Maiden -tyyppistä sähkökitaraharmoniaa, kuullaan maltillista huurupeittoa. Lavalla nähdään kuin sopimuksesta pokerinaamaisia ja asiallisesti pukeutuneita miehiä. Ainoastaan Fonal-pomo ja The Other Sound -kuraattori Sami Sänpäkkilä hörppii kaljaa.
Ennen Kemiallisia ystäviä Cirkossa ehdittiin kuulla vaisumpaa sisäänpäin kääntyneisyyttä. Brittiläinen kitaristi-laulaja Bridget Hayden näytti Joan Baezilta ja kuulosti Islajan varovaiselta esiasteelta, muttei tarjonnut minkäänlaista sisäänpääsyä maailmaansa. Kuulijalle jäi käteen vain jatkuvan synkeää kitaranäppäilyä ja kaukaista laulantaa. Aivan kuin Haydenin kappaleet olisivat olleet vasta syntymässä ja ihmiset laitettiin kohtaamaan ne liian varhain.
Kotimaisten rockjuhlien vakionumeroksi kasvanut Rubik tuntui ahkerasta kiertämisestä huolimatta olevan yllättynyt suosiostaan. Vuolaasti hikoillut Artturi Taira haukkoi jokaisen kappaleen välissä henkeään julistaen kuinka ihanaa on ja kuinka hän tulee aina muistamaan tämän päivän. Massiivisten lavakokoonpanojen dominoimassa Flow’ssa Rubik oli puhaltajineen, lyömäsoittajineen ja suurieleisine kappaleineen yksi valtavimmista. Välillä bändin lakkaamaton pauhu ja krooninen tarve vaihtaa sointua aiheutti pahanlaista audioähkyä. Kolmastoista teatraalinen ja haastavin tahtilajein kuorrutettu kliimaksi viiden minuutin sisällä ei välttämättä enää sykähdytä. Riemumieliselle ja jälleen kerran vastaanottavaiselle Flow-yleisölle Rubik kuitenkin tuntui uppoavan.
Tämän tästä Suomessa vieraileva skottilainen Mogwai taas suhtautui yleisöönsä post rockin kontekstiin kuuluvalla välinpitämättömyydellä. Alkukeikasta yhtye keskittyi viittomaan lavamiksaajalleen ja vaikutti olevan suurtenkin teknisten vaikeuksien kourissa. Yleisölle bändin ongelmat eivät toki kuuluneet, mutta duunarimaisen huitomisen myötä ensimmäiset kappaleet valuivat ohi vaisuina luentoina. Hiljalleen veteraani-ikään yltävä kone alkoi kuitenkin heräillä ja nousta arvoiseensa uljaaseen jauhantaan. Tyrmäävimmillään Mogwai oli kolmella kitaralla louhitussa Rano Panossa, jonka raskaus oli fyysistä. Synkän, dramaattisen ja hitaan pauhun ruumiillistumaksi muodostui keikan aikana basisti Dominic Aitchison. Parrakas ja kaksimetrinen mies irrotteli soittimestaan naurettavan matalia ja voimakkaita ääniä näyttäen murhaavan ylenkatsovalta. Varmasti Flow-festivaalin coolein hahmo.
Tästä Flow'n lauantaihin.
Tästä perjantaihin.
Teksti: Antti Hurskainen
Kuvat: Tomi Kukkonen, Jussi Hellsten
